Viidakkokirja (anime) (Janguru Bukku Shōnen Mōguri)

Nimi: Viidakkokirja (ジャングルブック  少年モーグリ / Janguru Bukku Shōnen Mōguri) 

Vuosi: 1989-1990 

Valmistusmaa: Japani, Italia 

Tuotantoyhtiö: Nippon Animation, Mondo TV, Sunrise Studio

Ohjaaja: Fumio Kurokawa 

Suomalaisittain ihan Viidakkokirja-nimellä julkaistu, ja paremmin Shōnen Mowglina tunnettu japanilais-italialainen animaatiosarja perustuu Rudyard Kiplingin tarinakokoelmaan vuodelta 1894. Useamman muun lastenohjelmana passaavan kasarin/ysärin animesarjan tavoin se oli kansainvälisesti ilmeisen haluttua tavaraa, ja dubattiin yli viidelletoista kielelle. Sarja koostuu 52:sta jaksosta, Suomessa se julkaistiin kuutena VHS-kasettina, joista jokainen sisälsi muutaman jakson sarjan alkupuolelta. Englanniksi se onneksi löytyy kokonaisuudessaan.  

Jos tarinasta ei ole harmainta hajua, suosittelen vaan tsekkaamaan aiemman Viidakkokirja arvosteluni, sillä juoni tulee siellä kerrattua lyhykäisyydessään, enkä viitsi muotoilla sitä uudelleen tähän :D

Mitään erityisen voimakkaita nostalgioita ja muistikuvia minulla ei juuri tästä sarjasta ole, mutta muistan kyllä katsoneeni Youtubeen ladattuja VHS:iä mummolan tietokoneelta. Voih.

Viidakkokirja oli kova juttu minulle pienenä, mutta kuten tuossa aiemmassa arvostelussa mainitsin, tuntuvat sen filmatisoinnit tulevan korvista ulos. 

Aiemmin arvosteltuna ollut elokuva seurasi hyvin vankasti alkuperäisen kirjan kulkua, tämä versio pysyy monessa asiassa uskollisena sille, mutta kertoo selvästi uniikin versionsa.

Jotkin juonikuviot olivat todella kiinnostavia, vaikka ne olisi ehkä voinut toteuttaa vähän paremmin; joskus hahmoja ilmestyy tyhjästä jotain juonenkäännettä varten, ilman että niille olisi rakennettu perustaa aikaisemmin tai sitten jotkin todella omaperäisiltä vaikuttavat hahmot eivät pääse täyteen potentiaaliinsa. Sarjan viimeisellä kolmanneksella rytmi jotenkin myös kärsii, tähän voi vaikuttaa myös se että pidin allkupuolen ja keskivälin jaksoja sisällöllisesti viihdyttävämpinä. Tulee semmoinen fiilis että juonenkulku on välillä keksitty vähän sitä mukaa kun sarja menee eteenpäin.

Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä että Viidakkokirja toimii tarinana paremmin näin; sarjana mielummin kuin elokuvana. Hahmoja ja juonikuvioita on sen verran paljon että tämä tuntuu pituutensa ansiosta luontevammalta sovitukselta. 

 

Mukana on siis juonellisia valintoja joita itse muuttaisin, ja sitten jotain logiikan hölmöyksiä joista osa taitaa selvästi koskea vain enkku versiota; Esimerkiksi miksi Mowglin susi-isän nimi on joku Alexander? (Jotkin susihahmoista on nimiensä ja osa myös designiensa puolesta muutenkin vähän kuin jotain oc-inserttejä lol) Kumminkin arvostan että tarinassa oli syvällisyyttäkin ja juonen continuity teki katselusta helpompaa sarjan ollessa tuon pituinen.

Anime-sovitus sisältää muuten varmaan lempi versioni Mowglista hahmona. Hän on oikeasti tarinansa päähenkilö moniulotteisella ja pidettävällä persoonallisuudella, ja kokee paljon kehitystä sarjan aikana, muun muassa koko sarjan läpi yltävän, oikeasti syvällisen kamppailun omasta identiteetistään ja maailmasta ympärillään.

Muistakin tutuista päähahmoista on saatu  mukavat tulkinnat, varsinkin Bagheeran taustaa avataan tarinassa enemmänkin ja hän kehittyy alun melko angstisesta versiosta pehmeämmäksi ja huumorintajuisemmaksi hahmoksi. Mowglin muille mentoreille eli Baloolle ja Kaalle on myös luotu kivat persoonallisuudet, ja hahmojen välisiä vuorovaikutuksia oli aina hauska seurata. 

Mukana on rutkasti muitakin hahmoja, osa erittäin rasittavia ja osa rooleissaan toimivia. Oma suosikkini kaikista oli Mowglin susiäiti, jolla oli todella hyvä persoonallisuus ja positiivisesti yllättävä hahmokaari tämän noustessa lopulta susilauman johtajaksi, tuon laumanjohtaja kysymyksen ollen yksi juonikuvio jota väänneettiin ihan sarjan alusta asti, joten payoff oli loistava.

Shere Khan, jonka ainakin luulisi olevan tarinan pää-antagonisti (ainakin ennen sarjan loppupuolta) ei ole siinä roolissa kovin kummoinen. Vaikka tämä versio hahmosta ei varsinaisesti ole mikään salaperäinen ja pelätty viidakon valtias, vaan pikemminkin halveksittu roisto, niin ongelma tulee siinä että tästä ei kokonaisuudessaan onnistuta luomaan mitään kovinkaan aitoa vakavasti otettavaa uhkaa.

Sarjan yleisilme on mukava ja ajalle tyypillinen. Animaation taso heittelee, välillä on nauramisen arvoisia derp-naamoja ja hyvin epämääräistä anatomiaa ynnä muuta, mutta ajoittain piirrosjälki on puolestaan todella hyvää. Lisäksi animaatiota ei esimerkiksi kierrätetä kuin pari yksittäistä kertaa koko sarjan aikana, ainakaan että olisin yhtään huomannut. Jotkin jutut piirtotyylissä kuten kissaeläinten koiramaiset kirsut ja hahmojen epämääräisen muotoiset leuat suiden ollessa auki eivät ehkä ole mieleeni, mutta joihinkin hahmodesigneihin tykästyin. Taustat ovat aina todella kauniita. 

Musiikit ovat hyvin tunnistettavia, jäävät joko pahasti päähän soimaan tai ovat kunnon bängereitä.

Näin sivumennen pakko mainita, että siitä suomidubista sitten vastasi Golden Voice (you know, NE TYYPIT JOTKA DUBBAS HOPEANUOLEN :D). Todella sääli ettei tämä ole Suomessa saanut kunnollisempaa julkaisua. Astetta laadukkaampaa dubbia ja sarjan esitystä kokonaisuudessaan ja niin ees päin.

Paitsi ETTÄ

Nyt mennään kyllä niin sivuraiteille, mutta pakko sisällyttää tämä mukaan.

Ilmeisesti tästä oli MYÖS toinen suomidubbi vuodelta 2010, joka sisälsi vissiin sarjan koko pituudeltaan. Törmäsin muutama kuukausi sitten videoon siitä youtubessa, se sisälsi suurimman osan ekasta jaksosta ja pätkän sarjan loppupuolelta. Nyt en tuota videota pysty enää löytämään, vissiin poistettu jälkeenpäin.

Uudelleendubbauksesta ei löydy mitään mainintaa mistään, olisiko se sitten esitetty jollain maksukanavalla, kun kukaan ei siitä tunnu tietävän enkä itsekkään skidinä nähnyt sitä telkkarista?

En jaksanut lähteä millekään eeppiselle lost media tripille sitä poistettua videota etsimään, joudutte vain luottamaan sanaani. Siinä dubissa olivat ainakin Jukka Voutilainen, Markus Bäckman, ja se legendaarinen avara luonto äijä.

Tämä on siis ihan kiva sarja; ei nyt mikään mestariteos, mutta voin vaan kuvitella miten into piukeena olisin tätä pienenä töllännyt jos se uudempi julkaisu olisi sattunut joltain tutulta kanavalta näkymään.

Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Nimi: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Vuosi: 2023

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations, Netflix Animation

Ohjaaja: Sam Fell

Parikymmentä vuotta Chicken Runin jälkeen, Aardmanilla päätettiin palata studion ensimmäisen ja menestyksekkäimmän kokoillan elokuvan pariin jatko-osan merkeissä (itse voisin kuvitella osasyynä olleen se, että yhtiön kokopitkät animaatioleffat jotka eivät keskity näiden ikonisiin ja kaikkien tuntemiin hahmoihin tuntuvat olevan vähän rahallisia floppeja tai aika unohdettavia tapauksia. Tänä vuonna on puolestaan tulossa uusi Wallace ja Gromit elokuva). Leffa tehtiin yhteistyössä Netflixin kanssa ja julkaistiin suoratoistopalveluun viime vuoden lopussa, saaden pääasiallisesti positiivisen vastaanoton.

Jotenkin.

Hurjan pakonsa jälkeen, Tweedyn farmin kanat ovat rakentaneet itselleen auvoisan pikku paratiisin ja Ginger ja Rocky saaneet pirpanan nimeltä Molly. Varttuessaan kasvaa myös jälkikasvun uteliaisuus, ja lapsukainen lähteekin omille teilleen, joutuen aivan omaa luokkaansa olevalle kanafarmille, josta Gingerin ja muiden on suoritettava eeppinen pelastusoperaatio.

Onko ketään muuta jonka tekisi mieli potkasta tota tipua kuin jotain jalkapalloa

Melkeinpä koko elokuvan pituus käytetään uuden megaluokan nugettitehtaan sisällä niin-ikään vaikean ja vaarallisen suunnitelman parissa, mutta leffa tuntuu alusta loppuun hyvin tasapaksulta, tapahtui sitten mitä tahansa. 

Ensimmäisessä Chicken Runissa, joka sijoittui yhteen tavalliseen kana-aitaukseen, oli pystytty luomaan aitoa jännitystä hahmojen puolesta ja tunnetta siitä että tässä on kaikki pelissä, tässä taas vastaavaa investoitumista ei tapahdu. 

Tehtaaseen murtautuminen ja sisällä hiippailu kaiken maailman räjähteineen ja laasereineen ja Mission Impossible - kliseineen ei tunnu edes kummemmin viihdyttävältä katsottavalta. Kyllä, ne onnistuivat tekemään tylsän heist-leffan. Ja nyt puhuu joku joka nauttii yleensä suuresti näistä eeppinen-suunnitelma-jossa-jokaisella-hahmolla-on-oma-rooli - tyyppisistä kohtauksista mediassa.

Juonessa on myös ainakin itseäni vaivaavia plot holeja; 

Molly kyselee jatkuvasti äidiltään miksei saa mennä tutkimaan ulkomaailmaa jolloin Ginger vastaa kiusallisesti tyyliin: "Öhm, öööö, et sinä sinne haluaisi mennä, ei siellä ole mitään kiinnostavaa" joka ei tietenkään tälle kelpaa vastaukseksi. Kuinka vaikeaa muka olisi vain sanoa "olemme täällä koska saaren ulkopuolella on ihmisiä, ja ihmiset tappavat meitä kanoja, okei? (puhumattakaan kaikista muista vaaroista mitä lentokyvyttömät linnut kohtaisivat vapaana luonnossa)". Näin ei tapahdu koska se olisi vissiin liian looginen syy pysyä saarella, kun juoni vaatii Mollyn lähtevän sieltä pois.

Tehtaalla kanoille asennetaan kaulapannat jotka pistävät ne johonkin ihme transsiin jossa ovat ulkoisesti täysin pihalla, mutta henkisesti onnensa kukkuroilla (tämä siksi että onnellisen kanan liha maistuu vissiin paremmalta tai jotain). No miksi niille sitten pitää MYÖS rakentaa joku sadanmiljoonan dollarieuron huvipuisto?? 

Sanoisin niin että tajuan kyllä millaista tarinaa yritettiin kertoa, mutta se tuntuu kompastuvan omiin epäloogisuuksiinsa.

Ginger ja Molly ovat taas yksi lisäys loputtomaan "yritän vain suojella sinuaaa" "et voi pitää minua täällä ikuisestiii" - kasaan, joka koostuu suunnilleen jokaisesta tapauksesta kun päähahmo saa jatko-osassa lapsen. Heidän on tarkoitus myös peilata toisiaan, ja jälleen ymmärrän kyllä mitä tässä haettiin, mutta se että Mollyn ja Gingerin vapauden kaipuuta kohdellaan hahmojen toimesta täysin samana asiana on mielestäni aika hölmöä; Toinen on lapsi joka elää turvallisessa ja kaikki tarpeet täyttävässä ympäristössä, muttei saa poistua oman mielensä mukaan hengenvaaralliseen ulkomaailmaan. Toinen oli kirjaimellisesti vankileirillä.

Mitä muihin ekasta osasta tuttuihin hahmoihin tulee, ovat kaikki joko flandersoitu tai jätetty hyvin pieneen osaan. (Paras ja legendaarisin hahmo Fowler on pilattu täysin, am I right people)

Tällä kertaa näillä ei nimittäin tunnu olevan mitään kunnon roolia tai merkitystä tarinassa kuin toimia comic reliefinä, mutta eivät myöskään onnistu huvittamaan kohelluksellaan tai mielikuvituksettomilla one-linereillaan (leffassa on kyllä pari ihan hauskaa vitsiä, jotka eivät tosin juurikaan perustu kenenkään hahmon toimintaan tai repliikkeihin). Ne muutamat uudet hahmot jäävät hyvin alikäytetyiksi.

Edellisestä elokuvasta palaavan Mrs. Tweedyn kanssa on myös epäonnistuttu kunnolla. Kaikki tämän olemuksesta ja käytöksestä mikä teki tästä aidosti uhkaavan ja hyvän antagonistin, sekä mistä tämän koko persoona muutenkin koostui, on sössitty täysin ja tilalla on kuka tahansa "wElL wELL wELL, wHaT dO wE hAvE oVeR HeRe" - cartoon pahis.

Animaatio ei erityisemmin säväytä, vaikkei elokuva näytä mitenkään huonolta. Ja taaskaan en halua millään tavalla vähätellä elokuvantekijöiden työtä; stop-motion on edelleen raskasta hommaa ja nämä tyypit selvästi osaavat hommansa, ja tätä varten on varmasti kasattu useita todella vaikuttavia settejä, mutta tästä elokuvasta jotenkin puuttuu se charmi joka stop-motioniin, ja esimerkiksi ensimmäiseen Chicken Runiin mielestäni kuuluu, sillä mukana on niin paljon kaiken maailman tietokone-efekti räjähdyksiä ja selvästi digitaalisesti luotuja ympäristöjä että vaikutelma on pikemminkin hahmot lätkäistynä greenscreenille. Eli toisin sanoen animaatio on kyllä laadukasta, mutta ei visuaalisesti kummemmin kiinnosta minua.

Musiikista jäi päällimmäisenä mieleen että se My Sweet Baby on kyllä kans yksi rasittava rallatus.

Yleisesti porukka tuntuu nauttineen tästä elokuvasta, itselleni tämä oli hyvin turha ja myöskin turhauttava jatko-osa. Alkaa korkeintaan tehdä mieli katsoa ensimmäinen elokuva uudelleen tai vaihtoehtoisesti syödä kananugetteja.

Do it

Kananlento (Chicken Run)

Nimi: Kananlento (Chicken Run)

Vuosi: 2000

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations, Dreamworks Animation, Allied Filmmakers, Pathé

Ohjaaja: Peter Lord, Nick Park

Chicken Run on Wallace ja Gromit - stop-motion animaatioistaan tunnetuksi tulleen Aardman-yhtiön ensimmäinen kokopitkä animaatioelokuva. Kyseessä oli ilmestyessään niinkin iso hitti, että se oli yhtenä osatekijänä innoittamassa lisäämään Oscar-gaalaan oman kategorian animaatioelokuville, siinä missä aiemmin sitä ei oltu nähty tarpeelliseksi, koska animaatiossa mediumina ei ollut vielä kummemmin kilpailua; Oscarit silloin tällöin noteerasivat lähinnä vain jotain Disneyn maailmaa mullistavia tuotoksia (eli aika kova juttu). Ja Chicken Run on vielä tänä päivänäkin kaikkien aikojen menestynein kokopitkä stop-motion elokuva.

Tweedyn farmilla kanat elävät kurjissa oloissa jatkuvan tarkkailun ja kuoleman uhan alaisena, joukon lujatahtoisimman yksilön Gingerin järkätessä pakoyrityksen toisensa perään. Munien laskennan ja epäonnistuneiden suunnitelmien rutiinin rikkoo paikalle pelmahtava sirkuskukko Rocky, jonka lentotaidoissa saattaa olla kanojen avain pakoon.

Juonen rytmi on yleisesti hyvä koko leffan läpi ja homma eskaloituu luontevasti elokuvan aikana lopun finaalia varten. Gingerin ja Rockyn välinen vääntö tuntuu välillä vähän yksitoikkoiselta katsottavalta (mutta kuluu kyllä näihin parempiin versioihin vastaavanlaisesta dynamiikasta; ei saa hautaamaan kasvoja kämmeniin epätoivosta tai vaihtoehtoisesti nukahtamaan) mutta kokonaisuudessaan tarina pysyy jatkuvasti viihdyttävänä ja sisältö monipuolisena, vaikka esimerkiksi kaikki tapahtumat sijoittuvatkin hyvin simppeliin miljööseen eli pienelle kanafarmille ja konsepti on hyvin yksinkertainen.

Vaikka ulkoasusta ja premissistä voisi kuvitella jotain muuta, niin elokuva on oikeasti melkoisen synkkä. Ja hyvä niin, koska ei yleisö investoituisi yhtään kanojen pakoyritykseen ja toivoisi sydän kurkussa että nämä selviäisivät hengissä, jos heti alussa ei olisi hyvin raadollisesti osoitettu että kyseessä on oikea hengenvaara, ja saatu katsojalle nousemaan pala kurkkuun lintujen puolesta. Huumorikin on paikoittain aika mustaa (ja on jälleen löydetty tasapaino erittäin vakavan sisällön ja hauskan kohelluksen välillä).

Mitä se kertoo että Chicken Run oli joskus tullut telkkarista kun olin pieni, ja ainoat muistikuvani olivat ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä nähtävä kohtaus jossa yksi kanoista viedään hakkuupölkylle. Ei minkäänlaista hajua vaihdettiinko ohjelmaa vai katsoinko elokuvaa pidemmälle.

Eli siis tähän asti ennen kuin kirjaimellisesti viime vuonna näin tämän leffan kunnolla, Chicken Run oli minulle "se yks Aardman-elokuva jossa tapettiin kana".

Vaikka osa hahmoista on ehkä lähinnä niitä "yksi äärimmilleen vedetty luonteenpiirre" tai running gag - hahmoja, ovat nämä silti hauskoja persoonia (joita ensiluokkainen ääninäyttely tukee) joilla kaikilla on joku relevanssi tarinassa, ja jotkin näistä pääsevät loistamaan yllättävilläkin tavoilla. Ja kuulkaa, I just love a movie jossa vaihteeksi hahmokaarti koostuu valtaosin monipuolisista ja eksentrisistä naishahmoista joiden joukossa on muutama mieshahmo, ja kohdeyleisö on kumminkin 100% sukupuolineutraali. Mikä tuntuu siis populaarikulttuurissa olevan lähestulkoon ennenkuulumatonta.

Ginger on erittäin puollettava päähahmo; elokuvan aikana tulee selväksi että yksinään hänen olisi helppo päästä pakoon farmilta ja hän tuntuu olevan kanalan asukeista ainoa joka aktiivisesti haikailee paremman elämän perään, siinä missä muut tuntuvat aikalailla hyväksyvän kohtalonsa tai eivät ole ihan tilanteen tasalla, muttei aio paeta ilman että jokainen heistä pääsee vapauteen. Tästä huolimatta Ginger tuntuu silti hyvin aidolta persoonalta jolla on myös oma katkeamispisteensä.

Vaikka Rocky taas onkin lähtökohtaisesti sellainen niin-ikään paska jätkä, niin saa leffan aikana huomata että on tällä kumminkin sydän paikallaan (+ muka-hotshot-hurmurit jotka ovat oikeasti megaluokan luusereita ovat huvittavia hahmoja) eli kyllä pidän hänenkin hahmostaan.

Sen sijaan että farmin pyörittäjä olisi jätetty pelkästään joksikin "höhöö hähää en suhtaudu eläimiin muina kuin objekteina, haluan lisää rahaa hähäää" perus eläintarinan ihmispahikseksi, Mrs. Tweedy on, monen asian elokuvassa tapaan, yllättävän hyvin luotu antagonisti. Tuosta perustasta syvemmälle kirjoitettu hahmo, ja onnistuneesti uhkaavaksi tehty, ilman että olisi turvauduttu vaikka jättämään tämä täysin ilman mitään inhimillisiä piirteitä (+pahikset jotka ovat läpi tarinan hyvin hillittyjä mutta napsahtavat lopussa ovat aina loistavia).

Huolimatta jostain ohikiitävistä vähän hölmön näköisistä hetkistä, animaatio ei ole lainkaan vanhentunutta vaan edelleen todella onnistunutta ja ensiluokkaista, niin hahmojen ilmeistä aina ja kunnianhimoisempiin ja isoimpiin kohtauksiin. 

Hahmojen animointi on järjettömän sulavaa, varsinkin kun miettii miten raskassoutuista hommaa stop-motion animaation tekeminen on. Myös settingit ovat todella kivan näköisiä, vaikka suurimmilta osin ovatkin hyvin yksinkertaisia tapahtumapaikkoja.

Hahmodesignit ovat kivoja ja täynnä persoonallisuutta, vähän hämää miten kanoilla on vaan straight-up kädet ilman että niistä olisi tehty erityisemmin siipiä muistuttavia (onnea siihen lentämiseen :D), mutta Aardmanin tyyli on niin ikoninen että ei tuollaiset tyylivalinnat kyllä mitään haittaa. Ja jos tämä olisi perinteinen 3d - tai 2d animaatio, niin mistä vetoa että kanojen ja kukkojen designit olisi vedetty niihin hirveisiin animaatiohahmojen sukupuolidimorfismi kliseisiin, luulen että voitte kuvitella mitä tarkoitan.

Soundtrack on mainio, ja varsinkin heti alussa logojen aikana kuultavalla scorella ei ole mitään asiaa olla niin pirun kova kuin se on.

Elikkä suosittelen kyllä jos tämä on jäänyt näkemättä; Kiistatta paras Aardman-elokuva, joka ainakin itseni yllätti monella tapaa.

Kung Fu Panda 3

Nimi: Kung Fu Panda 3

Vuosi: 2016

Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kiina

Tuotantoyhtiö: Dreamworks Animation, Pearl Studio, China Film Group Corporation, Zhong Ming You Ying Film

Ohjaaja: Jennifer Yuh Nelson, Alessandro Carloni

Kung Fu Panda - sarjan kolmas, vuonna 2016 ilmestynyt osa tehtiin Dreamworksin ja Shangaissa sijaitsevan Pearl Studion (silloin Oriental Dreamworksina tunnettu, on siinäkin kans nimi) yhteistyöllä, ja kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta kun yhdysvaltalainen ison luokan elokuvastudio tuotti jotain yhteistyössä kiinalaisen yhtiön kanssa. Tarkoitus oli vissiin maksimoida leffan tuotot Kiinassa välttelemällä elokuvien maahantuontikiintiöitä ja muuta vastaavaa. Tätä nykyä Pearl Studio collaboroi mukana esimerkiksi Netflixin animaatioelokuvissa kuten Over the Moon (2020) ja The Monkey King (2023). 

Po kohtaa viimein biologisen isänsä Li Shanin ja lähtee tämän kanssa salaiseen pandakylään oppiakseen näiltä chin, kaikessa elollisessa virtaavan energian, hallitsemisen. Vain tämän voiman taitava mestari voi nimittäin päihittää henkimaailmasta palanneen soturin Kain, joka napsii kostoretkellään tieltään yksi kerrallaan jokaisen kungfu-mestarin, tullen voimakkaammaksi heidän chinsä avulla.

Kung Fu Panda 2 jäi suoranaiseen cliffhangeriin, joten luonnollisesti tarvittiin kolmas osa päättämään ja paketoimaan tarina.  Juonen rytmi ei tunnu yhtä säntilliseltä kuin aiemmissa osissa, vaikka mitään oikeasti turhaa sisältöä ei ole, niin tuntuvat jotkin jutut vähän fillerimäisiltä. Elokuvan aloitus on mukaansatempaava, mutta keskikohdalla kiinnostus tuntuu laatuvan, kun sitten taas enemmän loppua kohden tunnelma alkaa tiivistyä.

Vaikka emotional payoff ei ole yhtä vahvaa kuin vaikka kakkos-osassa, tämä kyllä tuntuu kunnolliselta lopetukselta Pon tarinalle ja elokuvasaagalle ylipäätään. Vitsejä ja viittauksia etenkin ensimmäiseen leffaan on paljon.

Mikä järki siinä muuten on että Shifun luopuessa opettajan roolista Pon pitää ottaa hänen paikkansa ja ruveta opettamaan viisikkoa? Jotka ovat siis harjoittaneet kungfua vuosikaudet häntä pidempään. Luulisi näiden olevan jo aika pro tasolla. 

Sen kyllä tajuan miksi tämä juonikuvio on elokuvassa (vai sanoisinko juonen pätkä, koska se sivuutetaan hyvin nopeasti kun vähän kiireisempiä juttuja tulee ilmi); Po tulee loppupuolella valmistamaan pandat taisteluun Kaita vastaan, ja hän kokee saman oivalluksen mitä Shifu kävi läpi Pon kohdalla ensimmäisessä elokuvassa, eli hän ei voi muovata oppilaistaan jatketta itsestään vaan sen sijaan hänen tulee auttaa näitä valjastamaan omat uniikit lahjakkuutensa ja kasvamaan täyteen potentiaaliinsa löpölöpölöpö jne.

Mutta ihan tosi onko Hurjan viisikon homma vaan olla kungfu oppilaita koko ikänsä? Someone give these guys a promotion.

Pidän Li Shanin hahmosta, hänen ja Pon välinen bondaus sekä vaikeudet on hyvin toteutettu, tarvitsi niiden olla joko hauskaa ja sydäntälämmittävää katsottavaa tai haluttiin sitten isompia ja syvempiä tunteita. Sama pätee myös Pon adoptio - ja biologisen isän välisen dynamiikkaan; Mr. Ping pelkää luonnollisesti Li Shanin vievän hänen paikkansa Pon elämässä, joten on ilo nähdä näiden välien kehittyvän elokuvan aikana, joka on toteutettu vilpittömästi ja kypsästi. ("I realized having you in Po's life doesn't mean less for me, it means more for Po." Kohta tulee itku.)

Varsinkin kun vastaavia adoptio-tarinoita tunnutaan käsiteltävän mediassa joko surkeasti tai minimaalisesti.

Kaita pidetään vissiin yleisesti Kung Fu Panda-leffojen pyhän pahis kolminaisuuden heikoimpana, ei tämä ole siis millään tavalla huono antagonisti vaan cool pahis, josta on jälleen tehty hyvin aidon tuntuinen uhka mutta myös persoonallisuudeltaan viihdyttävä, vaikka jää ehkä Tai Lungin ja Lordi Shenin varjoon (omasta puolestani puhuen, voi johtua osittain siitä että ihan koko kolmas leffa tuppaa jäämään kahden ekan varjoon, tätä ei ole tullut töllättyä läheskään yhtä antaumuksella kuin ykköstä ja kakkosta).

Pandakylässä vietetään suurin osa elokuvasta, mutta ne itse pandat eivät kyllä kovin kummoisia hahmoja ole. Eivät nyt suoranaisesti ärsyttävän muka-tosi-hauskoja tai aktiivisesti uuvuttavia, mutta siinä rajalla kiikutaan (no, arvostan ainakin realistista kuvausta pandoista eläiminä, ne ovat oikeassakin elämässä aika toivottomia tapauksia). Tällaiset random tausta - ja sivuhahmot eivät Kung Fu Panda-leffoissa yleisesti ikinä olleet mitenkään mielekästä katseltavaa.

Jokin mikä monesti vaivaa 3D-animaatioita (tulen varmaan joku päivä saaman tilaisuuden ulista tästä uudelleen) ovat vuosia alkuperäisen elokuvan jälkeen ilmestyneet jatko-osat, joiden animaation tyyli on aivan eri luokkaa kuin ensimmäisen osan. 

En puhu nyt siitä miten tietokoneanimaatio grafiikat on modernimmassa leffassa laadukkaammat kuin joku 15 vuotta sitten ilmestyneessä, vaan siitä miten monesti uudemmassa osassa tekstuurit ovat maksimaalisen siloteltuja ja värit niin räikeitä että suurin piirtein silmiin sattuu. En osaa kuvailla tätä paremmin kuin sanomalla että leffan yleisilme on puunattu niin pahasti ettei sitä ole enää miellyttävä katsoa.

On vaikea keksiä mitään viisaan kuuloista määritelmää sille millä perusteella tämä on milloinkin keissi ja milloin taas ei, se on elokuvakohtainen kysymys.

Eka esimerkki jonka keksin tästä on ero ensimmäisen The Croods-elokuvan ja jatko-osan välillä. Esimerkki siitä milloin artstylen pistäminen kokonaan uusiksi toimii olisi Puss in Boots-elokuvat.

Hirveä paasaus vain jotta voisin todeta että Kung Fu Panda 3 EI kärsi tällaisesta ongelmasta.

No hei jollain nämä postaukset on täytettävä.

Elokuvan ulkoasu on kaikista sarjan osista vibrantein parhaassa mahdollisessa mielessä, screenshoteista varmaan huomaa että tekstuurit ja värit ovat äärimmäistä herkkua. Valaistuksen ja efektien kanssa on menty vielä aiempaa tyylitellympään suuntaan. Visuaalinen anti ja elokuvaus (kyllä, tuo on ilmeisesti suomenkielinen sana cinematographylle) ovat siis jälleen kerran huikeita.

Harmillisesti musiikki ei ole tällä kertaa mitenkään erityisemmin mieleenpainuvaa, Kain tunnaria lukuun ottamatta, joka on varmaan iskostunut kaikkien elokuvan nähneiden aivoihin.

Vaikkei kolmas elokuva olekaan siis yhtä vahva kuin edeltäjänsä, niin tuntuu se silti luontevalta ja onnistuneelta lopetukselta Kung Fu Panda - saagalle.

*syvä huokaus*

palaamme aiheeseen neljännen osan merkeissä...

Kung Fu Panda 2

Nimi: Kung Fu Panda 2

Vuosi: 2011

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Dreamworks Animation

Ohjaaja: Jennifer Yuh Nelson

Vuoden 2008 Kung Fu Panda oli heti ilmestyessään hitti, joten jatko-osaa alkoi luonnollisesti pukkaamaan hyvin pian. Kakkonen tulisikin peittoamaan ensimmäisen elokuvan teatterituotoissa, ollen menestynein sarjan kolmesta tähän mennessä ilmestyneistä osista. Se kuuluu myös mielestäni selkeästi niihin jatko-osiin jotka onnistuvat olemaan vielä parempia kuin jo mainiot edeltäjänsä, millaisia Dreamworksilta tuntuu ilmestyvän aina kolikkoa heittämällä. 

Fun fact: Kung Fu Panda 2 oli aikoinaan parhaiten rahallisesti menestynyt nais-ohjaajan elokuva, ennen kuin sen ohitti Wonder Woman (2017).

Lordi Shen ja tämän ilotulitteista kehittämä tuhoisa ase uhkaavat koko Kiinaa ja kung fun olemassa oloa. Lohikäärmesoturi Po ja Hurja viisikko on lähtevät Gongemin kaupunkiin tätä pysäyttämään, samalla huomaten että uusi vihollinen tuntuu kantavan mukanaan vastauksia Pon menneisyydestä.

Juoni on niin sanotusti toiminnallisempi ja tapahtumarikkaampi kuin edeltävässä osassa, lähettäen päähahmot heti alussa missiolle uuteen ympäristöön. Vaikka elokuva on pakattu täyteen toimintaa, niin mukana on myös luonnolliselta tuntuvia hahmoille ja näiden välisille suhteille varattuja hetkiä, ja rytmi on erittäin toimiva. Tarina ja tunnelma myös tuntuvat astetta intensiivisemmiltä, ja sisältö on jälleen aidosti hauskaa, liikuttavaa sekä eeppistä. Vaikka esimerkiksi Mestari Shifu jää hyvin pieneen rooliin, niin uudet hahmot pitävät elokuvan freesinä, sen sijaan että niihin suhtautuisi tietyllä vastahakoisuudella. 

Pon alkuperää ja tämän suhdetta hanhi-isäänsä (joka saa jatko-osissa ilahduttavasti hahmokehitystä ja relevantimpaa roolia) avataan tässä osassa, siinä missä ensimmäisessä elokuvassa se että Po on adoptoitu oli jätetty lähinnä hauskaksi sivuseikaksi, joten tämän syventäminen ja Pon taustatarinan kertominen tuntuvat hyvin luontevalta valinnalta jatko-osaan, siinä missä monesti enemmän ja jopa vähemmän rahaa tuottaneet elokuvat saavat "hmmmm keksitään vaan jotain että saadaan tehtyä jatko-osa" - kohtelun (90% ajasta vihaan tätä toimintaa). Joka valitettavasti näyttäisi nyt uhkaavan myös Kung Fu Panda sarjaa köhköh. Yritän kumminkin parhaani pitää toistaiseksi mielen avoinna ja mölyt mahassa. Siis ainakin tämän arvostelun loppuun asti. Pahoittelut jo etukäteen.

Rakastan tässä kakkos-osassa sitä, että Po ja Hurja viisikko ovat nyt kavereita ja seikkailevat ja hengaavat ryhmänä elokuvan aikana, jollaista on aina ilo seurata, ja pidän hahmojen välisestä dynamiikasta paljon. Viisikko kykenee muodostamaan enemmän omia persooniaan, etenkin Tiikeritär, joka on heistä aina se keskeisin jäsen, on siirtynyt Pon ylenkatsomisesta tämän aidoksi ystäväksi, saa hienoa hahmokehitystä.

+ saan sanoinkuvailematonta mielihyvää joka kerta kun päämiesroolin ja päänaisroolin välinen suhde aidosti ei ole romanttinen (ystävyys! aatella!).

Edelleen arvostan miten hyvin luotu päähahmo Po on, sillä tämä otetaan täysin vakavasti huolimatta hyvin koomisesta goofball-persoonallisuudestaan, tähän on puhallettu entistä enemmän syvyyttä, antaen tässä tarinassa kunnon angstia ja raastavia tunteita. Päähahmo tarvitsee aina myös selkeän ja puoleensavetävän persoonallisuuden, että katsoja voi välittää näistä asioista. Monesti käy niin että päähenkilöt jäävät aika neutraalin mauttomiksi moniin hahmokaartin jäseniin, joiden pari selkeää luonteenpiirrettä vedetään äärimmäisyyksiin, verrattuna. Harvemmin protagonisti on se porukan comedic relief, silti ilman minkäänlaista flanderisointia. Eli good job all around.

Lordi Shen on oma suosikkini kfp-pahiksista, tämän koko olemus, armeija sekä se pahamaineinen ase mukaan lukien, on erittäin cool. Hänen psyykkeensä, jatkuva limboilu laskelmoivan ja manipuloivan sekä täysin mieleltään järkkyneen välillä, on myös erittäin mielenkiintoinen. Hahmo on jopa hauska, eli hyvin vahvasti kasattu antagonisti jälleen. Pidän myös siitä aspektista, että siinä missä muiden vastustajiensa kanssa Polla on lähinnä leffan lopussa yksi final showdown leffan pääpahista vastaan, Lordi Shen ja Po jakavat useita kohtauksia keskenään elokuvan aikana ja heidän välilleen muodostuu syvempi dynamiikka, varsinkin Shenin omatessa roolin Pon menneisyydessä.

Animaatio on laadultaan aika samoilla linjoilla ykkös-osan kanssa, elikkä hyvin uniikkia jälkeä joka ei näytä vanhentuneelta vaikka elokuvalla tuota ikää jo on (vaikkei periaatteessa mitenkään hirvittävästi, tietokoneanimaatio vaan tuppaa yleisesti vanhentumaan nopeammin). Vähän vaikea ruveta kehumaan ilman että tulisi lähinnä edellisen arvostelun toistoa. Väripaletti ei ole ehkä yhtä rikas kuin voisi olettaa, sillä Lordi Shenin punainen teemaväri on kaikista prominentein, mutta mitäpä tuo haittaa, mikä tahansa yksittäinen vahva väri näyttää useimmiten mahtavalta. 

2d-tyylillä toteutetut kohtaukset ovat jälleen se missä animaatio loistaa oikein urakalla, niiden tyyli on vain kovasti mieleeni, ja elementit kuten tuli ja lumisade ovat erityistä nannaa, suorastaan vaikuttavan näköistä. Pienemmät ja suuremmat taistelukohtaukset ovat, kuten aina, loistavasti toteutettuja.

Musiikista vastaavat samat kaverit kuin edeltävässä osassa, ja omasta mielestäni kakkosen soundtrack on koko elokuvasarjasta ikonisin ja eeppisin.

Elikkä elokuvan, jolla ei luulisi olevan mitään asiaa olla niin hyvä kuin se on, jatko-osa joka on jotenkin vielä entistä parempi. Ehdoton ykkönen Kung Fu Pandoista ja yksi Dreamworks ikisuosikeistani.

Kung Fu Panda

Nimi: Kung Fu Panda

Vuosi: 2008

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Dreamworks animation

Ohjaaja: John Stevenson, Mark Osborne

Ilmeisen kauan Dreamworksin toimitusjohtajan mielen perukoilla norkoillut ajatus pandasta tekemässä kungfua otettiin työn alle vuonna 2004, ilmeisesti useamman muun idean skräppäämisen tai hyllyttämisen jälkeen. Elokuvasta kaavailtiin aluksi ennemminkin kamppailulaji-leffojen parodiaa, mutta se otti suunnan syvällisemmäksi ja vakavasti otettavaksi tarinaksi (eli toisin sanoen saattaisimme elää aikajanaa jossa Kung Fu Panda on samaa luokkaa kuin Shark Tale tai Bee movie, ja minusta meidän pitäisi joka päivä kiittää universumia siitä että näin ei ole) ja kyseessä on yksi studion sanoisinko kulmakivi elokuvasarjoista.

Antropomorfisten eläinten asuttamassa muinaisessa Kiinassa elävä Po on kömpelö ja pullea panda, joka haaveilee kungfu-soturin urasta, pystymättä kuitenkaan toteuttamaan unelmaansa, vaan työskentelee isänsä nuudeliravintolassa. Kun silminnähden sattuman kautta Po julistetaan tarunhohtoiseksi Lohikäärmesoturiksi, joutuu hän ankaraan koulutukseen jonka on tarkoitus valmistaa hänet avaamaan vähintään yhtä legendaarinen lohikäärmekäärö, joka on paljastava haltijalleen rajattoman voiman salaisuuden.

Nyt kun Kung Fu Panda 4 on tulossa kohtapuoliin tänä vuonna, (mikä ei ainakaan tätä kirjoittaessa ole juuri yhtään napannut minua (ehkä jos pidän odotukseni pohjalukemissa niin saatan yllättyä positiivisesti)) niin ajattelin nyt olevan hyvä hetki käväistä aiemmat osat läpi.

Juoni toimii moitteitta ja niin ikään simppelistä kaavastaan huolimatta pysyy aina viihdyttävänä. Itse tulen varmaankin aina pitämään parhaimpina elokuvia jotka pystyvät luontevasti tasapainottelemaan aidon komedian ja toiminnan, sekä syvällisemmät teemat ja painavat tunteet keskenään.

Jokaisessa on potentiaalia vaikka mihin jos uskoo itseensä ja ketään ei saa torjua ulkokuoren perusteella jne jne ovat tuttuja opetuksia varmaan joka toisesta tarinasta, mutta itsensä hyväksymistä ja itsestään ylpeyden kantamista käsittelevien teemojen vilpitön toteutus eivät tee niistä tippaakaan kliseisiä.

Hurja viisikko; kungfusotureita. Not to be confused with Hurja jengi; rikollisia.

Po on loistava protagonisti, ei vain hauskan ja aika samaistuttavan persoonansa ansiosta, johon Jack Blackin näyttely ehdottomasti vaikuttaa, vaan hienon hahmokaarensa, jotka yhdessä tekevät hänestä todella helposti puollettavan päähahmon.

Vaikka päiväunissaan Po on kaikkien rakastama eeppinen sankari, on hänen itsetuntonsa alhainen muiden jatkuvasti vähätellessä ja pilkatessa häntä ihan hänen olemuksensa vuoksi, mutta sen sijaan että hän muuttaisi näitä asioita itsessään sopiakseen haluttuun muottiin, hän oppii omaksumaan nuo piirteet ja uskomaan itseensä sellaisena kuin hän on.

Kyllä. Kung Fu Panda - sarjassa on kehopositiivisuutta useammalla hahmolla ja paremmin toteutettuna kuin useimmiten saa mediassa nähdä. Monen muun asian ohella.

Pota kouluttaa Mestari Shifu, josta on tullut hyvin etäinen ja kova opettaja entisen oppilaansa ja ottopoikansa, sekä tarinan antagonistin Tai Lungin jälkeen. Tai Lung uskoo olevansa oikeutettu Lohikäärmesoturi, mihin Shifu vaikutti omalla toiminnallaan, mutta kokiessaan kohtalonsa olleen evätty häneltä, antoi muiden tuntea raivonsa.

Pidän siitä miten moniulotteisiksi hahmoiksi Shifu ja Tai Lung on kirjoitettu, ja miten traaginen heidän tarinansa on. Heijastaa paremmin oikeaa elämää jossa kaikki ei ole ihan mustavalkoista. Mutta siitä en voi sanoa pitäväni on miten jotkut maalaavat Tai Lungista 100% viattoman uhrin, ja Mestari Oogway, joka lohikäärmesoturin julistaa, kielsi Tai Lungilta tämän tyyliin ilkeyttään.

Vaikka hahmosta olisi tullut vihamielinen seurauksena joidenkin toisten hahmojen toiminnasta, se ei tarkoita että kyseinen hahmo olisi kykenemätön reagoimaan huonosti tai tekemään mitään väärää, you know? 

(Se ettei Shifun kohtelu oppilaitaan kohtaan elokuvan aikana tai ennen sen tapahtumia kokannut useampaa muuta katkeroitunutta itsellensä oikeuden tavoittelijaa jotka tuntevat kokeneensa suurta vääryyttä kertoo mielestäni jotain.)

Kaikessa rehellisyydessä minua vain vähän puuduttaa sellaiset tietyt Tai Lung - fanit jotka nalkuttavat ettei Tai Lung ole ikinä tehnyt mitään väärää koskaan ikinä, ja jokainen muu hahmo on perseestä. Se riski on aina olemassa kun tehdään vähänkään komplekseja antagonisteja.

Ollakseen tätä nykyä 16 vuotta vanha tietokoneanimaatio, näyttää elokuva edelleen erittäin hyvältä. Se olikin aikanaan monimutkaisin ja kallein animaatio mitä studio oli tuottanut. Elokuva on järjettömän yksityiskohtainen niin lokaatioita kuten Jadepalatsia, kuin myös hahmojaan myöten. Kung Fu Panda-sarjassa voi mielestäni havaita piirteitä niin sanotusta tyylitellystä tietokoneanimaatiosta, jollaisia ei vielä sen aikoihin oikein esiintynyt toisin kuin nykypäivänä. Rakastan loputtomasti 2d-tyylillä toteutettuja osuuksia kuten unet tai takaumat sekä lopputekstien hahmoanimaatiot. Värejä on käytetty aina todella hienosti, erityisesti punaisen ja sinisen käyttö Tai Lungin vankilapaon aikana. Hahmodesignit ovat loistavan uniikkeja ja onneksi konseptitaiteessa ilmi tuleva vahvasti omanlainen tyyli säilyi lopullisessa tuotoksessa.

Elokuvalle haluttiin autenttista muinaisen Kiinan tuntua, eli kiitettävästi sen tekemiseen kuului taiteeseen, musiikkiin ja kulttuuriin perehtymistä (animaattoritkin kävivät pikaisen kungfu-kurssin). Pon fanittamaan Shifun oppilaiden joukkoon, eli Hurjaan viisikkoon kuuluvat Tiikeritär, Apina, Kurki, Kyy ja Mantis eivät ole ihan satunnaisesti valittuja eläimiä, vaan noiden eläinlajien mukaan on oikeita kungfu-tyylejä, jotka perustuvat eläinten liikkeisiin ja ominaisuuksiin (missä on ainakin omasta mielestäni jotain äärimmäisen mielenkiintoista). Taistelukohtaukset on koreografioitu häkellyttävän taitavasti.

Musiikista vastaavat melkoinen power duo Hans Zimmer ja John Powell, ja soundtrack on moitteettoman iskevä. Ja ainii, lopputeksteissä kuultava cover Kung Fu Fighting - biisistä on paras versio mitä kyseisestä kappaleesta on, tälleen sivumennen mainiten. 

Kung Fu Panda on siis yksi näistä ilahduttavista ja miltei inspiroivista esimerkeistä siitä miten elokuvasta jolla on ilmeisen hölmö premissi, tulee täydellä panostuksella ja kunnianhimolla epäironisesti loistava.