Lucky and Zorba (La gabbianella e il gatto)

Nimi: Lucky and Zorba (La gabbianella e il gatto)

Vuosi: 1998

Valmistusmaa: Italia

Tuotantoyhtiö: Lanterna Magica

Ohjaaja: Enzo D'Alò

Englanninkieliseltä nimeltään Lucky and Zorba on italialainen animaatioelokuva, joka perustuu chileläisen kirjailijan Luis Sepúldevan (joka ilmeisesti näyttelee elokuvassa yhden hahmon) romaaniin The Story of a Seagull and the Cat Who Taught Her to Fly (1996). (Sivuhuomiona: kirjan eri painosten kuvitukset mitä kuvahaussa näkee ovat todella hurmaavia). Kyseessä oli kallein italialainen animaatio, ja leffa olikin hyvin suosittu kotimaassaan ja menestyi myös kansainvälisesti. 

Rannikkokaupungissa, paikallisten kissojen sekalainen sakki yrittää huonolla menestyksellä pitää sataman rottapopulaation kurissa, kissoja ruokkivien ihmisten kasvaessa yhtä tyytymättömimmäksi. Zorba-kissa törmää yllättäen öljyn peittämään lokkiin, joka pyytää viimeisillä voimillaan Zorbaa pitämään huolen munastaan ja varmistamaan että siitä kuoriutuva poikanen oppii lentämään.

Tarina on tietysti liikuttava ja suloinen, vaikka tämmöinen tarina eläimestä adoptoimassa toisen lajin poikasen (usein linnun) olisikin moneen kertaan nähty. Kyllä meinasin taas kunnolla parkua lastenpiirretyssä kuolevan eläimen perään.

Juonenkulku ja elokuvan rytmi sujuu alussa sutjakkaasti, mutta kun lokinpoikanen Lucky tulee pahisrottien kaappaamaksi (kissat ja lokit on esitetty todella kivasti, niin rottien pitää sitten olla pahoja. You win some, you lose some) tarinankuljetus menee jotenkin kummalliseksi. Tai lähinnä ihmetyttää miten valju rottien päihitys ja Luckyn pelastaminen on. Tämä päättyy hyvin antiklimaattisesti ja sysätään vain sivuun että voidaan tehdä aikahyppy siihen kun Lucky on varttuneempi. 

Ja myöhemmin nämä rotat budjailee elokuvassa taustalla loppuun asti kuin ei mitään? 

Olisin odottanut että vartuttuaan aikuiseksi, Lucky tyyliin auttaisi kissoja päihittämään rotat tai muuta semmoista, että juonet jotenkin solmiutuisivat yhteen ja rotta-juonelle tulisi joku loppuratkaisu.

Hahmot eivät ole mitään hurjan persoonallisia, kaikilla on tyypilliseen tapaan suunnilleen yksi erottuva luonteenpiirre, mutta ei se tämän tyyppiselle elokuvalle suurempaa hallaa tee. Kissajengin touhut olivat mukavaa seurattavaa; tykkäsin ainakin enkkudubissa hahmojen dialogista ja kaikenlaisista sanailusta. Zorballa on ihan kiva persoonallisuus, ollen samalla ylpeä ja vähän nenäkäs, miten kissan klassisesti olettaisi olevan karakterisoitu, mutta samalla empaattinen ja avoimesti hyväntahtoinen.

Elokuvalla olisi ehkä voinut olla vähän enemmän pituutta, että Zorban ja Luckyn välinen suhde olisi saanut enemmän huomiota ja esimerkiksi Yoyo-kissanpennun (italiankielisessä versiossa Pallino. Ei saisi nauraa) kateutta Luckya kohtaan olisi pohjustettu enemmän.

Piirrostyyli on mukava ja nostalginen. Rotat ovat kyllä rumia kuin mitkä, mutta sitten etenkin linnut on piirretty todella sievästi. Kissojen – joita elokuvassa on useita – designit on onnistuttu saamaan uniikeiksi toisistaan pääasiassa hyvin hienovaraisilla piirteillä. Värimaailma on erittäin viehättävä, etenkin tummat yömaisemat. Taustat ovat nättejä ja hahmot sekä sulautuvat mukaan kohtaukseen että erottuvat niistä tehokkaasti. 

Mukana oli lemppariani varhaista kökköä 3D:tä 2D-animaatioelokuvassa, mutta hassusti vain yhdessä ainoassa kohdassa, että olisin huomannut. Tykkäsin todella paljon miten elokuva sisälsi muutaman kohdan joissa vaihdettiin vahvasti tyyliteltyihin sekä abstrakteihin visuaaleihin, esimerkiksi laulukohtauksen aikana.

Musiikki oli itse asiassa aika hyvää, vaikkei ehkä aina oikein mätchännyt kohtauksen tunnelmaan. Rottien biisit ovat hulluja bängereitä, mutta muut kappaleet ovat unohdettavia tai jotenkin hölmöjä (se hölmö biisi jäi päähän soimaan, kuinkas muuten).

Tykkään kovasti katsoa näitä eurooppalaisia piirrettyjä, sillä näissä on usein ihastuttava animaatio ja sisältö jollain tavoin poikkeavaa suurelle yleisölle tutuimmista amerikkalaisista animaatioista.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 3) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1995

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Kaukametsän pakolaisten kolmas kausi eli jaksot 27-39 esitettiin vuonna 1995, tuoden animaatiosarjan päätökseen. Viimeisin kolmannes perustuu Colin Dannin kirjasarjan seitsemänteen ja kahdeksanteen osaan, In the Path of Storm (1989) ja Battle For the Park (1992). Kuudennesta kirjasta, Siege of the White Deer Park (1985), otettiin animaatiosarjaan mukaan vain yksittäisiä elementtejä, koska sen pääjuoni koettiin huomattavan synkäksi ja pelottavaksi nuorelle yleisölle.

Oletettavasti vuosi tai pari kakkoskauden tapahtumien jälkeen, Kaukametsän veteraanit perheineen ovat saaneet elellä mukavasti kaikista haasteista ja vaaroista selvittyään. Rauhallinen arki häiriintyy lopulta kun puiston aiemman hallitsijan korvaa tyranni, osa eläimistä päättää taas jättää kotinsa ja odottamaton uusi uhka ilmestyy luonnonsuojelualueelle aikomuksenaan hävittää sen eläimet viimeistä myöten.

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan (koska itseäni ainakin) että mitä siinä jopa Kaukametsän pakolaisten standardeille liian hurjassa kirjassa tapahtui, niin ilmeisesti sen juoni keskittyy siihen miten mystinen iso kissaeläin ilmestyy luonnonsuojelualueelle ja pitää koko puistoa kauhun vallassa.

Kuulostaako korkealentoiselta? No joo-o. Mutta idea ei itse asiassa ole niin tuulesta temmattu kuin voisi aluksi kuvitella, sillä niin kutsutut kryptidi (eläin jota ei ole pystytty tunnistamaan, tai eläin josta on tehty havainto ympäristössä jossa sen ei pitäisi esiintyä) kissapedot Britanniassa ovat ilmeisesti aika vakiintunut urbaanilegenda joten pystyy kyllä ymmärtämään mistä sarjan kirjailija on saanut tuon idean. 

Mutta kryptidit sikseen, nyt puhutaan asiaa.

Vaikka tällä kaudella pitäisi teknisesti olla kaikista eniten meneillään, niin on se auttamattoman tylsää katsottavaa. Sisältö tuntuu itseään toistavalta; sivujuonet kuten juomaveden myrkyttyminen ja ihmiset keräämässä Valkopeuran puiston eläimiä uudelle luonnonsuojelualueelle toimivat täytenä fillerinä vaikuttamatta konkreettisesti mihinkään ja haihtuvat hitaasti olemattomiin ilman minkäänlaisia loppuratkaisuja. Aika hullua että ensimmäinen kausi jonka juoni oli se että kasa eläimiä taivalsi paikasta A paikkaan B on niin huomattavasti tätä viihdyttävämpää seurattavaa ja sisältöä josta saa paljon enemmän irti.

Kolmannen kauden pääviholliset eli luonnonpuistoon pesiytyvät rotat voisivat olla hyvin toimiva uhka, jos kaikki olisi vain kirjoitettu paremmin. Minua ei varsinaisesti haittaa miten koominen hahmo itse rottien johtaja on — humoristiset pahikset ovat loistavia ja totta puhuen kyseessä on yksi viihdyttävämpiä kolmannen kauden uusia hahmoja — mutta panokset eivät nouse läheskään tarpeeksi korkealle, koska tästä puuttuu kokonaan aiemmin tyypillinen raadollinen ja dramaattinen ote (haluatteko arvata montako kunnollista hahmokuolemaa tämä koko sesonki sisältää? Vastaus: KAKSI.) Etenkin viimeisen jakson loppuratkaisu on suoraan vaan järjettömän surkea ja typerä pohjanoteeraus koko Kaukametsä tarinalle.

Miten voi olla että koko sarjan sävy on muuttunut näin pahasti? Itse luulen että tämä on se piste kun kukkahattutädit-ja sedät ovat alkaneet kritisoimaan ohjelmaa siitä miten se on liian järkyttävä lapsille, joten sisältöä on jouduttu laimentamaan rankalla kädellä. Ja se sitten kanssa näkyy. Vertauskuvana: kuvitelkaa että Kaukametsän pakolaisten ensimmäinen kausi on Don Bluthin Maa aikojen alussa, ja tämä kolmas kausi on sen elokuvan joku kahdestoista suoraan DVD:lle mennyt jatko-osa.

Kolmas kausi heittää taas mukaan läjän uusia hahmoja, joista osa on ihan ookoo, mutta jos kakkoskausi kärsi joskus siitä että se tuntui välillä antavan eniten ruutuaikaa vähiten puoleensavetäville hahmoille, niin tämä on se potenssiin kymmenen. Moni uusi hahmo on todella tuskaista katseltavaa ja myöskin täysin turha, koska kaikki näiden kohtaukset olisi voinut antaa joillekin muille henkilöille. Sen sijaan nämä uudet ja huonot hahmot rohmuavat hirveästi ruutuaikaa itselleen, samalla moni aiemmalta tuttu persoona joita olisi voitu rakentaa pidemmälle tällä kaudella jää täysin sivuun ja jotkin alusta asti mukana olleet hahmot on kirjaimellisesti leikattu kokonaan pois.

Saan myös tunnustaa vähän huijanneeni näiden jaksojen katselussa: yleensä ajattelen etten ole valtuutettu arvostelemaan mitään sarjaa ellen ole sitä kokonaan nähnyt, mutta tässä pisteessä jo aivan sietämättömät kärpät saavat kokonaisen oman kolmanneksen pyhitetyksi itselleen, eikä tuommoista oikeasti katso erkkikään, kyllä minullakin menee joku kipukynnys jossain. Eli toisin sanoen skippasin noin yksi kolmasosaa sisällöstä. Tsekkasin pari muuta arvostelua aiheesta eli olen perillä siitä mitä missasin tai pikemminkin miltä säästyin.

Kaikessa rehellisyydessä luulen että ainoat hyvät puolet mitä tästä kolmannesta kaudesta saa kaavittua, on se hahmokehitys jota se tarjoaa sarjan mielestäni kiistatta vahvimmille hahmoille, Kyylle ja Pöllölle.  Oli itselleni suuri positiivisuus että tässä ohjelmassa oli tällaisia oikeasti kolmiulotteisia ja todella hyviä hahmoja, vaikka kurjastihan noillekkin kävi.

Värit.....apua.....mitä tapahtuu.....

En yhtään tiedä mitä animaatiosta pitäisi ajatella. Tyyli ja hahmojen designit on hyvin kummastuttavasti pistetty uusiksi ja itse en vibaa sitä. Teknisellä tasolla animaatiohan on korkealuokkaisempaa, pitäähän animaattoreille antaa credittiä että osaavat yhtäkkiä piirtää mega liioiteltuja smearframeja ynnä muuta (vai onko tämän kauden animoinnista vastanneet ihan eri tyypit? Osa uudesta ulkoasusta menee myös sen piikkiin että tällä kaudella on nähtävästi siirrytty animaation kanssa digitaaliseen väritykseen) mutta tyylimuutos ei ole mieleeni. Sarjan ilme oli aiemmin hyvin seesteinen ja sopusointuinen, mutta nyt liike poukkoilee ja pyrähtelee ympäriinsä ja esimerkiksi värit ovat monesti ihan suoraan sanottuna vain rumat. Tyylierot kalskahtavat kahta pahemmin, kun animaatiota aiemmilta kausilta kierrätetään yhä mukana.

Lievää kirsikanpoimintaa, mutta tapa jolla eläimet aiemmin elehtivät, ilmeilivät ja liikkuivat suurimman osan ajasta hyvin hillitysti ja maltillisesti toimi hyvin sen kanssa miten realistinen ote luontoon sarjalla oli. Ihmismäisemmät eleet ja kohellukset pistivät toki silmään, mutta ne oli varattu lähinnä komedisiksi efekteiksi, mutta nyt useampi hahmo kävelee 90% ajasta kahdella jalalla ja käyttää käsiään/siipiään jatkuvasti ihmisen tavoin.  Jos katsoo kuvia tekijöiden seuraavasta tuotannosta Nooan saari niin siinä voi mielestäni huomata aika selkeän Disneymäisen tyylin imitoimisen. Makuasiahan tämä loppujen lopuksi on, jonkun mielestä tämä tyyli voi olla huomattavasti aiempaa mieluisampaa katsottavaa, mutta itseäni vain harmittaa miten ohjelman aiemmasta fiiliksestä ei ole enää yhtään mitään jäljellä.

Jooh. Aika surkeaa miten pahasti tämä sarja viimeisen kauden myötä floppasi. Jos aiemmasta sisällöstä pitää niin en voi tätä kyllä millään muotoa suositella. Jää vain paha maku suuhun siitä miten alun perin vahvalle ja oikeasti aika merkittävälle eurooppalaiselle animaatiosarjalle kävi lopulta tällä tavalla.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 2) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1994

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Seuraavana vuonna Kaukametsän pakolaisten ensimmäisen kolmentoista jakson jälkeen ilmestynyt, jaksot 14-26 sisällään pitävä toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin sarjan ensimmäinen osio päättyi. Siinä missä aiempi tuotantokausi oli sovitus vain yhdestä kirjasta, kakkoskausi pohjautuu sen kolmeen seuraavaan jatko-osaan: In the Grip of Winter (1981), Fox's Feud (1982) ja The Fox Cub Bold (1983).

Selvittyään vaikeasta taipaleestaan luonnonsuojelualueelle, Kaukametsän pakolaiset yrittävät sopeutua uusiin elämiinsä, useamman esimerkiksi etsiessä puolison ja perustaen perheen. Joukkio saa pian huomata ettei elämä puistossa tule olemaan niin utopista kuin he odottivat ja joutuvat pohtimaan tuleeko heidän aiemmin luomansa liittoutuma ja vala suojella toinen toisiaan olemaan yhä elinehto matkan päätyttyäkin.

Jaksojen sisältö tuntuu olevan entistä brutaalimpaa, siis siinä mielessä että nyt kuolemaa ja muita raakuuksia on paljon enemmän. Ekalla kaudella olivat ne muutamat hyvin selkeät iskut vatsaan, kun taas nyt tuntuu että about jokaisessa jaksossa killcount menee kasuaalisti ylöspäin. Mukana on kuitenkin myös pari hetkeä joista tulee kovempi impakti kuin "oHO", esimerkiksi yhden tärkeimmistä hahmoista, Mäyrän, dementoituminen ja kuolema, mikä oli jotain sellaista jota en rehellisesti sanottuna osannut odottaa ja jälleen mielestäni kunnioitettava asia käsitellä lastenohjelmassa.

Mukana on paljon juonikaaria jotka sisältävät taas omia pienempiä kuvioitaan ja sivujuoniaan, kuten miten Kaukametsäläiset onnistuvat sopeutumaan puiston eläinten joukkoon, mitä haasteita talvi tuo heille tullessaan ja miten toimia kun luonnonsuojelualueelle ilmestyy salametsästäjiä. Isoin ja alusta loppuun kattava konflikti on luonnonpuiston sinikettujen (hopeakettujen) johtaman Arpinaaman aiheuttama uhka päähahmoille. Tämäkin pitää sisällään paljon erilaisia dramaattisuuksia, kuten punakettujen tyttären ja sinikettujen pojan välinen klassinen kielletty romanssi, Arpinaama luomassa kauhua Kaukametsäläisiin haavoittamalla ja surmaamalla heitä ja hyvisten ihan kaunistelemattomat Arpinaaman murhayritykset.

Paljon huomiota saa myös yksi Kaukametsän kettuparin jälkikasvusta, Rohkea, joka lähtee elämään omaa elämäänsä luonnonpuiston ulkopuolelle ja saa kyllä hyviä ystäviä ynnä muuta tällaiseen narratiiviin kuuluvaa, mutta ennen mitään muuta hänen tarinansa on todella traaginen.

Tämä on menettää toisen silmänsä, vammautuu pysyvästi tullessaan ammutuksi, näkee nälkää ja heikkenee heikkenemistään vääjäämätöntä loppuaan kohden. Colin Dann (alkuperäisen kirjasarjan luoja) oli ilmeisesti luontokuvaaja, eli hän on varmasti nähnyt kaikkea mahdollista, mikä selittää koko sarjan hengen hyvin. Rohkean tarinan perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan vain iskostaa sitä tosiasiaa että suurin osa vaikkapa juuri ketuista luonnossa ei elä ensimmäiseen syntymäpäiväänsä asti. 

Nyt kun tarina sijoittuu yhteen tapahtumapaikkaan, erilaisten ympäristöjen tuomiin haasteisiin keskittyvän narratiivin sijaan, on juonenkulku paljon hahmovetoisempaa, kun eläimet pystyvät kuljettamaan juonta omien motiiviensa ja persoonallisuuksiensa painolla. Tämän sarjan genreksi on listattu draama ihan syystä. Hahmoja kartoitetaan viihdyttävistä persoonista syvemmiksi henkilöiksi, joistakin keskeisimmistä henkilöistä paljastuen yllättäviäkin puolia ja piirteitä.

Jollain ensimmäisestä kaudesta tutuilla kasvoilla on se ikävä kohtalo, että näille annetaan kumppaniksi rasittava lajitoveri, jonka johdosta saamme näiden kanssa seurata lähinnä "avioliitto on perseestä" boomer huumoria tai jotain muuta yhtä typerää muka-hauskaa nokittelua.

Mukaan tulee siis myös paljon uusia hahmoja, joista osa on kiinnostavia ja mukavia persoonia, kun taas osa jotain aivan muuta.

Vähän harmillisesti fokus on loppupuolella niin vahvasti punaketut vs. siniketut sodassa ja Rohkean omassa juonikuviossa, että muut eläinhahmot jäävät vähän taustapropeiksi (tai sitten ne ovat aivan väärät hahmot jotka saavat ruutuaikaa. Laadukkaan komedian vuoksi, mitenkäs muuten). 
Itse henkilökohtaisesti pidän Kaukametsässä juuri siitä että sen hahmokaartiin kuuluu runsaasti erilaisia eläimiä joita osataan hyödyntää hyvin, siinä missä moni samantyyppinen xenofiktio johon tämä usein rinnastetaan keskittyy monesti juuri yhteen eläinlajiin. Tämän kauden edetessä pidemmälle tuntuu että ei-ketut jäävät enemmän ja enemmän koomisen kevennyksen rooliin, mutta toisaalta esimerkiksi Kyy pääsee pelaamaan merkittävää roolia Arpinaaman ja Kaukametsäläisten välisessä vihanpidossa.

Miksi tuolla toisella kärpällä on ihan eri filosofialla tehty 

design meneillään? näyttää joltain Nipsulta

Animaation laatu tuntuu keskimääräisesti olevan pikkuisen aiempaa tasaisempaa, mikä voi johtua budjetista ja/tai siitä että tekijöiden metaforisen polkupyörän polkeminen on lähtenyt sujumaan jouhevammin. Mukana on kyllä tietty samoja kömmähdyksiä ja naurettavuuksia kuin ensimmäisellä kaudella, mutta myös sen hyvät ominaisuudet kantavat edelleen. Vesiväritaustat luovat yhä viehättävän ilmeen (etenkin talvimaisemat erottuvat kauniina) ja animaation ollessa parhaimmillaan eläinten liike on todella onnistunutta. Tykkään myös siitä miten saman lajiin kuuluvien eläinten designien erottaminen toisistaan on (useimmiten) saatu toimimaan hyvin pienillä ja näin ollen luonnollisilla yksityiskohdilla, joka sopii sarjan realistiseen olemukseen.

Itse henkilökohtaisesti pidin Kaukametsän pakolaisten ykköskaudesta eniten, mutta on tämä kyllä hyvää jatkoa sille. Omalla tavallaan eri henkinen kuin edeltäjänsä, mutta sarjan niin sanotusti selkäranka ja sydän ovat yhä mukana.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1993

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Kaukametsän pakolaiset on kolmesta tuotantokaudesta koostuva, yhteensä 39-jaksoinen brittiläis-ranskalainen animaatiosarja joka perustuu Colin Dannin kirjoihin. Ensimmäisen kausi on sovitus The Animals of Farthing Wood-kirjasta, joka julkaistiin vuonna 1979. Sen oli alun perin tarkoitus olla itsenäinen teos ja on myös kirjoista ainoa joka on suomennettu, mutta sarjaa kertyi lopulta kahdeksan osan verran. Tv-sarjan tuotti Euroopan Yleisradiounioni, jotka halusivat telkkuihin jonkin laadukkaan eurooppalaisen animaatiosarjan vastapainoksi kaikille amerikkalaisille lasten piirretyille ja tukeakseen eurooppalaista animaatiota. Mukaan lukien Yle oli mukana rahoittamassa tuotantoa. 

Tarina kertoo Kaukametsän eläimistä, joille valkenee että ihmiset työkoneineen tulevat hävittämään heidän kotinsa. Kaikki metsän asukkaat kerääntyvät miettimään miten selvitä tilanteesta ja päättävät yhdessä lähteä etsimään uutta kotia luonnonsuojelualueelta. Eri lajien, niin saaliiden kuin petojenkin yhteinen taival ei tietenkään tule luonnistumaan tuosta vaan, joten selvitäkseen yhdessä eläimet ottavat käyttöön suojeluvalan, joka velvoittaa jokaisen niin olemaan uhkaamatta ketään toista, kuin myös auttamaan muita aina hädässä.

Sarja on rytmiltään rauhallinen ja helppo seurata. Mukana on riittävästi erilaisia käänteitä, niin ettei sisältö käy pitkäpiimäiseksi ja esimerkiksi suurin osa huumorista on dialogipainotteista ja hyvin integroitu mukaan (katsoin (kaikki saatavilla olevat) jaksot suomidubilla, joka on hyvin viihdyttävä niin tarkoituksella kuin tahattomasti, just niin kuin pitääkin).

Tarinassa kuvataan luontoa välillä hyvin raadollisesti, kaikki matkalaiset eivät nimittäin selviä perille luonnonpuistoon. Fasaani näkee puolisonsa nyljettynä ikkunalaudalla ja tulee itsekin ammutuksi, hiirenpoikaset jäävät lepinkäisen saaliiksi joka tunnetaan saaliinsa varastoimisesta pensaiden piikkeihin lävistämällä, siilit eivät pysty vastustamaan vaistomaista tarvetta käpertyä kerälle vaaran uhatessa, vaan jäävät rekan alle. Hyvin rankkaa mutta samalla hyvin realistista settiä siis. 

Vaikka silloin surettaa kun joku seurueen jäsenistä saa surmansa, petoeläimet eivät myöskään syömättä elä vaan moneen otteeseen jokin satunnainen ryhmän ulkopuolinen jyrsijä pistellään poskeen keskustelun ohessa.

Aiheen käsittelystä tällä tavalla saa minulta respectit, sillä mielestäni lasten on hyvä ja tärkeä oppia vaikka juuri se miten eläimet syövät toisiaan ja se on osa luontoa, kuin myös sekin että elämässä sattuu kuolemaa ja menetyksiä.

Pidän paljon myös siitä miten sarja ei putoa tyypillisiin eläintarina kliseiden kuoppiin; petoeläimiä ei demonisoida siitä että ovat lihansyöjiä, eikä ihmisiäkään esitetä mustavalkoisen pahoina.

Hahmokaarti on varsin tehokas. Eläinten välinen yhteiselo on kaukana saumattomasta ryhmähengestä, vaan jokainen lähinnä sekoittaa soppaa omalla tavallaan, mikä pitää sisällön viihdyttävänä. TV-sarja saa propsit etenkin vahvoista naishahmoista, jotain mistä sen sijaan on suurta puutetta alkuperäisissä kirjoissa, joissa lähestulkoon kaikki keskeisimmät hahmot ovat miespuolisia. Animaatiosarjassa niin ikään päähenkilöistä puolet, Pöllö, Haukka, Kyy ja Kärppä, on vaihdettu naaraiksi.

Eniten persoonallisuutta saavat luonnollisesti eläimet joita on vain yksi kappale. Sivuhahmot, jotka ovat jänisten, hiirten, oravien ynnä muiden pareja tai ryhmiä, eivät sen sijaan ole mitään puoleensavetäviä hahmoja vaikka näillä on tietysti tarkoituksensa. Päällimmäisenä nämä valittavat milloin mistäkin. Varsinkin loppua kohden tuntuu että saaliseläimet sen kun narisevat ja vänkäävät vastaan ihan jokaisesta asiasta. Päähahmojen tempaukset ja keskinäiset väännöt sen sijaan etusijassa viihdyttävät. Oli hauskaa seurata ryhmän vastuuhenkilöitä ylenkatsovan Pöllön ja pienimpien eläinten pelottelusta nauttivan Kyyn bondausta.

Vaikka kyseessä on aika merkittävän skaalan tuotanto, niin animaation laatu yltää vain mukiinmenevään TV-sarja settiin (kannattaa ottaa huomioon jotain mitä sarjan vastaava tuottaja mainitsee pienessä behind the scenes pätkässä, elikkä että noin 300 000 dollaria kustantaa suunnilleen puolen tunnin verran tämän luokan animaatiota).

Animaatiota kierrätetään huvittavan paljon, hahmojen designeja harvoin piirretään johdonmukaisesti ja nämä ovat monesti aika derpin näköisiä (jos tekijöillä on ollut model sheet joka kuvaa hahmojen kokoerot toisiinsa niin ei ole kyllä selvästi ollut aikaa katsoa sitä).

Ei tämä silti kokonaisuudessaan mitenkään pahalta näytä; Värimaailma on todella sopusointuinen — vesiväritaustat sopivat sarjan ilmeeseen erinomaisesti ja hahmot sulautuivat niihin hienosti, — ja silloin kun eläimet on piirretty hyvin, piirrostyyli on miellyttävä ja liike puhdasta.

Musiikki on kyllä mainiota; samoja scoreja kierrätetään jatkuvasti mutta se ei häiritse mitenkään, ne luovat aina hyvän tunnelman oli se sitten hauska ja veikeä tai ahdistava ja uhkaava. Musiikkia käytetään myös luovasti hahmojen karakterisointiin; joihinkin eläimiin yhdistetään ja näiden liikkeisiin sovitetaan tiettyjä instrumentteja.

Kaukametsän pakolaisilla on jälleen harmillisesti pahamaineinen reputaatio "sinä yhtenä piirrettynä joka traumatisoi sukupolven lapsia" mutta jälleen ymmärrän kyllä hyvin miten monet tätä sarjaa suurella lämmöllä muistelevat. Itsekin tuli ainakin vähän tätä pienenä nähtyä ja vaikka sainkin nostalgiaa vain parista jaksosta jotka muistan katsoneeni youtubesta mummolan tietokonehuoneessa, niin on tämä sellainen hyvin spesifillä tavalla viehättävä ohjelma.

Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under)

Nimi: Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under)

Vuosi: 1990

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Feature Animation

Ohjaaja: Hendel Butoy, Mike Gabriel

Vuoden 1977 The Rescuers oli aikanaan yksi Disneyn rahallisesti menestyneimmistä viimeaikaisista elokuvista, joten tälle päädyttiin tekemään jatko-osaa. Kyseessä on ensimmäinen Disney klassikko joka sellaisen sai ja myöskin ainoa jatko-osa joka listattiin mukaan Disneyn klassikkokokoelmaan aina Frozen kakkoseen (2019) asti (tai sitten teknisesti vuoden 2011 Nalle Puh-elokuvaan). Kyseessä ei kuitenkaan ollut sellainen hitti kuin olisi toivottu, vaan elokuva floppasi box-officessa. Todennäköisesti tästä syystä myös Bernardin ja Biancan tv-sarja konseptoitiin uudelleen Tikun ja Takun pelastuspartioksi, kun hahmot eivät osoittautuneet tarpeeksi suosituiksi.

Pelastettuaan tarunhohtoisen Maara-kotkan salametsästäjän ansasta, Toni-niminen poika joutuu kyseisen äijän kaappaamaksi. Samalla kun McLeash yrittää saada pojan paljastamaan mistä linnun pesän löytää, saa hiirten pelastuspartio Bianca ja Bernard viestin tapahtuneesta ja saapuvat hätiin.

Jatko-osan aiheeksi valikoitui Australia-teemainen toimintaseikkailu, sillä sellaiset oli todettu suosituiksi Yhdysvaltojen mainstream yleisön keskuudessa. Sen huomaakin, sillä itse Bernard ja Bianca aspekti tuntuu ajoittain vähän päälle liimatulta; niitä joiden luulisi olevan elokuvan protagonistit seurataankin tarinan B-juonessa. Tämä ei vaan taida olla Bernard ja Bianca elokuva vaan Australia elokuva. Pisti miettimään olisiko tämän tarinan saanut toimimaan ilman näitä hahmoja, vaan se olisi rakennettu kokonaan Tonin ympärille?

No jaa, leffa toimii ihan hyvin; jotkin kohdat tuntuvat funktioivan lähinnä täyttämässä tilaa eivätkä oikein johda mihinkään muttei juonenkulku mitenkään erityisen takkuista ole.

Pahin ongelmani on se että elokuva loppuu mielestäni vähän kuin seinään. Tuntuu siltä kuin lopputekstit laitettaisiin rullaamaan heti kun siihen on mahdollisuus, vaikka monta asiaa jää auki ja katsojana jään kaipaamaan jonkinlaista mahdollisuutta hengähtää lopussa. Kaikista ilmiselvimpänä kysymyksenä on miksei elokuvassa nähdä kun kotkanpoikaset kuoriutuvat? Tai Tonin pääsevän kotiin äitinsä luokse joka on siinä luulossa että hän on kuollut? Ovatko ne kaikki McLeashin pyydystämät elikot vielä tänä päivänäkin siellä kellarissa? (Jälkimmäisen kohdalla luulisi että noilla olisi joku merkitys elokuvan loppupuolella, kun saivat sen verran ruutuaikaa. Vai jouduttiinko me ihan turhaan katsomaan sitä helkkarin comedic relief liskoa)

Itse hiirikaksikko eivät tässä jatko-osassa tunnu olevan yhtä tehokkaita hahmoja; Bernardiin keskitytään enemmän ja tämä saa kyllä hahmokehitystä jne, mutta Biancasta tuntuu hyvin harmillisesti vähän uupuvan sitä aiempaa särmää. Tähän vaikuttaa se että yksi elokuvan tympäännyttävimpiä hahmoja, (jonka olisi kyllä voinut saada toimimaan ihan hyvin) jonkinlainen kengururotta Jake, lähtee heidän oppaakseen, eli siis rehvastelemaan Biancalle kaiken maailman aussi-seikkailuillaan ja tyrkkimään Bernardia sivuun (Jeeee kolmiodraamaaa mun lemppariii).
En piittaa tämän tyylisistä konflikteista yhtään, koska sen onnistumiseksi kilpakosijan huomion kohteena olevasta hahmosta on tehtävä täysin sinisilmäinen iskuyrityksiä ja ennen kaikkea kolmannen hahmon huonoa kohtelua kohtaan. Ensimmäisen elokuvan Bianca ei minusta olisi katsellut Bernardin ulkopuoliseksi jättämistä yhtään. 

Muut hahmot vaihtelevat siis jossain ihan ookoon ja hyvin kehtuuttavan välillä.

Leffan pääpahis eli McLeash sen sijaan oikein onnistunut antagonisti, joka esimerkiksi kärrää lemmikki varaaninsa Jonnan ohella kaiken parhaan huumorin (puolueellinen mielipiteeni: suomidubissa tuplasti hauskempi kuin alkuperäisessä versiossa).

Kyseessä on tekniseltä puolelta aika tärkeä merkkipaalu, sillä tämä on Disneyn, ja ilmeisesti ihan elokuvahistorian, ensimmäinen kokopitkä animaatioelokuva joka on kokonaan digitaalisesti toteutettu. Eli siis animaattoreiden paperille piirretyt framet tussattiin, väritettiin ja asetettiin taustoille tietokoneohjelmalla fyysisten kalvojen sijaan. 

Elokuvalla tuntuukin olevan jokseenkin oma tietynlainen ilmeensä, eikä sitä itse asiassa heti arvaisi ihan ikäisekseen. Ääriviivat ovat ohuita ja niissä on usein matala kontrasti hahmojen väreihin joka tekee animaatiojäljestä puhtaan ja hienovaraisen näköistä. Värimaailma on myöskin aika uniikki ja miellyttävä, varjot ja highlightit näyttävät hyvältä. Visuaaliselta puolelta kenties erottuvin kohokohta on itselleni ainakin Maaran animointi (niin upeasti tehty :,V).

Toisin kuin edeltäjässään, tässä leffassa ei ole lauluja mukana. Soundtrack on ihan passeli muttei myöskään herätä mitään suurempia fiiliksiä.

Aikamoista valitusta taas todetakseni sitten ettei kyseessä mikään huono elokuva kumminkaan ole. Luulen että tätä tuli pienenä katsottua ihan yhtä paljon kuin ensimmäistä Bernardia ja Biancaa ja ihan jouhevasti viihdyttävä tapaus tämä edelleen on.

The Fearless Four (Die furchtlosen Vier)

Nimi: The Fearless Four (Die furchtlosen Vier)

Vuosi: 1997

Valmistusmaa: Saksa, Yhdysvallat (oletettavasti)

Tuotantoyhtiö: Munich Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Bioskop Film

Ohjaaja: Michael Coldewey, Eberhard Junkersdorf, Jürgen Richter, Wolfgang Urchs

Välillä törmää näihin todella kummallisiin animaatioihin joista kukaan ei ole kuullutkaan, mutta niistä on ainakin hauska kirjoittaa. The Fearless Four on saksalainen animaatioleffa jota ei ole julkaistu Suomessa vissiin laisinkaan? Elokuva perustuu löyhästi Grimmin veljesten Bremenin soittoniekat-satuun, tarinaan joka ei ainakaan oman kokemukseni mukaan ole kummemmin kerännyt animaatio adaptaatiota itselleen ainakaan joihinkin tunnetumpiin Grimmin kertomuksiin verrattuna.

Neljä eri eläintä, koira, aasi, kissa ja kukko lyöttäytyvät yhteen jouduttuaan kukin potkituiksi pellolle ja/tai omistajiensa suunnitellessa päästää nämä päiviltä. Lössi lähtee Bremeniin luomaan muusikonuraa itselleen, mutta joutuvat vaikeuksiin luotuaan diilin kaupunkia hallitsevan, pirullisen lihantuotantoyhtiön johtajan kanssa.

Kuvanlaatu on sitten täyttä ruikulia, (tuo jäätävä blurri jokaisen kuvan 

oikeassa alakulmassa.....) tätäkään helmeä ei löydy mistään 

animaatio screencaps sivuilta

Juonenkulku on hyvin epämääräistä ja epäkiinnostavaa; vahvin tunne mikä nousee on "no mitä hiiskuttia tässä nyt tapahtuu".

Päähahmojen esittelyyn (tai pikemminkin näiden kelvottomien omistajien, jotka eivät ole tippaakaan olennaisia hahmoja) kulutetaan about puoli tuntia elokuvan alle puoltoista tuntisesta pituudesta, sitten taas se miten hahmot tapaavat toisensa ja päättävät ryhtyä yhteistyöhön on yritetty saada vaan alta pois, tyyliin: "Ai terve miten menee?" "huonosti" "aha, no tule meidän mukaan" "aa, okei".

Elokuva yrittää ilmeisimmin kertoa jotain "eläinten kaltoinkohtelu on väärin"-sanomaa (ja kommentoida isoja paskayhtiöitä ja millaista niille on työskennellä) mutta saanko kysyä miksi tämä makkaratehdas pitää häkeissä kissan-ja koiranpentuja??
Voisi argumentoida että siksi jotta päähahmoilla olisi joku henkilökohtaisempi syy pelastaa tehtaan eläimet, mutta porukassa on jo aasi ja kukko? Luulisi että nämä pystyisivät vakuuttamaan kaksi muuta mukaansa (jos oletamme että nämä eivät lihansyöjinä kokisi erityisiä tunnontuskia siitä että lihatuotantoeläimillä on kurjaa, tai jotain) tai että jo noiden kanssa ystävystyminen muokkaisi kissan ja koiran moraalista kompassia. Mutta luulen että tämä on vain siksi että saadaan hierottua katsojan naamaan miten pahoja!!1! nämä pahikset ovat.

Hahmot ovat hyvin mitäänsanomattomia; Tortellini-kukolla tuntuu olevan erottuvin persoona koska hänen on tarkoitus olla se egoistinen idiootti comedic relief, ja Gwendolyn-kissa on se joka kuljettaa juonta eteenpäin ollessaan ainoa aivosolujen omistaja (hirmu vaikeasti muistettavia nimiä hahmoilla btw). Myöskään sillä että eläimistä jokaisen olisi tarkoitus olla jotenkin musikaalinen persoona ei ole kummempaa tekemistä itse hahmojen kanssa, kertovat vain tykkäävänsä/osaavansa laulaa jos joku kysyy (mitä nyt Buster-koira todetaan kelvottomaksi metsästyskoiraksi kun tätä kiinnostaa mieluummin esiintyä metsänelämille).
Hahmoilta ei myöskään löydy minkäänlaisia keskinäisiä kemiaa, katsojan pitää vain uskoa että he ovat erottamaton joukkio koska he sanovat niin. Tuntuu siltä kuin hahmot eivät vaihtaisi lainkaan edes kunnon dialogia keskenään, kaikki aika elokuvassa kuluu vaikka mihin hömpänpömppään.

Naurettavan/uuvuttavan yli-pahojen pahisten lisäksi mukana on esimerkiksi täysin turha plot-convenience Mozart-hiiri joka ilmestyy aina päästämään päähahmot  mistä tahansa pinteestä. "There's a snake with a machine gun!" No onneksi meillä on deus ex machina-hiiri joka varmistaa ettei ruudulla pääse tapahtumaan mitään mikä voisi vahingossakaan olla viihdyttävää.

Ah joo, jokainen makkaratehtaan johtaja/presidenttiehdokas

Mitä animaatioon tulee, öh.... otetaan negatiivisuudet ekana alta pois. Elokuvassa käytetään järjetön määrä tietokoneanimaatiota, joka ei sovi mukaan lainkaan ja tuntuu todella kömpelöltä. Melkein kaikki asiat paitsi hahmot ovat rupuista ysärin cgi:ta. Enkä oikeasti edes liioittele; pitikö kaikki avautuvat ovet ja kaukosäätimetkin tehdä 3d:nä? Tuntuu kuin tekijät olisivat vain päässeet pelleilemään kaikilla mahdollisilla steampunk 3d-malleilla; mukana on esimerkiksi täysin turha kohtaus jossa sekoilee jättimäinen robottikentauri. Olisiko tyypeillä vain sattunut olemaan tämmöinen hahmomalli ja halusivat päästä tunkemaan sen johonkin elokuvaan?

Hahmoanimaatio sen sijaan on hyvää. Tykkään päähenkilöiden designeista, ne ovat hyvin toimivia varsinkin jos katsoo mallikuvia ja turnaroundeja yms. Hahmot elokuvassa on muutenkin animoitu mainiosti; liike on sulavaa mutta ilmeikästä.

Kuten saatoitte arvata, kyseessä on musikaali, mutta ei kovin onnistunut sellainen. Kappaleet ovat rhythm and blues tms. (musiikillinen tuntemukseni on super huono) tyylisiä, ihan rytmikkäitä mutta hyvin unohdettavia biisejä, jotka eivät rakenteensa ja lyyrikoittensa perusteella edes tunnu siltä että ne on tähän elokuvaan sävelletty.

Laulunumeroiden ollessa aika mitäänsanomattomia, jo noin ylipäätään ja etenkin animaatiomusikaalin kappaleina, sen lisäksi niiden kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta hyvin sisällöttömiä; yleensä hahmot vain jöpöttävät paikoillaan laulujensa ajan. 

Jos miettii oikeasti hyviä musikaaleja, ensimmäisenä tulevat mieleen esimerkiksi Disneyn renesanssi-elokuvat; niissä lauluosuudet ovat tärkeässä osassa, kuljettaen tarinaa eteenpäin, kertoen jotain hahmoista, tai välittäen isoja tunteita (ja no, sekin on tärkee että biisit ovat, you know, HYVIÄ). Jos elokuvista kuten esimerkiksi Leijonakuningas, Aladdin, tai Pieni Merenneito ottaisi minkään laulun pois, leffa menettäisi jotain olennaista.

Vähän saman luokan kokemus kuin Dinot New Yorkissa; aika järjetön ruljanssi mutta animaattorit kyllä osaavat. Harmi sinänsä että touhu on niin aivotonta, voisin kuvitella että Bremenin soittoniekoista voisi saada tehtyä ihan kivan elokuvan.