Blogi kaksi vuotta :D

Blogia on tullut julkaistua nyt kaksi vuotta, kyllä se aika menee nopiaan. Tälläkään kertaa en keksinyt mitään kummempaa spessua, enkä edes mitään vähän järkevämpää jäpätystä tähän mukaan.

Ekan vuosipäivän pläjäyksen voi nähdä täältä.

Jos vertaa viime vuoden kokoonpanoon, niin sillon tähtijakauma oli paljon tasaisempi, nyt pääpaino oli hyvin vahvasti kolmen - ja kolmen ja puolen arvosteluilla. Toisaalta ei kai se periaatteessa mikään ihme ole, eiköhän suurin osa mediasta mene siihen ihan ookoon ja solid hyvän lokeroihin. Alle kolmen tähden juttuja oli hyvin vähän, eli kai se pitää ottaa asiaksi katsoa enemmän huonoja leffoja. Ehkä vielä joskus päästään niihin yhden tähden rupusurkeuksiinkin, vaikka niistä kirjoittaminen tuntuu haastavalta :D

Jos matikka ei pettänyt niin arvosteluja on tullut julkaistua nyt yhteensä 43 kappaletta ja näyttökertoja on kertynyt yli 4000 (mikä on yli tuplamäärä siitä mitä se oli viime vuonna tänä päivänä! :0)

Ei muuta kun hirmu isot kiitokset jälleen kaikille jotka ovat postauksia päätyneet tsekkaamaan, kiitos kommenteista ja kaikesta kiinnostuksen osoittamisesta, toivottavasti pystyn jatkamaan näiden tekemistä vielä pitkään tulevaisuudessa.  Hyvää alkavaa syksyä kaikille! :) (kyllä se aika tosiaan menee nopiaan)

Topi ja Tessu (The Fox and the Hound)

Nimi: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound)

Vuosi: 1981

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Ted Berman, Richard Rich, Art Stevens

Disneyn 24. klassikko Topi ja Tessu perustuu yhdysvaltalaisen Daniel P. Mannixin romaaniin, joka on julkaistu Suomessa nimellä Kettu ja koira (1967). Perinteiseen tyyliini en ole kirjaa lukenut, mutta tiedän kyllä miten se menee suurin piirtein, ja perinteiseen Disney tyyliin elokuva on vain löyhästi siitä inspiroitunut. (Aina huvittaa miten joka kerta nähdessään jonkin niin raskaan ja traagisen palan kirjallisuutta kuin mahdollista, Disneyn heput ajattelivat että tuo on täydellinen meidän brändiin. Tai ehkä siellä aina lähinnä ajateltiin: "palkittu ja menestynyt kirja vai? ka-ching ka-ching".)

Ketunpoika jää orvoksi, jolloin maaseudulla asuva mummo ottaa tämän lemmikikseen ja nimeää Topiksi. Samaan aikaan naapurissa asuva metsästäjä tuo kotiinsa uuden ajokoiran pennun nimeltä Tessu. Eläinlapset kohtaavat sattumalta ja rupeavat nopeasti leikkikavereiksi, ymmärtämättä miten vaaralliseksi tämä ystävyys voi koitua.

En usko olevani erityisen hakoteillä kun sanon että elokuva on Disney-klassikkona erityisen tunnettu siitä miten surullinen se on. Tarinaan on otettu kyllä kiitettävän epäruusuinen lähestymistapa; loppu on katkeransuloinen ja moni asia on toteutettu aika vakavalla ja karulla otteella. Toisaalta tämä on ilmestynytkin mielestäni vähän sillä aikakaudella kun länsimaiset kokoperheen animaatiot kokeilivat lähteä ottamaan synkempää ja kompleksimpaa ilmettä. Hauska juttu jonka olen huomannut usean elokuvan kohdalla, on että tätäkin minulla tuli pienenä monesti katseltua iloisesti kuin mitä tahansa eläinpiirrettyä, kun taas puolestaan nyt niin-ikään aikuisen silmin kyllä tässä itku meinaa tulla useammankin kerran.

Juonenkulku on vähän takkuista, silloin tällöin se pysähtyy täysin jonkin koomisen episodin ynnä muun nimessä. Tämän elokuvan obligatorisen comedic relief lintukaksikon söhläykset jonkin iänikuisen toukan kimpussa ovat niin pitkäkestoisia että niitä voisi kutsua ihan sivujuoneksi, ja esimerkiksi aikuisen Topin ja tämän kumppanin bondaukseen olisi voinut keksiä jotain ihan kiinnostavaa ja juonen kannalta hyödyllistä, mutta päädyttiinkin äärimmäisen epäkiinnostavaan sisältöön.

Tunnelma on elokuvassa kyllä toisinaan toteutettu ihan pirun hyvin, esimerkkeinä avauskohtaus, kohta jossa Topi kulkee polulla jolle on asetettu jalkarautoja, sekä koko leffan kiistatta ikonisin hetki jossa Tessun isäntä on ampumassa Topin ja Tessu astuu aseen ja entisen ystävänsä väliin.

Päähahmojen kehitykset lapsi - ja aikuiversioittensa välillä ovat ihan mielenkiintoiset (ja on hyvä että näiden persoonat muuttuvat selkeästi ajan kuluessa); Topi on pentuna leikkisä ja aika vaaroista piittaamaton, kun taas täysikasvuisena hänestä tulee vaisumpi ja kömpelömpi. Tessu taas on pentuna kuuliaisempi ja aristelevampi, kunnes tästä kouliutuu jyrkempi mutta samalla rempseä metsästyskoira. On myös ehdottomasti hyvä päätös että ei ole ruvettu dramaattisuuden ja konfliktin suhteen nyhvästelemään, vaan hahmoista tosiaan tulee hetkellisesti 100% vihollisia.

Alunperin oli tarkoitus että vanhempi metsästäjän koirista, Pösö (jonka kanssa Tessulla on muuten todella hyvin tehty hellyttäävä kuin myös erittäin ristiriitainen suhde) saa surmansa jahdatessaan Topia, mikä motivoi Tessun isäntineen kostamaan tälle, mutta tämä päädyttiin muuttamaan, loppupelissä kai siksi kun elokuva oli muutenkin jo niin masentava. Olen niiden käsikirjoittajien puolella jotka puolsivat Pösön kuolemaa, (siis. narratiivin kannalta. en minä nyt muuten halua että joku koirapolo kuolee) kaikista kurjimmat asiat nimittäin tapahtuvat elokuvassa vain Topille; tämä menettää emonsa, joutuu eroamaan hänet kasvattaneesta ihmisestä ja on sekin jonka Tessu torjuu ja alkaa kantamaan kaunaa tätä kohtaan. Tämä tasoittaisi molempien kokemia surkeuksia vähän, kun Tessu muutenkin jää loppupuoliskolla antagonistin rooliin kun Topi on protagonisti.

Muu hahmokaarti on rooleissaan siis ihan jees, tykkään kyllä että Tessun isäntä on aika realistinen hahmo eikä myöskään mikään mustavalkoinen pahis. Yhdessä kohdassa mukana on pari hyvin randomia ja turhanpäiväistä otusta joita ilman luulisin että oltaisiin kyllä pärjätty.

Laadussa on tapahtunut harppaus 70-luvun klassikoihin verrattuna, kiitos korkeamman budjetin; sanoisin että elokuva on ihan perusnätti. Eläinten liike ja elekieli on ajoittan tosi kivasti animoitu ja välillä on niitä todella hienoja vanhempien animaatioiden efektejä. Taustat ovat sieviä, etenkin metsämaisemat suorastaan upeita.

Tuotanto oli ajoittain aikamoista härdelliä, sillä muun muassa juuri noiden tarinaa koskevien valintojen kanssa syntyi kränää Disneyn vanhan ja nuoremman sukupolven tekijöiden välille. Elokuvan valmistuminen viivästyi myös jonkin verran, sillä kesken sen tuotannon mukana työskennellyt Don Bluth otti loparit Disneyltä (tämän animoimat kohdat muuten tunnistaa leffasta hyvin helposti :D). Tämän animaatiotiimi seurasi mukana, ja loppujen lopuksi yhteensä noin kuusitoista henkeä jättivät Disneyn ja tilalle palkattiin kokemattomampia animaattoreita.

Musiikki on muuten ihan hyvää, mutta lauluosuudet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta (jotka ovat ihan ookoo) todella puisia, oikeastaan turhia.

Topi ja Tessu on tosiaan ennen kaikkea monella tavalla koskettava elokuva, jonka parhaimmat hetket erottuvat kyllä hienosti toteutettuina. Suosittelen jos on Disney leffojen joukosta sattunut kokonaan jäämään väliin.

Garfield: His 9 Lives

Nimi: Garfield: His 9 Lives
Vuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Film Roman Productions, United Media Productions, Paws

Ohjaaja: Phil Roman, Doug Frankel, Bob Scott, Ruth Kissane, Bill Littlejohn, Bob Nesler, George Singer, John Sparey

Garfield: His 9 Lives on vaille 50-minuuttinen TV-spesiaali samoilta yhtiöiltä jotka tuottivat Garfield and Friends sarjan (1989-1994). Näistä TV-spesiaaleista ensimmäinen ilmestyi tosin jo vuonna 1982, ja niitä löytyy yhteensä 12 kappaletta. Animaatio perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1984 ja molemmat ovat antologioita, eli kokoelma joka koostuu eri tekijöiden lyhyemmistä teoksista, mikä selittää tuon hirmuisen ohjaajien litanian listattuna tuossa yläpuolella.

Kaikkien kissojen tavoin, Jim Davisin ikonisella sarjakuvahahmolla Karvisella on yhdeksän henkeä. Nyt kahdeksannetta elämäänsä viettävä Karvinen käy läpi kaikki menneet huimat elämänsä aina esihistoriallisista ajoista asti, tarjoten vilkaisun jopa kaukaiseen tulevaisuuteen minne hänen yhdeksäs henkensä sijoittuu, ja saa samalla vähän pohdittua elämää ylipäätään.

Kyseessä on hauska pikku elokuva, joka sisältää aidosti hyvää huumoria, kuin myös yllättäen välillä miltei kauhuleffamaisia juttuja, sekä oikeasti koskettavaa ja tunteellista sisältöä. Toteutuksesta tekee mainion juuri se että siinä leikitellään ja parodisoidaan eri genrejä ja popkulttuuria, sen sijaan että jokainen segmentti olisi sama tuttu Karvinen mutta vain eri skenaariossa. Esimerkiksi pari ensimmäistä elämää ovat hyvin perinteistä Karvis-tyyliä — ensimmäinen elämä on jopa rakennettu vitseistä kuin sarjakuvastrippi, eli se on varmaan aika sana sanasta kirja versiosta sovitettu — kun taas kuudennen elämän voisi näyttää itsenäisenä lyhytelokuvana ja sen tuskin arvaisi liittyvän Karviseen millään muotoa.

Tämä tosin aiheuttaa sen, että juonen rytmi ja tarinan eheys ovat aika rosoiset. Jotkin segmentit menevät hyvin sukkelasti, kun taas joidenkin kohdalla ajatteli "aha nyt se loppuu. Eikun nyt se loppuu. Eiku oota nyt se varmaan loppu. Eiku". Juonessa on kyllä selvä loppuhuipennus ja niin edes päin, mutta olisi tietty kiva jos kokonaisuudessa olisi vähän sujuvampi rytmitys ja elokuvamainen kaari. Kyllä tähän jokin sankarin matka narratiivi minusta sopii, jos sitä vain vähän selkeyttäisi.

Yhdeksään elämään tehtiin useampia muutoksia kun kirja sovitettiin animaatiomuotoon, esimerkiksi elämä viikinkinä vaihdettiin muinaiseen Egyptiin ja Film Noir-parodia segmentistä tehtiin oma TV-spesiaalinsa Babes and Bullets (1989). Mitä nyt vilkaisin Wikipediasta alkuperäisen kirjan juonitiivistelmää, niin pidän päällisin puolin näistä elokuvan versioista enemmän. Tuo Noir-parodia olisi tietty ollut kiva nähdä; vaikka siitä oma animaatiosovituksensa onkin, niin luulen että visuaalisen tyylin puolesta siitä olisi saatettu tehdä paljon hienompi, jos se olisi osa tätä elokuvaa.

Kuten Karvinen itsekin valottaa elokuvan aikana, aiemmat elämät ovat kaikki muovanneet hänestä sen kissan joka hän on nykyisessä, kaikkien tuntemassa elämässään. Tämä on kiva idea tarinan punaiseksi langaksi. Pääsemme näkemään muun muassa miten Karvisen pelko eläinlääkäriä kohtaan on tullut aiemmasta elämästään koe-eläimenä, sekä syvällisempääkin settiä, kuten esimerkiksi kaikkia lemmikin menettäneitä varmasti herkistävä osuus kissan ja tämän omistajan yhteisestä kasvutarinasta aina kissan pois menoon asti, jonka voi tulkita niin, että Karvisenkin kaltaisella hahmolla on aito rakkaus ja kiintymys ihmisomistajaansa.

Tulen aina mainitsemaan että tämä kasarin Karvinen on muuten superior animaatiosovitus hahmosta, kaikin puolin parempi kuin sen pari vuotta sitten ilmestyneen elokuvan Chris Pratt "Errrm, well, that was weird" - versio. Toisiksi paras on se 2000-luvun animaatioiden versio jota näyttelee Jarmo Koski.

Karvinen ja Osku kohtaavat elokuvassa Jumalan ja se näyttää tältä

Kenties isoin meriitti elokuvalle on sen visuaalinen toteutus; mukana on useampaa erilaista tyyliä, joka menee täydellisesti yhteen premissin kanssa. Tietysti paras mahdollinen skenaario olisi jos jokainen elämistä olisi omalla piirrostyylillä tehty, mutta ymmärrän että se olisi voinut tarkoittaa paljon isompaa työmäärää. 

Eniten puhuttu osuus on varmasti seitsemäs elämä, eli tämä jossa koe-eläin Karvinen pakenee labrasta. Segmentissä on imitoitu vähän 60-80 luvun Disneyn tyyliä ja sen animaatio on erittäin laadukasta; kaikki hahmodesignista liikkeeseen ja animaation kahteentoista perusperiaatteeseen (12 principles of animation) asti on niin tuttua jälkeä että pitää miettiä onko siinä ollut mukana joku joka on Disneyllä joskus animoinut tai vaihtoehtoisesti ollut jonkin Disney maestron opissa. 

Muita hienoja osuuksia olivat esimerkiksi neljäs elämä, joka imitoi visuaalisesti todella hauskaa UPA (United Productions of America) tyyliä, sekä erittäin nätti puuvärimäinen kuudes elämä.

Karvis-faneille kelpo elokuva mainiosti toteutetusta konseptista. Tykkään kyllä näistä vanhemmista Karvinen animaatioista (samoin kuin myös tykkään vanhemmista Karvinen sarjakuvista eniten) vaikken niitä ihan hirmuisesti ole katsellutkaan.

"I may not be wildly successful in this life, but at least I'm alive to live it. And that means something." well damn

Maa aikojen alussa (The Land Before Time)

Nimi: Maa aikojen alussa (The Land Before Time)
Vuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Irlanti
Tuotantoyhtiö: Amblin Entertainment, Sullivan Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Maa aikojen alussa on Don Bluthin kasarin lopulla ohjaama animaatio, joka syntyi alkujaan halusta tehdä Bambia muistuttava elokuva, mutta dinosauruksilla. Alkuperäinen ajatus oli jopa ettei tarinassa olisi dialogia ollenkaan, mutta ideasta luovuttiin. Leffasta päädyttiin leikkaamaan myös yli kymmenen minuutin verran sisältöä ilmeisesti vain viikkoja ennen sen julkaisua, lasten kauhistuttamisen ja vanhempien suututtamisen välttämiseksi. Ilmeisesti tämä leikkaamaton versio on tätä nykyä jonkinlaista lost mediaa, mutta monet suomalaisetkin ovat kuvailleet muistikuvia näkemästään alkuperäisestä versiosta. Elokuvan ympärille rakennettiin vaatimattoman 13 suoraan videolle menneen jatko-osan sarja, joista yhdenkään kanssa Bluthilla tai ensimmäisen elokuvan tuottaneilla Steven Spielbergillä ja George Lucasilla ei ollut osaa.

Dinosaurusten aikakaudella maanjäristykset ja tulivuoren purkaukset riepottelevat tannerta ja kaikki kasvillisuus on kuolemassa, ajaen kasvinsyöjälaumat suunnistamaan kohti dinosaurusten tyyssijaa Suurta laaksoa. Nuori Apatosaurus Pikkutassu menettää äitinsä suuren lihansyöjän hyökkäyksessä ja joutuu selviytyäkseen suunnistamaan laaksoa kohti omin neuvoin, lyöttäytymällä mahdottomalta tuntuvalla taipaleella yhteen muiden perheistään eroon joutuneiden dinosauruksen poikasten kanssa.

Juonen kulku on rauhallista, mutta tahditus tuntuu luontevalta. Dramaattiset ja jännittävät, sekä herkistävät tai surulliset hetket nousevat esiin tehokkaasti. Don "children can handle anything, as long as there's a happy ending" Bluthin tyyliin elokuva on siis paitsi pelottava, myöskin arkailematta sydäntä raastava.

Vaikka protagonistin kuolleita vanhempia on fiktiivisissä kertomuksissa ja sankarin matkoissa pilvin pimein, niin tuntuu että vanhemman kuolemaa ja menetystä harvemmin lapsille suunnatuissa elokuvissa käydään läpi kunnolla. Siis tällaisella oikeasti tunnepohjaisella ja konkreettisella tavalla. Pikkutassun on hyvin vaikea ymmärtää ja käsitellä äitinsä poismenoa (sen lisäksi että hän on tämän vierellä kuoleman hetkenä, mikä on jo itsessään raffimpaa kuin monessa vastaavassa lasten elokuvassa) eikä tunnelmaa kevennetä seuraavaksi koomisuudella tai aikahypyllä yms. vaan Pikkutassu saa lohdutuksen sanoja ja opetusta elämästä ja kuolemasta vanhemmalta ja viisaammalta persoonalta.

Tarina toimii siis hyvin, ainoa kunnollinen kysymysmerkkini juonen toteutuksessa on se miten yhdessä vaiheessa Pikkutassun ja muiden tiet erkanevat pahan riidan päätteeksi. Mutta sitten hän palaa hyvin nopeasti takaisin heidän avukseen, ilman että hahmot ehtivät olla erossa toisistaan paljoa yhtään.

Ilmeisesti alun perin oltiin suunniteltu että Pikkutassu löytäisikin Suuren laakson lähdettyään omilleen, mutta tekisi valinnan palata etsimään ystäviään. Tämä päädyttiin sitten muuttamaan lopullisessa versiossa syystä tai toisesta. Ymmärrän että laakson paljastuminen pitää jättää sinne loppuun että se iskee kunnolla, mutta tuo vaihtoehtoinen narratiivi on minusta tosiaan tehokkaampi. Päähahmolle tulisi todellinen low point kun hänelle konkretisoituisi hänen olevan jälleen ihan yksin ja hänen palaamisensa ystäviensä luo laaksoon menemisen sijasta havainnollistaisi tarinan teemat täydellisesti.

Eri dinosaurusten välille on laitettu paheksuntaa ja nämä opetetaan poikasista lähtien olemaan vain oman lajinsa kanssa, koska he ovat erilaisia ja se on aina ollut niin, mikä tuo hyvää lisämakua tarinaan ja sen teemaan. Pakko myös mainita että se miten dinosauruksia ei kutsuta oikeilla lajinimillään vaan pitkäkaula, kolmisarvi, terävähammas tyyliin, on kivaa luovuutta ja toimii hyvin; eivät dinot realistisesti osaisi fäncejä kreikan- tai latinankielisiä nimiään. Voisi myös sanoa että tämä on elokuvan lapsikatsojille hyvä vaihtoehto, mutta kyllä jokainen kunnon dinosaurusfani osaa jo päiväkoti-iässä nimetä pachycephalosauruksen ja compsognathuksen. 

Hahmoista elokuvassa on myös mielestäni onnistuttu kirjoittamaan aidosti lapsien tuntuisia, mikä ei ainakaan minun kokemukseni muukaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki näiden tunteet tulevat läpi hyvin aitoina ja varmasti nuorille katsojille (ja miksei vanhemmillekkin) samaistuttavina ja saavat myötätunnon pysymään vahvasti näiden kanssa läpi koko elokuvan. Jopa Pikkutassua välillä hyvinkin antagonisesti kohtelevan Ceran — jonka ymmärtää olevan vain lapsi joka seuraa ympärillä olevien aikuisten esimerkkiä ja kasvaa elokuvan aikana — puolesta tuntuu pahalta. Kolme muuta kaverusta, jotka tuovat kukin tavoillaan vähän kevennystä muuten aika painavaan tunnelmaan, ovat kukin omalla tavallaan sympaattisia.

Päähahmojen designit eivät ole ihan minun tyyliäni (Petri eli katraan lentolisko on kyllä söpö) vaikka olisivat kuinka ikonisia designeja, niin ovat nuo kyllä yksiä hölmön näköisiä dinoja :D. Osa näyttää etenkin vanhempiensa vieressä olevan ihan eri universumista kuin lajinsa aikuiset versiot. Itse täysikasvuiset dinosaurukset muistuttavat vähän niitä kömpelöitä varhaisempia tulkintoja hirmuliskoista, joissa on oma charminsa.
Dramaattisimmat kohtaukset on rakennettu ensiluokkaisesti, etenkin Terävähampaan ja Pikkutassun äidin välinen taistelu on animoitu ihan helkkarin hienosti; tuollainen massiivisten otusten painon tunne ja kolmiulotteisuus piirrosanimaatiossa on ihan ällistyttävää. Värimaailma ei ole ihan yhtä upea kuin aiemmin katselemassani The Secret of NIMH:issä, mutta värien käyttö on silti tyypilliseen Don Bluth tyyliin loistavaa.

Tapa jolla hahmot eivät sulaudu mukaan ympäristöön shoteissa joissa tapahtuu taustan liikettä, sekä muutaman animaatiopätkän kierrättäminen pistävät ehkä silmään, mutta kaiken kaikkiaan elokuva on todella taidokkaasti animoitu.

Soundtrack on iskostunut hyvin mieleen, kun on niitä jatko-osia pienenä katsellut; niissä nimittäin kierrätetään musiikkeja tästä ensimmäisestä elokuvasta. Mutta kyllä ne hittaavat eri tavalla tässä alkuperäisessä; niin eri tunnelmia luovat taustamusiikit kuin lopputeksteissä kuultava If We Hold On Together - kappalekin.

Näin tämän originaalin Maa aikojen alussa nyt ekaa kertaa kunnolla sitten ala-aste iän (mummolan vhs meni aikoinaan hukkaan. Ikuisesti muistoissani.), ja kyllä tämä yhä tunteisiin vetoava ja kokonaiskuvassa hienosti tehty elokuva on. En edes menisi sanomaan että nyt vanhempana osaa arvostaa enemmän, kyllä minä jo kakruna tiedostin tämän olevan pikkasen eri maata kuin niiden jatko-osien.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 3) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1995

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Kaukametsän pakolaisten kolmas kausi eli jaksot 27-39 esitettiin vuonna 1995, tuoden animaatiosarjan päätökseen. Viimeisin kolmannes perustuu Colin Dannin kirjasarjan seitsemänteen ja kahdeksanteen osaan, In the Path of Storm (1989) ja Battle For the Park (1992). Kuudennesta kirjasta, Siege of the White Deer Park (1985), otettiin animaatiosarjaan mukaan vain yksittäisiä elementtejä, koska sen pääjuoni koettiin huomattavan synkäksi ja pelottavaksi nuorelle yleisölle.

Oletettavasti vuosi tai pari kakkoskauden tapahtumien jälkeen, Kaukametsän veteraanit perheineen ovat saaneet elellä mukavasti kaikista haasteista ja vaaroista selvittyään. Rauhallinen arki häiriintyy lopulta kun puiston aiemman hallitsijan korvaa tyranni, osa eläimistä päättää taas jättää kotinsa ja odottamaton uusi uhka ilmestyy luonnonsuojelualueelle aikomuksenaan hävittää sen eläimet viimeistä myöten.

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan (koska itseäni ainakin) että mitä siinä jopa Kaukametsän pakolaisten standardeille liian hurjassa kirjassa tapahtui, niin ilmeisesti sen juoni keskittyy siihen miten mystinen iso kissaeläin ilmestyy luonnonsuojelualueelle ja pitää koko puistoa kauhun vallassa.

Kuulostaako korkealentoiselta? No joo-o. Mutta idea ei itse asiassa ole niin tuulesta temmattu kuin voisi aluksi kuvitella, sillä niin kutsutut kryptidi (eläin jota ei ole pystytty tunnistamaan, tai eläin josta on tehty havainto ympäristössä jossa sen ei pitäisi esiintyä) kissapedot Britanniassa ovat ilmeisesti aika vakiintunut urbaanilegenda joten pystyy kyllä ymmärtämään mistä sarjan kirjailija on saanut tuon idean. 

Mutta kryptidit sikseen, nyt puhutaan asiaa.

Vaikka tällä kaudella pitäisi teknisesti olla kaikista eniten meneillään, niin on se auttamattoman tylsää katsottavaa. Sisältö tuntuu itseään toistavalta; sivujuonet kuten juomaveden myrkyttyminen ja ihmiset keräämässä Valkopeuran puiston eläimiä uudelle luonnonsuojelualueelle toimivat täytenä fillerinä vaikuttamatta konkreettisesti mihinkään ja haihtuvat hitaasti olemattomiin ilman minkäänlaisia loppuratkaisuja. Aika hullua että ensimmäinen kausi jonka juoni oli se että kasa eläimiä taivalsi paikasta A paikkaan B on niin huomattavasti tätä viihdyttävämpää seurattavaa ja sisältöä josta saa paljon enemmän irti.

Kolmannen kauden pääviholliset eli luonnonpuistoon pesiytyvät rotat voisivat olla hyvin toimiva uhka, jos kaikki olisi vain kirjoitettu paremmin. Minua ei varsinaisesti haittaa miten koominen hahmo itse rottien johtaja on — humoristiset pahikset ovat loistavia ja totta puhuen kyseessä on yksi viihdyttävämpiä kolmannen kauden uusia hahmoja — mutta panokset eivät nouse läheskään tarpeeksi korkealle, koska tästä puuttuu kokonaan aiemmin tyypillinen raadollinen ja dramaattinen ote (haluatteko arvata montako kunnollista hahmokuolemaa tämä koko sesonki sisältää? Vastaus: KAKSI.) Etenkin viimeisen jakson loppuratkaisu on suoraan vaan järjettömän surkea ja typerä pohjanoteeraus koko Kaukametsä tarinalle.

Miten voi olla että koko sarjan sävy on muuttunut näin pahasti? Itse luulen että tämä on se piste kun kukkahattutädit-ja sedät ovat alkaneet kritisoimaan ohjelmaa siitä miten se on liian järkyttävä lapsille, joten sisältöä on jouduttu laimentamaan rankalla kädellä. Ja se sitten kanssa näkyy. Vertauskuvana: kuvitelkaa että Kaukametsän pakolaisten ensimmäinen kausi on Don Bluthin Maa aikojen alussa, ja tämä kolmas kausi on sen elokuvan joku kahdestoista suoraan DVD:lle mennyt jatko-osa.

Kolmas kausi heittää taas mukaan läjän uusia hahmoja, joista osa on ihan ookoo, mutta jos kakkoskausi kärsi joskus siitä että se tuntui välillä antavan eniten ruutuaikaa vähiten puoleensavetäville hahmoille, niin tämä on se potenssiin kymmenen. Moni uusi hahmo on todella tuskaista katseltavaa ja myöskin täysin turha, koska kaikki näiden kohtaukset olisi voinut antaa joillekin muille henkilöille. Sen sijaan nämä uudet ja huonot hahmot rohmuavat hirveästi ruutuaikaa itselleen, samalla moni aiemmalta tuttu persoona joita olisi voitu rakentaa pidemmälle tällä kaudella jää täysin sivuun ja jotkin alusta asti mukana olleet hahmot on kirjaimellisesti leikattu kokonaan pois.

Saan myös tunnustaa vähän huijanneeni näiden jaksojen katselussa: yleensä ajattelen etten ole valtuutettu arvostelemaan mitään sarjaa ellen ole sitä kokonaan nähnyt, mutta tässä pisteessä jo aivan sietämättömät kärpät saavat kokonaisen oman kolmanneksen pyhitetyksi itselleen, eikä tuommoista oikeasti katso erkkikään, kyllä minullakin menee joku kipukynnys jossain. Eli toisin sanoen skippasin noin yksi kolmasosaa sisällöstä. Tsekkasin pari muuta arvostelua aiheesta eli olen perillä siitä mitä missasin tai pikemminkin miltä säästyin.

Kaikessa rehellisyydessä luulen että ainoat hyvät puolet mitä tästä kolmannesta kaudesta saa kaavittua, on se hahmokehitys jota se tarjoaa sarjan mielestäni kiistatta vahvimmille hahmoille, Kyylle ja Pöllölle.  Oli itselleni suuri positiivisuus että tässä ohjelmassa oli tällaisia oikeasti kolmiulotteisia ja todella hyviä hahmoja, vaikka kurjastihan noillekkin kävi.

Värit.....apua.....mitä tapahtuu.....

En yhtään tiedä mitä animaatiosta pitäisi ajatella. Tyyli ja hahmojen designit on hyvin kummastuttavasti pistetty uusiksi ja itse en vibaa sitä. Teknisellä tasolla animaatiohan on korkealuokkaisempaa, pitäähän animaattoreille antaa credittiä että osaavat yhtäkkiä piirtää mega liioiteltuja smearframeja ynnä muuta (vai onko tämän kauden animoinnista vastanneet ihan eri tyypit? Osa uudesta ulkoasusta menee myös sen piikkiin että tällä kaudella on nähtävästi siirrytty animaation kanssa digitaaliseen väritykseen) mutta tyylimuutos ei ole mieleeni. Sarjan ilme oli aiemmin hyvin seesteinen ja sopusointuinen, mutta nyt liike poukkoilee ja pyrähtelee ympäriinsä ja esimerkiksi värit ovat monesti ihan suoraan sanottuna vain rumat. Tyylierot kalskahtavat kahta pahemmin, kun animaatiota aiemmilta kausilta kierrätetään yhä mukana.

Lievää kirsikanpoimintaa, mutta tapa jolla eläimet aiemmin elehtivät, ilmeilivät ja liikkuivat suurimman osan ajasta hyvin hillitysti ja maltillisesti toimi hyvin sen kanssa miten realistinen ote luontoon sarjalla oli. Ihmismäisemmät eleet ja kohellukset pistivät toki silmään, mutta ne oli varattu lähinnä komedisiksi efekteiksi, mutta nyt useampi hahmo kävelee 90% ajasta kahdella jalalla ja käyttää käsiään/siipiään jatkuvasti ihmisen tavoin.  Jos katsoo kuvia tekijöiden seuraavasta tuotannosta Nooan saari niin siinä voi mielestäni huomata aika selkeän Disneymäisen tyylin imitoimisen. Makuasiahan tämä loppujen lopuksi on, jonkun mielestä tämä tyyli voi olla huomattavasti aiempaa mieluisampaa katsottavaa, mutta itseäni vain harmittaa miten ohjelman aiemmasta fiiliksestä ei ole enää yhtään mitään jäljellä.

Jooh. Aika surkeaa miten pahasti tämä sarja viimeisen kauden myötä floppasi. Jos aiemmasta sisällöstä pitää niin en voi tätä kyllä millään muotoa suositella. Jää vain paha maku suuhun siitä miten alun perin vahvalle ja oikeasti aika merkittävälle eurooppalaiselle animaatiosarjalle kävi lopulta tällä tavalla.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 2) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1994

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Seuraavana vuonna Kaukametsän pakolaisten ensimmäisen kolmentoista jakson jälkeen ilmestynyt, jaksot 14-26 sisällään pitävä toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin sarjan ensimmäinen osio päättyi. Siinä missä aiempi tuotantokausi oli sovitus vain yhdestä kirjasta, kakkoskausi pohjautuu sen kolmeen seuraavaan jatko-osaan: In the Grip of Winter (1981), Fox's Feud (1982) ja The Fox Cub Bold (1983).

Selvittyään vaikeasta taipaleestaan luonnonsuojelualueelle, Kaukametsän pakolaiset yrittävät sopeutua uusiin elämiinsä, useamman esimerkiksi etsiessä puolison ja perustaen perheen. Joukkio saa pian huomata ettei elämä puistossa tule olemaan niin utopista kuin he odottivat ja joutuvat pohtimaan tuleeko heidän aiemmin luomansa liittoutuma ja vala suojella toinen toisiaan olemaan yhä elinehto matkan päätyttyäkin.

Jaksojen sisältö tuntuu olevan entistä brutaalimpaa, siis siinä mielessä että nyt kuolemaa ja muita raakuuksia on paljon enemmän. Ekalla kaudella olivat ne muutamat hyvin selkeät iskut vatsaan, kun taas nyt tuntuu että about jokaisessa jaksossa killcount menee kasuaalisti ylöspäin. Mukana on kuitenkin myös pari hetkeä joista tulee kovempi impakti kuin "oHO", esimerkiksi yhden tärkeimmistä hahmoista, Mäyrän, dementoituminen ja kuolema, mikä oli jotain sellaista jota en rehellisesti sanottuna osannut odottaa ja jälleen mielestäni kunnioitettava asia käsitellä lastenohjelmassa.

Mukana on paljon juonikaaria jotka sisältävät taas omia pienempiä kuvioitaan ja sivujuoniaan, kuten miten Kaukametsäläiset onnistuvat sopeutumaan puiston eläinten joukkoon, mitä haasteita talvi tuo heille tullessaan ja miten toimia kun luonnonsuojelualueelle ilmestyy salametsästäjiä. Isoin ja alusta loppuun kattava konflikti on luonnonpuiston sinikettujen (hopeakettujen) johtaman Arpinaaman aiheuttama uhka päähahmoille. Tämäkin pitää sisällään paljon erilaisia dramaattisuuksia, kuten punakettujen tyttären ja sinikettujen pojan välinen klassinen kielletty romanssi, Arpinaama luomassa kauhua Kaukametsäläisiin haavoittamalla ja surmaamalla heitä ja hyvisten ihan kaunistelemattomat Arpinaaman murhayritykset.

Paljon huomiota saa myös yksi Kaukametsän kettuparin jälkikasvusta, Rohkea, joka lähtee elämään omaa elämäänsä luonnonpuiston ulkopuolelle ja saa kyllä hyviä ystäviä ynnä muuta tällaiseen narratiiviin kuuluvaa, mutta ennen mitään muuta hänen tarinansa on todella traaginen.

Tämä on menettää toisen silmänsä, vammautuu pysyvästi tullessaan ammutuksi, näkee nälkää ja heikkenee heikkenemistään vääjäämätöntä loppuaan kohden. Colin Dann (alkuperäisen kirjasarjan luoja) oli ilmeisesti luontokuvaaja, eli hän on varmasti nähnyt kaikkea mahdollista, mikä selittää koko sarjan hengen hyvin. Rohkean tarinan perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan vain iskostaa sitä tosiasiaa että suurin osa vaikkapa juuri ketuista luonnossa ei elä ensimmäiseen syntymäpäiväänsä asti. 

Nyt kun tarina sijoittuu yhteen tapahtumapaikkaan, erilaisten ympäristöjen tuomiin haasteisiin keskittyvän narratiivin sijaan, on juonenkulku paljon hahmovetoisempaa, kun eläimet pystyvät kuljettamaan juonta omien motiiviensa ja persoonallisuuksiensa painolla. Tämän sarjan genreksi on listattu draama ihan syystä. Hahmoja kartoitetaan viihdyttävistä persoonista syvemmiksi henkilöiksi, joistakin keskeisimmistä henkilöistä paljastuen yllättäviäkin puolia ja piirteitä.

Jollain ensimmäisestä kaudesta tutuilla kasvoilla on se ikävä kohtalo, että näille annetaan kumppaniksi rasittava lajitoveri, jonka johdosta saamme näiden kanssa seurata lähinnä "avioliitto on perseestä" boomer huumoria tai jotain muuta yhtä typerää muka-hauskaa nokittelua.

Mukaan tulee siis myös paljon uusia hahmoja, joista osa on kiinnostavia ja mukavia persoonia, kun taas osa jotain aivan muuta.

Vähän harmillisesti fokus on loppupuolella niin vahvasti punaketut vs. siniketut sodassa ja Rohkean omassa juonikuviossa, että muut eläinhahmot jäävät vähän taustapropeiksi (tai sitten ne ovat aivan väärät hahmot jotka saavat ruutuaikaa. Laadukkaan komedian vuoksi, mitenkäs muuten). 
Itse henkilökohtaisesti pidän Kaukametsässä juuri siitä että sen hahmokaartiin kuuluu runsaasti erilaisia eläimiä joita osataan hyödyntää hyvin, siinä missä moni samantyyppinen xenofiktio johon tämä usein rinnastetaan keskittyy monesti juuri yhteen eläinlajiin. Tämän kauden edetessä pidemmälle tuntuu että ei-ketut jäävät enemmän ja enemmän koomisen kevennyksen rooliin, mutta toisaalta esimerkiksi Kyy pääsee pelaamaan merkittävää roolia Arpinaaman ja Kaukametsäläisten välisessä vihanpidossa.

Miksi tuolla toisella kärpällä on ihan eri filosofialla tehty 

design meneillään? näyttää joltain Nipsulta

Animaation laatu tuntuu keskimääräisesti olevan pikkuisen aiempaa tasaisempaa, mikä voi johtua budjetista ja/tai siitä että tekijöiden metaforisen polkupyörän polkeminen on lähtenyt sujumaan jouhevammin. Mukana on kyllä tietty samoja kömmähdyksiä ja naurettavuuksia kuin ensimmäisellä kaudella, mutta myös sen hyvät ominaisuudet kantavat edelleen. Vesiväritaustat luovat yhä viehättävän ilmeen (etenkin talvimaisemat erottuvat kauniina) ja animaation ollessa parhaimmillaan eläinten liike on todella onnistunutta. Tykkään myös siitä miten saman lajiin kuuluvien eläinten designien erottaminen toisistaan on (useimmiten) saatu toimimaan hyvin pienillä ja näin ollen luonnollisilla yksityiskohdilla, joka sopii sarjan realistiseen olemukseen.

Itse henkilökohtaisesti pidin Kaukametsän pakolaisten ykköskaudesta eniten, mutta on tämä kyllä hyvää jatkoa sille. Omalla tavallaan eri henkinen kuin edeltäjänsä, mutta sarjan niin sanotusti selkäranka ja sydän ovat yhä mukana.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1993

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Kaukametsän pakolaiset on kolmesta tuotantokaudesta koostuva, yhteensä 39-jaksoinen brittiläis-ranskalainen animaatiosarja joka perustuu Colin Dannin kirjoihin. Ensimmäisen kausi on sovitus The Animals of Farthing Wood-kirjasta, joka julkaistiin vuonna 1979. Sen oli alun perin tarkoitus olla itsenäinen teos ja on myös kirjoista ainoa joka on suomennettu, mutta sarjaa kertyi lopulta kahdeksan osan verran. Tv-sarjan tuotti Euroopan Yleisradiounioni, jotka halusivat telkkuihin jonkin laadukkaan eurooppalaisen animaatiosarjan vastapainoksi kaikille amerikkalaisille lasten piirretyille ja tukeakseen eurooppalaista animaatiota. Mukaan lukien Yle oli mukana rahoittamassa tuotantoa. 

Tarina kertoo Kaukametsän eläimistä, joille valkenee että ihmiset työkoneineen tulevat hävittämään heidän kotinsa. Kaikki metsän asukkaat kerääntyvät miettimään miten selvitä tilanteesta ja päättävät yhdessä lähteä etsimään uutta kotia luonnonsuojelualueelta. Eri lajien, niin saaliiden kuin petojenkin yhteinen taival ei tietenkään tule luonnistumaan tuosta vaan, joten selvitäkseen yhdessä eläimet ottavat käyttöön suojeluvalan, joka velvoittaa jokaisen niin olemaan uhkaamatta ketään toista, kuin myös auttamaan muita aina hädässä.

Sarja on rytmiltään rauhallinen ja helppo seurata. Mukana on riittävästi erilaisia käänteitä, niin ettei sisältö käy pitkäpiimäiseksi ja esimerkiksi suurin osa huumorista on dialogipainotteista ja hyvin integroitu mukaan (katsoin (kaikki saatavilla olevat) jaksot suomidubilla, joka on hyvin viihdyttävä niin tarkoituksella kuin tahattomasti, just niin kuin pitääkin).

Tarinassa kuvataan luontoa välillä hyvin raadollisesti, kaikki matkalaiset eivät nimittäin selviä perille luonnonpuistoon. Fasaani näkee puolisonsa nyljettynä ikkunalaudalla ja tulee itsekin ammutuksi, hiirenpoikaset jäävät lepinkäisen saaliiksi joka tunnetaan saaliinsa varastoimisesta pensaiden piikkeihin lävistämällä, siilit eivät pysty vastustamaan vaistomaista tarvetta käpertyä kerälle vaaran uhatessa, vaan jäävät rekan alle. Hyvin rankkaa mutta samalla hyvin realistista settiä siis. 

Vaikka silloin surettaa kun joku seurueen jäsenistä saa surmansa, petoeläimet eivät myöskään syömättä elä vaan moneen otteeseen jokin satunnainen ryhmän ulkopuolinen jyrsijä pistellään poskeen keskustelun ohessa.

Aiheen käsittelystä tällä tavalla saa minulta respectit, sillä mielestäni lasten on hyvä ja tärkeä oppia vaikka juuri se miten eläimet syövät toisiaan ja se on osa luontoa, kuin myös sekin että elämässä sattuu kuolemaa ja menetyksiä.

Pidän paljon myös siitä miten sarja ei putoa tyypillisiin eläintarina kliseiden kuoppiin; petoeläimiä ei demonisoida siitä että ovat lihansyöjiä, eikä ihmisiäkään esitetä mustavalkoisen pahoina.

Hahmokaarti on varsin tehokas. Eläinten välinen yhteiselo on kaukana saumattomasta ryhmähengestä, vaan jokainen lähinnä sekoittaa soppaa omalla tavallaan, mikä pitää sisällön viihdyttävänä. TV-sarja saa propsit etenkin vahvoista naishahmoista, jotain mistä sen sijaan on suurta puutetta alkuperäisissä kirjoissa, joissa lähestulkoon kaikki keskeisimmät hahmot ovat miespuolisia. Animaatiosarjassa niin ikään päähenkilöistä puolet, Pöllö, Haukka, Kyy ja Kärppä, on vaihdettu naaraiksi.

Eniten persoonallisuutta saavat luonnollisesti eläimet joita on vain yksi kappale. Sivuhahmot, jotka ovat jänisten, hiirten, oravien ynnä muiden pareja tai ryhmiä, eivät sen sijaan ole mitään puoleensavetäviä hahmoja vaikka näillä on tietysti tarkoituksensa. Päällimmäisenä nämä valittavat milloin mistäkin. Varsinkin loppua kohden tuntuu että saaliseläimet sen kun narisevat ja vänkäävät vastaan ihan jokaisesta asiasta. Päähahmojen tempaukset ja keskinäiset väännöt sen sijaan etusijassa viihdyttävät. Oli hauskaa seurata ryhmän vastuuhenkilöitä ylenkatsovan Pöllön ja pienimpien eläinten pelottelusta nauttivan Kyyn bondausta.

Vaikka kyseessä on aika merkittävän skaalan tuotanto, niin animaation laatu yltää vain mukiinmenevään TV-sarja settiin (kannattaa ottaa huomioon jotain mitä sarjan vastaava tuottaja mainitsee pienessä behind the scenes pätkässä, elikkä että noin 300 000 dollaria kustantaa suunnilleen puolen tunnin verran tämän luokan animaatiota).

Animaatiota kierrätetään huvittavan paljon, hahmojen designeja harvoin piirretään johdonmukaisesti ja nämä ovat monesti aika derpin näköisiä (jos tekijöillä on ollut model sheet joka kuvaa hahmojen kokoerot toisiinsa niin ei ole kyllä selvästi ollut aikaa katsoa sitä).

Ei tämä silti kokonaisuudessaan mitenkään pahalta näytä; Värimaailma on todella sopusointuinen — vesiväritaustat sopivat sarjan ilmeeseen erinomaisesti ja hahmot sulautuivat niihin hienosti, — ja silloin kun eläimet on piirretty hyvin, piirrostyyli on miellyttävä ja liike puhdasta.

Musiikki on kyllä mainiota; samoja scoreja kierrätetään jatkuvasti mutta se ei häiritse mitenkään, ne luovat aina hyvän tunnelman oli se sitten hauska ja veikeä tai ahdistava ja uhkaava. Musiikkia käytetään myös luovasti hahmojen karakterisointiin; joihinkin eläimiin yhdistetään ja näiden liikkeisiin sovitetaan tiettyjä instrumentteja.

Kaukametsän pakolaisilla on jälleen harmillisesti pahamaineinen reputaatio "sinä yhtenä piirrettynä joka traumatisoi sukupolven lapsia" mutta jälleen ymmärrän kyllä hyvin miten monet tätä sarjaa suurella lämmöllä muistelevat. Itsekin tuli ainakin vähän tätä pienenä nähtyä ja vaikka sainkin nostalgiaa vain parista jaksosta jotka muistan katsoneeni youtubesta mummolan tietokonehuoneessa, niin on tämä sellainen hyvin spesifillä tavalla viehättävä ohjelma.