Vuosi: 1961
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions
Ohjaaja: Wolfgang Reitherman, Clyde Geronimi, Hamilton Luske
101 Dalmatialaista on Disneyn 17.s animaatioklassikko, joka perustuu brittiläisen Dodie Smithin kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa vuodelta 1956. Elokuva oli iso hitti, ja siitä on tehty vuosien varrella paljon spin-offeja ynnä muita, siinä missä studio oli menettänyt paljon rahaa aiemmin ilmestyneen Prinsessa Ruususen (1959) kehnojen tulojen vuoksi.
Elokuvaa levitettiin Suomessa alun perin nimellä Lupsakkaat Luppakorvat (a) mikä hiton nimi tuo on b) muistan että meillä oli kyseisen niminen kuvakirja kotona ja Cruellan suomennettu nimi oli Siira Julmio PFFFT).
Omistajiensa muutettua yhteen, dalmatiankoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen ja saavat 15 pentua. Perheidylliä ei kestä kauan kun koko pesue joutuu turkiksista obsessoivan naikkosen Cruella De Vilin sieppaamiksi, jolloin vanhempien on itse lähdettävä pelastamaan jälkikasvunsa, sekä tusina muita dalmatialaisen pentuja karmealta kohtalolta.
Tarina on kyllä aika ikoninen, ja siksi varmaan kaikille tuttu. Juonen kiinnostavampi osuus alkaa luonnollisesti pentujen nappaamisen jälkeen, alkupuolisko ei ole varsinaisesti tylsä mutta voi tuntua hitaalta verrattuna paljon tiiviimpään juonenkulkuun myöhemmin. Mukana on myös kiitettävästi oikeaa jännitystä ja dramaattisuutta (ja touhu menee aika synkäksi kun useampaan otteeseen puhutaan siitä miten koiranpennut aiotaan teurastaa ja nylkeä).
101 Dalmatialaisesta on tehty myös ysärillä jonkinlainen live action versio, joka muutti mielestäni joitain tiettyjä seikkoja tarinassa paremmaksi, kuten esimerkiksi miten Anita on muotisuunnittelija ja Cruella hänen pomonsa, sen sijaan että he olisivat vaan jotain vanhoja tuttuja. Disneyn live actionithan ovat siis paria poikkeusta lukuun ottamatta täyttä kuraa, nimimerkillä "olen nähnyt ainakin neljä", ja yleensä sössivät kaikki alkuperäisen elokuvan pointit käsittämättömän pahasti.
Pakko tosin sanoa että elokuvan loppu on mielestäni hölmö; miten Pongon ja Perditan omistajat päätyvät itse pitämään kaikki dalmatialaiset. Joita on siis sata. Juu juu, ei tällaisen elokuvan tarvitse olla realistinen, mutta me katsotaankin tätä nyt siltä kantilta mikä olisi tarinallisesti parempi; paljon tyydyttävämpi lopetus olisi nimittäin ollut nähdä että jokainen koiranpentu saa oman kodin, sekä näin omistajiensa täyden huomion ja rakkauden.
Hahmot eivät ole mitenkään hurjan persoonallisia, ainakaan niin sanotut päähenkilöt; Pongo ja Perdita ovat lähinnä huolehtivia vanhempia ja omaavat myös parina jotain hahmokemiaa keskenään, Pongon ollessa se vähän hupsumpi osapuoli. Muutamalle pennulle on annettu nimi ja vähän yksilöllisyyttä.
Itse dalmatialais-pariskunta jälkikasvuineen eivät ehkä ole elokuvan viihdyttävimpiä tai muistettavimpia hahmoja, toisin kuin esimerkiksi pentujen pelastamisessa auttavat muut eläimet, tai Cruella ja tämän palkkaama roistokaksikko, mutta se ei mitenkään haittaa, sillä juoni ei ole mitenkään kummemmin hahmovetoinen.
Nyt vanhempana elokuvan katsellessani pidin myös, kenties vähän yllättävästi, Pongon isännän Rogerin hahmosta. Huomasin myös miten Pongo ja Roger sekä Perdita ja Anita muistuttavat käytöksensä ja jonkun verran myös persooniensa puolesta toisiaan, ja on kyllä hauska ajatus että ihmiset tarinassa peilaavat lemmikkejään ja toisinpäin.
Animaation tyyli on kyllä kivan omaperäinen, erityisesti taustat ovat noteerattavan rohkeita; erittäin yksityiskohtaisesti piirrettyjä, mutta väritetty ikään kuin jollain lassotyökalulla nopeasti sutaisemalla. Kohtausten väripaletit ovat yleensä todella miellyttäviä. Itse hahmot on animoitu tyypillisellä tuon ajan Disney animaattori talentilla, jälleen näkee että tekijät ovat viettäneet aikaa koirien seurassa saadakseen eläinten käytöksen ja liikkeet oikein. Nykyään osaan huomata ja arvostaa myös esimerkiksi ihmishahmojen designeja, jotka ovat todella hyviä.
Muutamien liikesarjojen kierrätyksen voi panna merkille, mutta kyseessä on ymmärrettävää mutkien oikomista. Täplät ovat varmaan tuskaisimpia asioita animoida heti raitojen ohella, ja sitten hahmoja on vielä tommonen määrä. Härrekuud.
Juuri noiden pilkkujen, sekä studion rahavaikeuksien vuoksi, otettiin käyttöön uusi tekniikka; animaattorien piirrokset kopioidaan suoraan kalvolle, hitaan puhtaaksi-piirtämis-prosessin sijaan, jolloin säästettiin rutkasti aikaa ja vaivaa, ja kustannukset saatiin leikattua miltei puolella, vaikka lopullinen jälki ei ollut yhtä huolitellun näköistä, mistä syntyy luonnosmainen piirtojälki. Tätä tyyliä tultaisiin käyttämään myös studion seuraavissa elokuvissa, vaikka Walt Disney itse suhtautui siihen hyvin negatiivisesti.
Musiikit ovat se Cruella De Vil - kappale mukaan lukien melko muistettavia. Olemme puhuneet animaation kierrätyksestä, mutta hauskana faktana täytyy mainita että muutamaa tässä elokuvaa esiintyvää taustamusiikkia tultaisiin uudelleen käyttämään ainakin Disneyn Viidakkokirjassa. (On tullut nähtyä molemmat elokuvat pienenä sen verran monta kertaa että ne ovat syöpyneet aivoihini, olen luotettava lähde.)
101 Dalmatialaista on siis kiva elokuva edelleen, vaikkei sitä tule nykyään enää hirveämmin katseltua joihinkin muihin Disney elokuviin verrattuna. Suurin kiinnostukseni nykyään koskeekin lähinnä taiteellista puolta, mutta on tämä silti ajoittain sekä huvittava että myös mukaansatempaava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti