101 Dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians)

Nimi: 101 Dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians)
Vuosi: 1961
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman, Clyde Geronimi, Hamilton Luske

101 Dalmatialaista on Disneyn 17.s animaatioklassikko, joka perustuu brittiläisen Dodie Smithin kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa vuodelta 1956. Elokuva oli iso hitti, ja siitä on tehty vuosien varrella paljon spin-offeja ynnä muita, siinä missä studio oli menettänyt paljon rahaa aiemmin ilmestyneen Prinsessa Ruususen (1959) kehnojen tulojen vuoksi.

Elokuvaa levitettiin Suomessa alun perin nimellä Lupsakkaat Luppakorvat (a) mikä hiton nimi tuo on b) muistan että meillä oli kyseisen niminen kuvakirja kotona ja Cruellan suomennettu nimi oli Siira Julmio PFFFT).

Omistajiensa muutettua yhteen, dalmatiankoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen ja saavat 15 pentua. Perheidylliä ei kestä kauan kun koko pesue joutuu turkiksista obsessoivan naikkosen Cruella De Vilin sieppaamiksi, jolloin vanhempien on itse lähdettävä pelastamaan jälkikasvunsa, sekä tusina muita dalmatialaisen pentuja karmealta kohtalolta.

Tarina on kyllä aika ikoninen, ja siksi varmaan kaikille tuttu. Juonen kiinnostavampi osuus alkaa luonnollisesti pentujen nappaamisen jälkeen, alkupuolisko ei ole varsinaisesti tylsä mutta voi tuntua hitaalta verrattuna paljon tiiviimpään juonenkulkuun myöhemmin. Mukana on myös kiitettävästi oikeaa jännitystä ja dramaattisuutta (ja touhu menee aika synkäksi kun useampaan otteeseen puhutaan siitä miten koiranpennut aiotaan teurastaa ja nylkeä).

101 Dalmatialaisesta on tehty myös ysärillä jonkinlainen live action versio, joka muutti mielestäni joitain tiettyjä seikkoja tarinassa paremmaksi, kuten esimerkiksi miten Anita on muotisuunnittelija ja Cruella hänen pomonsa, sen sijaan että he olisivat vaan jotain vanhoja tuttuja. Disneyn live actionithan ovat siis paria poikkeusta lukuun ottamatta täyttä kuraa, nimimerkillä "olen nähnyt ainakin neljä", ja yleensä sössivät kaikki alkuperäisen elokuvan pointit käsittämättömän pahasti.

Pakko tosin sanoa että elokuvan loppu on mielestäni hölmö; miten Pongon ja Perditan omistajat päätyvät itse pitämään kaikki dalmatialaiset. Joita on siis sata. Juu juu, ei tällaisen elokuvan tarvitse olla realistinen, mutta me katsotaankin tätä nyt siltä kantilta mikä olisi tarinallisesti parempi; paljon tyydyttävämpi lopetus olisi nimittäin ollut nähdä että jokainen koiranpentu saa oman kodin, sekä näin omistajiensa täyden huomion ja rakkauden.

Hahmot eivät ole mitenkään hurjan persoonallisia, ainakaan niin sanotut päähenkilöt; Pongo ja Perdita ovat lähinnä huolehtivia vanhempia ja omaavat myös parina jotain hahmokemiaa keskenään, Pongon ollessa se vähän hupsumpi osapuoli. Muutamalle pennulle on annettu nimi ja vähän yksilöllisyyttä. 

Itse dalmatialais-pariskunta jälkikasvuineen eivät ehkä ole elokuvan viihdyttävimpiä tai muistettavimpia hahmoja, toisin kuin esimerkiksi pentujen pelastamisessa auttavat muut eläimet, tai Cruella ja tämän palkkaama roistokaksikko, mutta se ei mitenkään haittaa, sillä juoni ei ole mitenkään kummemmin hahmovetoinen.

Nyt vanhempana elokuvan katsellessani pidin myös, kenties vähän yllättävästi, Pongon isännän Rogerin hahmosta. Huomasin myös miten Pongo ja Roger sekä Perdita ja Anita muistuttavat käytöksensä ja jonkun verran myös persooniensa puolesta toisiaan, ja on kyllä hauska ajatus että ihmiset tarinassa peilaavat lemmikkejään ja toisinpäin.

Animaation tyyli on kyllä kivan omaperäinen, erityisesti taustat ovat noteerattavan rohkeita; erittäin yksityiskohtaisesti piirrettyjä, mutta väritetty ikään kuin jollain lassotyökalulla nopeasti sutaisemalla. Kohtausten väripaletit ovat yleensä todella miellyttäviä. Itse hahmot on animoitu tyypillisellä tuon ajan Disney animaattori talentilla, jälleen näkee että tekijät ovat viettäneet aikaa koirien seurassa saadakseen eläinten käytöksen ja liikkeet oikein. Nykyään osaan huomata ja arvostaa myös esimerkiksi ihmishahmojen designeja, jotka ovat todella hyviä.

Muutamien liikesarjojen kierrätyksen voi panna merkille, mutta kyseessä on ymmärrettävää mutkien oikomista. Täplät ovat varmaan tuskaisimpia asioita animoida heti raitojen ohella, ja sitten hahmoja on vielä tommonen määrä. Härrekuud.

Juuri noiden pilkkujen, sekä studion rahavaikeuksien vuoksi, otettiin käyttöön uusi tekniikka; animaattorien piirrokset kopioidaan suoraan kalvolle, hitaan puhtaaksi-piirtämis-prosessin sijaan, jolloin säästettiin rutkasti aikaa ja vaivaa, ja kustannukset saatiin leikattua miltei puolella, vaikka lopullinen jälki ei ollut yhtä huolitellun näköistä, mistä syntyy luonnosmainen piirtojälki. Tätä tyyliä tultaisiin käyttämään myös studion seuraavissa elokuvissa, vaikka Walt Disney itse suhtautui siihen hyvin negatiivisesti.

Musiikit ovat se Cruella De Vil - kappale mukaan lukien melko muistettavia. Olemme puhuneet animaation kierrätyksestä, mutta hauskana faktana täytyy mainita että muutamaa tässä elokuvaa esiintyvää taustamusiikkia tultaisiin uudelleen käyttämään ainakin Disneyn Viidakkokirjassa. (On tullut nähtyä molemmat elokuvat pienenä sen verran monta kertaa että ne ovat syöpyneet aivoihini, olen luotettava lähde.)

101 Dalmatialaista on siis kiva elokuva edelleen, vaikkei sitä tule nykyään enää hirveämmin katseltua joihinkin muihin Disney elokuviin verrattuna. Suurin kiinnostukseni nykyään koskeekin lähinnä taiteellista puolta, mutta on tämä silti ajoittain sekä huvittava että myös mukaansatempaava.

Ruohometsän kansa (minisarja) (Watership Down)

Nimi: Ruohometsän kansa (Watership Down)
Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Irlanti, Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: BBC, Netflix, Biscuit Filmworks

Ohjaaja: Noam Murro  

Ruohometsän kansa on brittiläisen Richard Adamsin romaani vuodelta 1972, josta on tehty puistattavalla raakuudellaan mainetta kerännyt animaatioelokuva vuonna 1978, sekä kontrastina hyvin, öh... turvallisen näköinen piirrossarja vuosina 1999-2001. Tuorein filmatisointi tarinasta on Netflixin ja BBC:n yhteistyöllä tehty sarja, joka koostuu neljästä tunnin mittaisesta jaksosta. Minisarjaa tunnutaan yleisesti parjattavan fanien keskuudessa, mutta itselläni ei tätä katsoessa ollut sen suurempia ennakko-odotuksia kirjasta tai sen aiemmista adaptaatioista.

Villikaniini Pähkinä elelee rauhallista elämää yhdyskunnassaan, kunnes tämän veli Viikka kokee näyn heidän kotinsa tuhoutumisesta. Kourallinen kaneja suostuu jättämään asuinsijansa, ja joukko löytääkin ihanteellisen paikan elää turvassa petoeläimiltä ja ihmisiltä, mutta joutuvat pian taistelemaan uudesta kodistaan omia lajitovereitaan vastaan.

Olen joskus aikoinaan lukenut Adamsin romaanin ja myös nähnyt 70-luvun elokuvaa. Ainoa animaatioelokuva jota pikku minä, jolle on aina maistunut kaikki jännittävä xenofiktio, ei pystynyt katsomaan :) 

(Minun on vaikea uskoa että kyseinen leffa olisi muka oikeasti suunnattu lapsille; veikkaan että vain koska kyseessä on animaatio, niin elokuvaan on lätkäisty seitsemän vuoden ikäraja, ja dvd laitettu kirjastoauton hyllyyn jolloin pahaa aavistamaton ykkösluokkalainen meitsi poimii sen iloisesti sieltä.)

Tämä arvostelu on kirjoitettu jo viime vuoden puolella, mutta nyt tämän julkaistessani on pakko lisätä mukaan että minulla kävi aivan uskomaton säkä; löysin nimittäin sarjakuvaliikkestä James Sturmin ja Joe Sutphinin Ruohometsän kansa graphic novellin, joka on upea. Täytyy katsoa se 70-luvun animaatiokin nyt kunnolla.

Mutta siis. Juonen rytmi ja sen jakaantuminen tällaiseen pituuteen tuntuu hyvin luontevalta. Yksikään neljästä jaksosta ei mielestäni laadultaan eroa muista suuresti suuntaan tai toiseen, vaikka juoni on kiinnostavampi kun keskitytään Efrafaan, eli vihamieliseen kaniyhdyskuntaan ja tarinan antagonisteihin.

Sisältö on välillä vähän kornia; ihmisten pahuudella mässäillään minkä keretään, ja petoeläimet on esitetty melkoisen demonisoidusti (aina kun lihansyöjä osuu kanien keskelle, se poukkoilee ympäriinsä raatelemassa niin monta pupua kuin kerkeää sen sijaan että realistisesti vain nappaisi itselleen saaliin?).
Tässä versiossa voivotellaan yhdyskunnan tuhouduttua miten sydämettömät ihmiset kylvävät kuolemaa minne ikinä menevätkään, ja alkuperäisessä hahmot toteavat yhdessä vain, että ihmiset tuhosivat kanit koska ne olivat heidän tiellään. Jälkimmäinen on minusta paljon puhuttelevampaa.

Erilaisia kanipersoonia tarinassa on runsaasti, osa toimivia hahmoja, osa ärsyttävämpiä tai tylsempiä kuin toiset, mutta nämä eivät onneksi kuulu tärkeimpiin hahmoihin. Lähinnä joidenkin pahisten kanssa tuli "aa, öh, oliko tämä joku tärkeä tyyppi"-hetkiä.
Pähkinä on päähenkilönä aika laimea, hän lähinnä epäilee omia johtamiskykyjään, (ja rakastaa palavasti nättejä naaraita joiden kanssa on käynyt pari keskustelua) jotkin muut hahmot saavat enemmän persoonaa ja hahmokehitystä sarjan aikana. Myöskin Pähkinän nousu ryhmänsä johtajaksi ja muiden kanien kunnioituksen voittaminen olisi mielestäni voitu kirjoittaa vähän uskottavammin.

Omia suosikkejani olivat ainakin yksi keskeisimmistä hahmoista, Isopää (loistava design, bonusta hiustupsusta) sekä persooniltaan ja keskinäisiltä vuorovaikutuksiltaan ihan symppikset Vatukka ja Sinikello. Kanien kanssa enemmän tai vähemmän ystävystyvä lokki Kehaar on aika hauska lisä hahmokaartiin.

Rakastan Ruohometsän kansassa sitä miten kaneilla on oma mytologiansa ja sanastonsa monille asioille, jotka tulevat tutuiksi sarjaa katsoessa.

Esimerkiksi alussa nähtävä varjonukke-tyylinen kertomus maailman synnystä luo hyvän tunnelman tarinan alkuun; miten Frith (aurinko) antoi Elileille (kanien viholliset) ominaisuudet joilla metsästää kanien kantaisän El-Ahrairahin jälkeläisiä, joille Frith puolestaan siunasi ominaisuuksia joilla välttää saalistajiaan. Tämmöisestähän creditti menee tietysti alkuperäisen kirjan luojalle, mutta pakko mainita.

Animaatio on kokonaisuudessaan ihan mukiinmenevää. Ei hirvittävän huonoa, vaan ihan kelvollista. En yleisesti välitä realistisista CGI-eläimistä, (Disney live-actionit... *vilunväristys*) täydellinen realismin tavoittelu animaatiossa on tylsää. Tämä sarja toimii kyllä, ja mukana on jopa pari hienon näköistä kohtausta. Koska kyseessä on Netflix sarja, ei CGI:n taso ole aina mikään silmiä hivelevin; ihmisten ja muiden eläinten grafiikat ovat välillä kuin jostain videopelistä, mutta nämä ovat onneksi pienessä roolissa. Kanit itsessään on animoitu ihan hyvin. Välillä liikehdintä on tosin tönkköä ja anatomia muistuttaa toisinaan lähinnä jotain koiraeläimiä (erityisesti pääpahiksella) mutta kanit ovat tarpeeksi ilmeikkäitä ja hahmojen designit erottaa toisistaan.

Fire on Fire eli sarjan niin sanottu tunnusbiisi ei ole erityisemmin makuuni, eikä se mielestäni myöskään lyyrikoiltaan mitenkään kummemmin sovi tarinaan, vaikka onkin ilmeisesti sitä varten sävelletty. Yhdessä jaksoista kuultava Ten Thousand Enemies oli minulle mieluisampi kappale.

Ymmärrän miksi tämä sovitus ei ehkä ole Ruohometsän kansa fanien mieleen, mutta itse pidin tätä ihan hyvänä. Mitkään mainitsemani heikkoudet eivät vaivaa katselukokemusta liikaa. Tällaiset minisarjat ovat kyllä aika jeba, olen melko huono katsomaan pidempiä sarjoja, mutta tämä saatiin helposti katseltua yhdessä illassa.

Blogi täyttää vuoden :D

Kuvan voi klikata suuremmaksi lähempää tarkastelua varten

Tosiaan, on tullut vuosi täyteen blogin aloittamisesta (arvostelujen kirjoittamiseen ryhdyin kyllä aikaisemmin, joskus viime vuoden keväällä/kesällä, mutta ensimmäinen postaus on julkaistu tasan vuosi sitten, vaikka osa jopa vielä julkaisemattomista arvosteluista yli vuoden vanhoja onkin). 

Kokosin kaikki tähän mennessä blogissa käsitellyt animaatiot tuommoiseen tier-lista tyyliseen härdelliin, itse riveillä kuvat eivät ole minkäänlaisessa paremmuusjärjestyksessä, ainoastaan sen mukaan milloin postaukset on julkaistu.

(Muuten: jos joku ei tiennyt, blogista löytyy lista jossa kaikki arvostelut ovat aakkosjärjestyksessä, ja jos vaihtaa mobiiliversiosta internetversioon niin pystyy selaamaan tägejä ja hakemaan postausta hakusanalla.)

En oikein keksinyt mitään kummempaa spessua tälle merkkipäivälle, mutta ettei tarvitse tuota kuvaa ihan yksinäänkään postata, niin laitetaan tähän edes jotain löpönlöpöä; eli omin sanoin tiivistettyä mietintääni siitä miten itse noin keskimääräisesti ajattelen arvosanat arvosteluja kirjoittaessani ja niinikkään.

5 tähteä

Koen olevani aika nuiva antamaan viiden-ja neljän ja puolen tähden arvosanoja, paljon useammin huomaan kallistuvani erinomaiseen neljään tähteen täydellisen viiden tähden sijasta. Millainen edes on täydellinen elokuva? Tarkoittaako viisi tähteä viidestä edes että elokuvan pitäisi olla täydellinen?

Pitäisi ehkä yrittää päästä semmoisesta mielentilasta että tuon arvosanan saadakseen on elokuvan oltava jotenkin maailmaa mullistava tai sielun kehosta irtaantumisen aiheuttava kokemus. En tiedä mitä professionaaliset elokuvakriitikot tästä sanovat. Kyseessä on vain elokuva jonka en koe tarvitsevan lisää mitään, vaan olevan täydellinen sellaisena kuin se on, enkä keksi juuri mitään miinuspuolia miltään kantilta, tai jos näin on, ne tuntuvat olemattomilta koko skaalaan nähden.

4 ½ tähteä

Lähentelee täydellisyyttä. Nyt kun mietin, niin neljän ja puolen ja viiden tähden välinen raja on aika häilyvästi hiekkaan piirretty. Jos joku antaisi täyden vitosen elokuvalle jolle itse annoin neljä ja puoli, en väittelisi vastaan, vaan olisin vaan samoilla linjoilla, ja todennäköisesti pystyisin myös ymmärtämään miksi joku antaisi neljä ja puoli tähteä elokuvalle jolle itse annoin viisi.

4 tähteä

Loistava elokuva joka on vahva kaikilla osa-alueilla. Jos et ole tätä nähnyt niin tulen todennäköisesti vahvasti suosittelemaan tai sitten pistän katsomaan kanssani. 

Mukana saattaa olla vikoja jotka pidättelevät pääsemästä täysien pisteiden arvosanaan, tai sitten ehkä vaan puuttuu sitä jotain mikä nostaisi täydellisyyteen. Tai välttämättä ei. Kyseessä voi olla myös vain täysin solid, erinomainen elokuva. Neljä tähteä tuntuu aina mukavalta ja luontevalta arvosanalta leffalle josta tykkää kovasti ja jaksaa katsella aina uudestaan.

3 ½ tähteä

Kolmen ja puolen tähden arvosanan saadakseen elokuvassa on oltava jotain puutteita tai heikompia aspekteja, mutta ei mitään erityisen vakavaa. Ehkä juonessa tai hahmoissa on jotain minkä olisi voinut tehdä toisella tavalla, mutta kokonaisuus ei pahemmin tästä kärsi vaan pidän elokuvaa silti hyvinkin katsomisen arvoisena, useampaan kertaankin.

Minun kirjoissani kolmeen ja puoleen pääsee kolmesta muuten myös helposti jos esimerkiksi animaatio on todella hyvää, vaikka esimerkiksi tarina ja hahmot eivät olisi mitenkään erityisen ihmeellisiä.

3 tähteä

Tuossa muokkaamassani kuvassa saattaa tulla illuusio että kolme tähteä on siellä heikommalla puolella (koska yhden - ja yhden ja puolen tähden rivit puuttuvat) mutta ei se niinkään ole. Kolmen tähden elokuvat ovat vähän omakohtaisia tapauksia, ne vaihtelevat perushyvän ja ihan ookoon välillä.

Saatan joko viihtyä leffan parissa leppoisasti tai oikein hyvinkin, juoni, hahmot ja animaatio ovat vaan semmosta perusmukavaa settiä, ja varmasti löytyy myös jotain elementtejä mitkä nostan esiin asioina joista tykkäsin.
Tai sitten vaihtoehtoisesti en vain kummemmin välitä kyseisestä teoksesta, vaikka ei se varsinaisesti huonokaan ole. Jos joku vaikka sanoisi pitävänsä siitä kovasti pystyisin sen kyllä ymmärtämään.

2 ½ tähteä

Tuskinpa olet paljoa missannut jos tämä on jäänyt näkemättä.
Kyseessä on todennäköisimmin tylsä elokuva, joka ei vain nappaa syystä tai toisesta. Suurin osa sisällöstä on keskinkertaista, ja jokin todennäköisesti oikeasti puutteellista. Mukana on kuitenkin joitain asioita joista pitää antaa credittiä, ehkä jotain mistä pidän paljonkin, vaikkei se kokonaisuutta pelasta. Kyseessä ei ole erityisen huono elokuva, ainoastaan heikko.

2 tähteä

Jeah, tätä sen sijaan voi sanoa hyvällä omalla tunnolla jo huonoksi elokuvaksi. Suurin piirtein kaikissa osa-alueissa on jotain häikkää joka vaikuttaa suuresti katselukokemukseen. Kyseessä eivät kumminkaan ole ihan täysin toivottomat tapaukset, ja esimerkiksi animaation laadusta tai jostain toimivista tai potentiaalisista elementeistä pitää antaa tunnustusta.

1 & 1½ tähteä

Yhden tai yhden ja puolen tähden arvosteluja en ole kirjoittanut yhtään, mutta pakkohan sellaisellekin on varmaan joskus aivosolut uhrata. Nämähän ovat siis ihan perseestä, ei varmaan tarvitse kahta sanaa sanoa.

Kiitos tosiaan jokaiselle joka ikinä onkaan tänne eksynyt ja kiitos yli 1700:sta näyttökerrasta :). Ihan puhtaasti omaksi ilokseni aloin näitä väsäämään mutta todella mukava jos joku sattuu aktiivisesti pitämään näiden lukemisesta.

Robin Hood

Miksi nää hahmot ei muuten käytä housuja

Nimi: Robin Hood

Vuosi: 1973

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Robin Hood on Disneyn klassikkosarjan 21:s elokuva, ja kyseessä on studion ensimmäinen animaatioelokuva, joka tehtiin kokonaan Walt Disneyn kuoleman jälkeen, joten tämän menestymisestä oli varmasti paljon kiinni. Aristokattien (1970) jälkeen haluttiin Disneyn seuraavan elokuvan olevan taas jokin klassikkotarina, ja aiheeksi valikoitui vuosisatoja vanha englantilainen kansantarina Robin Hoodista, jonka historiallisesta todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Robin Hoodiin liittyen on tehty lukemattomia filmatisointeja, ja hahmon sekä tarinan perusidean tuntevat varmaan kaikki:

Kuningas Rikhard Leijonamielen ollessa ristiretkellä hän jättää vallankahvaan veljensä prinssi Juhanan, joka alkaa säälimättömästi verottaa kansalaisia äärimmäisyyksiin asti. Ahneen prinssin päänvaivana on lainsuojaton mutta kansan sankari Robin Hood joka ryöstää rikkailta ja antaa köyhille. 

Aiheesta olisi varmasti saanut paljon vakavamman ja synkemmänkin tarinan, mutta kyseessä on jo Disney-standardeilla suht. kevyt versio. Ainakin välillä on sentään jätetty huumori pois, mutta en silti ainakaan itse pitänyt pienenä tätä mitenkään kummemmin jännittävänä tai surullisena toisin kuin joitain muita Disney-leffoja.

Kokonaisuutena elokuva on harmillisen tylsä. Mukana on muutama menevä tai viihdyttävä kohtaus, (ne jousiammunta kisan jälkeiset turpasaunat on täyttä kultaa) mutta sitten meno käy taas aika epäkiinnostavaksi. Joidenkin kohtien läpi ei jaksaisi istua millään. Kiintoisaa kyllä, törmäsin Youtubessa elokuvan alkuperäiseen/vaihtoehtoiseen lopetukseen. Loppuhan menee siis niin että Robin Hood putoaa vallihautaan ja seuraa “voi ei hän kuoli, eiku eipäs kuollutkaan” - kohtaus, jonka jälkeen skipataan suoraan Robinin ja hänen rakastettunsa Marian-neidon häihin. Poistetussa lopussa Robin haavoittuu hypättyään linnan tornista ja hänet viedään kirkkoon turvaan, jossa Marian huolehtii hänestä. Löydettyään heidät prinssi Juhana yrittää surmata Robinin omakätisesti, kun kuningas Rikhard ilmestyy paikalle.

Oliko tämä versio liian synkkä? Liian pitkä? Itse veikkaan jälkimmäistä, sillä kyllä tässä elokuvassa käy muutenkin jo hirttäminen ja pään leikkaaminen lähellä. Ei se lopullinenkaan päätös leffalle mikään umpisurkea ole, mutta itse pidän tästä versiosta paljon enemmän. Marian nimittäin katoaa juonesta kokonaan jonkun puolenvälin jälkeen ja se itse kuningas näkyy ruudulla kirjaimellisesti semmoset 15 sekuntia.

Eläinhahmoilla kerrottu versio tunnetusta tarinasta on toteutettu miten olettaa saattaa, ja suurimmilta osin ihan toimivasti. Robin Hood on kettu, kuninkaalliset ovat leijonia, makes sense. Joidenkin hahmojen rooliin olisin kyllä itse tosin valinnut jonkin muun eläimen.

Ensinnäkin Nottinghamin sheriffi; En tiedä, hahmossa ei vaan omasta mielestäni ole mitään erityisen susimaista, varsinkin hänen ulkonäkönsä poiketessa suuresti muista susista, joita elokuvassa nähdään (sain muuten myös kunnon jumpscaren kun kuulin hahmon englanninkielisen äänen). Mauri Kunnaksen Robin Hoodissa hahmo oli muistaakseni villisika tai joku, ja aika sikamainen jätkä tyyppi onkin; iso mies ei koe mitään ongelmaa viedä lapsiltakin viimeiset roposet.

Ja vielä enemmän valitusta aiheuttaa Marian-neito. Miksei hän ole leijona? Rikhardista puhutaan hänen setänään, mutten oikein saanut selkoa siihen miten he tarkalleen ovat sukua toisilleen. Tyypit Disneyllä vissiin ajattelivat että Robinin ja Marianin on oltava saman lajin edustajia, etteivät lapset hämmenny tai jotain, mutta itse olin joskus viisi-vuotiaana kummissani siitä että hän ei ollut leijona setänsä tavoin. Ja vaikkei Marian olisikaan verisukua kuninkaalle, mikä on ihan mahdollista, olisi se että hän on leijona Robinin ollessa kettu nostanut huomattavasti parin pisteitä omissa silmissäni. En ole ilmeisesti ainoa, joka ajattelee näin, sillä olen nähnyt paljon ihmisten piirtämiä redesigneja jotka ovat aika ihania. Ähhh, we were robbed. (no pun intended)

Parhaimpina hahmoina pidän prinssi Juhanaa ja hänen neuvonantajaansa Sir Hissiä (Hiss ei Hissi lol) Varsinkin englanninkielisessä versiossa näiden kohtaukset ovat pirun hauskoja ja he ovat itse asiassa aika hyvä Disneyn pahis ja sidekick - duo huvittavuutensa vuoksi. Virkistävää miten kerrankin pääpahiksen apulainen ei ole joku hölmö tunari, vaan se fiksumpi osapuoli. Mitä muihin hahmoihin tulee, Robinilla itsellään on ihan kiitettävästi persoonaa ja hänen toverinsa Pikku John on ihan hauska ja symppis.

Tykkään myös tuon kertojana toimivan kukon designista

Animaation taso itsessään on ihan perushyvää, välillä hyvinkin nokkelaa ja onnistunutta. Mutta budjetti on ollut alhainen ja aikaa vähän, ja se näkyy. Uskallan mennä sanomaan että missään muussa Disney-klassikossa ei ole yhtä paljon liikesarjojen kierrätystä ja muista elokuvista uudelleenkäyttämistä kuin tässä, välillä ihan myötähäpeäksi asti. Hämmästyin muuten aika paljon kun katsoin Robin Hoodin budjetin olleen 5 miljoonaa, ja yli kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestyneen Tuhkimon, jonka animaation taso on huomattavasti laadukkaampaa, olleen 2 miljoonaa. Dang. On tietty päivänselvää että 5 miljoonaa animaation budjettina on 70-luvulla eri asia kuin 50-luvulla, Disney renessanssi-elokuvien budjetit huitelevat useissa kymmenissä miljoonissa, mutta aika jännä ajatella silti.

Laulu-osuudet ovat latteita ja yksi jopa todella huono. Sitä alun Oo-De-Lally pätkää vastaan minulla ei ole mitään, mutta ilman muita olisi pärjätty.

Tulipa taas lytättyä elokuvaa jota kuitenkin pienenä melko ahkerasti katselin :'D No kaikesta huolimatta Robin Hood ei tosiaan kuitenkaan ole mitään Disneyn huonointa antia, ja sisältää kyllä edelleen omat nostalgiansa. 

The Fearless Four (Die furchtlosen Vier)

Nimi: The Fearless Four (Die furchtlosen Vier)

Vuosi: 1997

Valmistusmaa: Saksa, Yhdysvallat (oletettavasti)

Tuotantoyhtiö: Munich Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Bioskop Film

Ohjaaja: Michael Coldewey, Eberhard Junkersdorf, Jürgen Richter, Wolfgang Urchs

Välillä törmää näihin todella kummallisiin animaatioihin joista kukaan ei ole kuullutkaan, mutta niistä on ainakin hauska kirjoittaa. The Fearless Four on saksalainen animaatioleffa jota ei ole julkaistu Suomessa vissiin laisinkaan? Elokuva perustuu löyhästi Grimmin veljesten Bremenin soittoniekat-satuun, tarinaan joka ei ainakaan oman kokemukseni mukaan ole kummemmin kerännyt animaatio adaptaatiota itselleen ainakaan joihinkin tunnetumpiin Grimmin kertomuksiin verrattuna.

Neljä eri eläintä, koira, aasi, kissa ja kukko lyöttäytyvät yhteen jouduttuaan kukin potkituiksi pellolle ja/tai omistajiensa suunnitellessa päästää nämä päiviltä. Lössi lähtee Bremeniin luomaan muusikonuraa itselleen, mutta joutuvat vaikeuksiin luotuaan diilin kaupunkia hallitsevan, pirullisen lihantuotantoyhtiön johtajan kanssa.

Kuvanlaatu on sitten täyttä ruikulia, (tuo jäätävä blurri jokaisen kuvan 

oikeassa alakulmassa.....) tätäkään helmeä ei löydy mistään 

animaatio screencaps sivuilta

Juonenkulku on hyvin epämääräistä ja epäkiinnostavaa; vahvin tunne mikä nousee on "no mitä hiiskuttia tässä nyt tapahtuu".

Päähahmojen esittelyyn (tai pikemminkin näiden kelvottomien omistajien, jotka eivät ole tippaakaan olennaisia hahmoja) kulutetaan about puoli tuntia elokuvan alle puoltoista tuntisesta pituudesta, sitten taas se miten hahmot tapaavat toisensa ja päättävät ryhtyä yhteistyöhön on yritetty saada vaan alta pois, tyyliin: "Ai terve miten menee?" "huonosti" "aha, no tule meidän mukaan" "aa, okei".

Elokuva yrittää ilmeisimmin kertoa jotain "eläinten kaltoinkohtelu on väärin"-sanomaa (ja kommentoida isoja paskayhtiöitä ja millaista niille on työskennellä) mutta saanko kysyä miksi tämä makkaratehdas pitää häkeissä kissan-ja koiranpentuja??
Voisi argumentoida että siksi jotta päähahmoilla olisi joku henkilökohtaisempi syy pelastaa tehtaan eläimet, mutta porukassa on jo aasi ja kukko? Luulisi että nämä pystyisivät vakuuttamaan kaksi muuta mukaansa (jos oletamme että nämä eivät lihansyöjinä kokisi erityisiä tunnontuskia siitä että lihatuotantoeläimillä on kurjaa, tai jotain) tai että jo noiden kanssa ystävystyminen muokkaisi kissan ja koiran moraalista kompassia. Mutta luulen että tämä on vain siksi että saadaan hierottua katsojan naamaan miten pahoja!!1! nämä pahikset ovat.

Hahmot ovat hyvin mitäänsanomattomia; Tortellini-kukolla tuntuu olevan erottuvin persoona koska hänen on tarkoitus olla se egoistinen idiootti comedic relief, ja Gwendolyn-kissa on se joka kuljettaa juonta eteenpäin ollessaan ainoa aivosolujen omistaja (hirmu vaikeasti muistettavia nimiä hahmoilla btw). Myöskään sillä että eläimistä jokaisen olisi tarkoitus olla jotenkin musikaalinen persoona ei ole kummempaa tekemistä itse hahmojen kanssa, kertovat vain tykkäävänsä/osaavansa laulaa jos joku kysyy (mitä nyt Buster-koira todetaan kelvottomaksi metsästyskoiraksi kun tätä kiinnostaa mieluummin esiintyä metsänelämille).
Hahmoilta ei myöskään löydy minkäänlaisia keskinäisiä kemiaa, katsojan pitää vain uskoa että he ovat erottamaton joukkio koska he sanovat niin. Tuntuu siltä kuin hahmot eivät vaihtaisi lainkaan edes kunnon dialogia keskenään, kaikki aika elokuvassa kuluu vaikka mihin hömpänpömppään.

Naurettavan/uuvuttavan yli-pahojen pahisten lisäksi mukana on esimerkiksi täysin turha plot-convenience Mozart-hiiri joka ilmestyy aina päästämään päähahmot  mistä tahansa pinteestä. "There's a snake with a machine gun!" No onneksi meillä on deus ex machina-hiiri joka varmistaa ettei ruudulla pääse tapahtumaan mitään mikä voisi vahingossakaan olla viihdyttävää.

Ah joo, jokainen makkaratehtaan johtaja/presidenttiehdokas

Mitä animaatioon tulee, öh.... otetaan negatiivisuudet ekana alta pois. Elokuvassa käytetään järjetön määrä tietokoneanimaatiota, joka ei sovi mukaan lainkaan ja tuntuu todella kömpelöltä. Melkein kaikki asiat paitsi hahmot ovat rupuista ysärin cgi:ta. Enkä oikeasti edes liioittele; pitikö kaikki avautuvat ovet ja kaukosäätimetkin tehdä 3d:nä? Tuntuu kuin tekijät olisivat vain päässeet pelleilemään kaikilla mahdollisilla steampunk 3d-malleilla; mukana on esimerkiksi täysin turha kohtaus jossa sekoilee jättimäinen robottikentauri. Olisiko tyypeillä vain sattunut olemaan tämmöinen hahmomalli ja halusivat päästä tunkemaan sen johonkin elokuvaan?

Hahmoanimaatio sen sijaan on hyvää. Tykkään päähenkilöiden designeista, ne ovat hyvin toimivia varsinkin jos katsoo mallikuvia ja turnaroundeja yms. Hahmot elokuvassa on muutenkin animoitu mainiosti; liike on sulavaa mutta ilmeikästä.

Kuten saatoitte arvata, kyseessä on musikaali, mutta ei kovin onnistunut sellainen. Kappaleet ovat rhythm and blues tms. (musiikillinen tuntemukseni on super huono) tyylisiä, ihan rytmikkäitä mutta hyvin unohdettavia biisejä, jotka eivät rakenteensa ja lyyrikoittensa perusteella edes tunnu siltä että ne on tähän elokuvaan sävelletty.

Laulunumeroiden ollessa aika mitäänsanomattomia, jo noin ylipäätään ja etenkin animaatiomusikaalin kappaleina, sen lisäksi niiden kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta hyvin sisällöttömiä; yleensä hahmot vain jöpöttävät paikoillaan laulujensa ajan. 

Jos miettii oikeasti hyviä musikaaleja, ensimmäisenä tulevat mieleen esimerkiksi Disneyn renesanssi-elokuvat; niissä lauluosuudet ovat tärkeässä osassa, kuljettaen tarinaa eteenpäin, kertoen jotain hahmoista, tai välittäen isoja tunteita (ja no, sekin on tärkee että biisit ovat, you know, HYVIÄ). Jos elokuvista kuten esimerkiksi Leijonakuningas, Aladdin, tai Pieni Merenneito ottaisi minkään laulun pois, leffa menettäisi jotain olennaista.

Vähän saman luokan kokemus kuin Dinot New Yorkissa; aika järjetön ruljanssi mutta animaattorit kyllä osaavat. Harmi sinänsä että touhu on niin aivotonta, voisin kuvitella että Bremenin soittoniekoista voisi saada tehtyä ihan kivan elokuvan.

Lackadaisy (pilotti)

Nimi: Lackadaisy

Vuosi: 2023

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Iron Circus Animation

Ohjaaja: Fable Siegel

Lackadaisy on indie animaatio joka perustuu Tracy J. Butlerin samannimiseen (myös nimellä Lackadaisy Cats tunnettuun) nettisarjakuvaan. Sarjis alkoi vuonna 2006 (HERRA ISÄ) ja on jatkunut siitä lähtien epäsäännöllisillä päivityksillä, viimeisimmän osan ilmestyen vuonna 2020. Sarjakuva on voittanut useita palkintoja nettisarjisten ynnä muiden piireissä, ja tekeillä on animaatiosarja jonka pilottijakso julkaistiin viime vuonna.

Tarina sijoittuu versioon 20-luvun kieltolain aikaisesta St. Louisista jota asuttavat anthropomorfiset kissat. Keskiössä on kolmikko Rocky, Freckle ja Ivy, jotka yrittävät hommata alkoholia Lackadaisy-salakapakalle, mutta joutuvat operaation aikana kahnaukseen kilpailevan trokkari-ryhmän kanssa.

Premissi on omaperäinen ja viehättävä; 20-luvun estetiikka on mediassa yleensä suurta nannaa, ja siihen kun sekoittaa kissahahmot niin miten tästä nyt voisi olla tykkäämättä.

Tarina ja sen ilme vetävät hyvin puoleensa, ja puolituntinen animaatio tekee kaiken sen mitä kunnon pilottijakson kuuluukin. Kaikista hahmoista saadaan lyhyessä ajassa piirrettyä edes jonkinlainen kuva, ja juonen lähtökohdat saadaan esitettyä selkeästi. Samalla herätetään hyvä määrä kysymyksiä joiden kiinnostaisi nähdä aukenevan sarjan aikana. Itse ainakin tulin uteliaaksi siitä miten sekä tarina että henkilöt lähtisivät tästä etenemään, ja katselisin ehdottoman mielelläni tätä sarjaa lisää.

Ainoana niin ikään ongelmana koen sen että itse pääkolmikko eivät juuri napanneet minua, toisin kuin antagonistit jotka varastivat shown heti ilmestyessään ja loppupuolella esiintyvät hahmot joita pidin huomattavasti viehättävimpinä. Ja rehellisesti sanottuna tarinan ilmeisestä protagonistista Rockysta en voi sanoa edes oikein pitäväni. Tästä vain tulee minulle itselleni vibat sellaisesta hahmosta jonka tarkoitus on vedota nykypäiväiseen fandom- ja internet-kulttuuriin tai jotain, ja tuollainen överi teather kid meininki on vain itselleni vähän luotaantyöntävää.

Se että protagonisti ei säväytä toisin kuin muu hahmokaarti ei nyt koskaan ole ollut mikään elämää suurempi ongelma, ja varmasti hahmot syventyisivät jos juoni lähtisi rullaamaan tuosta pidemmälle, enkä ole alkuperäistä sarjistakaan lukenut.

Sarjaan liittyen on julkaistu pituudessaan minuutista viiteen minuuttiin vaihtelevia teasereita ja muita minianimaatiota, jotka ylläpitävät kiinnostusta näyttäen pilkahduksia hahmojen menneisyyksistä sekä esittävät yhdessä hahmoja joilla ei ollut itse pilottijaksossa minkäänlaista kanssakäymistä. 

Mutta tämän ensivaikutelman perusteella voin vaan tunnustaa nauttineeni muiden hahmojen seuraamisesta enemmän kuin päähenkilöiden, vaikkeivat nämä niin suuressa osassa olleetkaan.

Etenkin kun ottaa huomioon että kyseessä on hyvin pienen budjetin indie-tuotanto, ei voi kyllä muuta kuin ylistää animaation laatua. Kattokaapa mitä jotku isot megastudiot säätävät samaan aikaan.

Hahmoanimaatio on loisteliasta. Mukaan on jätetty luonnosvaiheen hahmotelmia yms, joskus hämää vähän miten selkeästi ajoittaisissa shoteissa hyvin intaktit pallot ja viivat erottuvat, mutta ymmärrän että vaivaa ja aikaa säästyy kun kaikkea ei tarvitse siistiä, ja yleisesti pidän todella paljon luonnosmaisesta viivajäljestä animaatioissa.

Tyyli ja hahmodesignit ovat loistavia; kissoja on niin moneen lähtöön että niistä saa rutkasti uniikkeja ja persoonallisia hahmodesigneja, eli ne kuuluvat eläimiin joista saa muodostettua todella monipuolisen hahmokaartin tällaisessa anthropomorfisten eläinten tarinassa, vaikka kaikki ovat saman eläinlajin edustajia. Värejä on käytetty myös todella hienosti, miten hahmot tuntuvat kulkevan yks-yhteen kohtausten värimaailmojen kanssa; päähenkilöt ja sininen, näitä jahtaavat pahikset ja mustavalkoinen, ja kapakassa hengaileva seurue ja lämpimän punertavat sävyt. Taustat ovat superhienoja, ja erinäisiä efektejä sekä 3d:tä on hyödynnetty taidokkaasti.

Musiikki täydentää tunnelmaa hyvin, ja minkä itse ainakin miellän sarjan tunnusmusiikiksi sopii siihen mainiosti.

Suosittelen kyllä vahvasti tsekkaamaan, sekä ylipäätään tukemaan tällaisia itsenäisiä projekteja. Näillä näkymin sarjasta olisi tulossa alkuun viisi episodia, toivottavasti saavat tarpeeksi massia kasaan että saadaan lisää jatkoa!

Kung Fu Panda: Käärön salaisuudet (Kung Fu Panda: Secrets of the Scroll)

Nimi: Kung Fu Panda: Käärön salaisuudet 
(Kung Fu Panda: Secrets of the Scroll)
Valmistusvuosi: 2015
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Dreamworks Animation

Ohjaaja: Rodolphe Guenoden 

Viides Kung Fu Panda aiheinen arvostelu viiden kuukauden sisään, voin onneksi luvata ettei näitä ole heti tulossa lisää (hei se rimmasi :D) 
Aikoja sitten viettämämme, parin päivän pituisen, Kung Fu Panda session aikana päädyttiin vilkaisemaan tämäkin, kun se sattui Netflixissä olemaan. Kyseessä on siis vuonna 2015 ilmestynyt parinkymmenen minuutin pituinen lyhytelokuva jossa nähdään miten Hurja viisikko, ja sen ohessa Pon kungfu innostus, syntyivät.

10 vuotta ennen ensimmäisen elokuvan tapahtumia, Shifu lähettää oppilaansa Tiikerittären noutamaan listaamansa neljä soturia puolustamaan laaksoa, samalla kun Po listaa mahdollisia uravalintoja itselleen. Listat sattuvat menemään sekaisin, jolloin Tiikerittären mukaan tarttuvatkin tavan siivoja, koomikko, tanssija ja lääkäri.

Hurjasta viisikosta on tehty myös toinen lyhytelokuva (Secrets of the Furious Five) vuonna 2008, eli ensimmäisen Kung Fu Panda-filmin ilmestyessä jossa käydään viisikon taustatarinat perusteellisemmin läpi. Olen senkin nähnyt joskus aikoinaan. Tämä tarina toimii myös ilman sitä, mutta sen tsekattuaan saa varmasti enemmän kontekstia hahmojen taustoista. Olen aika varma että näiden välillä on juonellinen consistency.

Juoni on yksinkertainen mutta kaikinpuolin toimiva ja viihdyttävä. On kiva nähdä nuorempia versioita hahmoista, Po mukaan lukien, ja näiden persoonallisuudet tulevat ilmi jopa paremmin kuin itse elokuvissa. Voisin nähdä nuoren Tiikerittären toimivan loistavasti kokopitkän elokuvan päähahmona.

Tiedän että pituudesta johtuen tähän ei mahdu mitään ylimääräistä, mutta olisi tietty ollut kiva nähdä viisikon bondaavan enemmän keskenään.
Kävisi myös järkeen jos matkan aikana porukka olisi joutunut tilanteeseen jossa nämä olisivat osoittaneet jotain konkreettisempia kungfu-taitoja, joka vakuuttaisi Tiikerittären siitä että he pärjäisivät taistelussa ja näyttäisi hänelle että jokaisella on oma tyyli tehdä kungfua, (Kung fu Pandojen suurin ja iänikuisin teema on edelleen selvittää kuka olet ja olla oma itsesi) mutta kuten sanottu, pätkä on vain parinkymmenen minuutin pituinen ja kyllä se toimii näinkin.

Tykkään animaation tyylistä järjettömästi. Ääriviivattomalla tyylillä piirretyt, sekä elokuvaversioista yksinkertaistetut hahmodesignit miellyttävät silmää kovasti ja toimivat tehokkaasti. Värimaailma on huippu voimakas ja taustat sekä erilaiset efektit ovat super nätisti tehty. Joskus näyttää hölmöltä hahmojen lähestyessä nopeasti kameraa/juostessa siitä pois päin, mutta muuten animaatio on todella taitavasti tehtyä ja kivaa, elokuvasarjan henkistä, katsottavaa. Oli ilo katsella tämmöisen pituinen pätkä hieman elokuvien maasta taivaaseen hehkuttamiani 2d-sequensseja vastaavaa tyyliä, sen sijaan että koko lyhäri olisi tietokoneanimaationa toteutettu.

Tällaisesta lyhtyfilmistä ei riitä kirjoitettavaa samaan tapaan kuin kokopitkästä elokuvasta joten arvostelu jäi aika lyhyeksi, mutta summa summarum, Kung Fu Panda-elokuvien ystävänä tykkäsin tästä kovasti. Olen aina pitänyt Hurjasta viisikosta ja joo haluan edelleen sen Furious Five spin-off elokuvan, en lopeta tätä marmatusta ikinä.