Muutama vuoden 2026 animaatio

Halusin rykäistä tässä kuussa ulos vielä jonkinlaisen postauksen, niin tässä olisi taas tämmöiset epämääräiset mielipiteeni parista tänä vuonna ilmestyvästä eläinaiheisesta animaatiosta.

Jälleen valikoima on aika niukka ja harmillisesti täysin painottunut Yhdysvaltojen isoihin tuotantoihin, mutta kuten viimeksi tuli todettua, nämä ovat niitä joilla on isoin markkinointi ja eniten tietoa saatavilla. IMDB:täkin selatessa saa nykyään naamalle jotain AI kuraa joten en uskalla ottaa jokaista sieltä löytyvää otsikkoa käsittelyyn. Hyvä olisi jos edes jotain konkreettista matskua olisi julki (pitäisiköhän nämä postaukset tehdä joskus muulloin kuin vuoden alussa).

Myöskin viime vuotisen postauksen tapaan, tässäkin on mukana vain yksi elokuva jonka minua oikeasti kiinnostaa nähdä. Eli etukäteen pahoittelut alla olevasta aika innottomasta ja kyynisestä asenteesta :D

Goat: Kaikkien aikojen paras (Goat)

Goat on Sony Picturesin tuleva elokuva, jonka ensi-ilta on 13. helmikuuta. Leffan ohjaaja on Tyree Dillihay ja käsikirjoittajina ovat Nicolas Curcio ja Peter Chiarelli. Elokuvassa seurataan pientä vuohta joka pääsee ottelemaan koripallo-tyyliseen peliin, mikä on suunniteltu vain isoimmille ja rajuimmille eläimille.

Tästä näin trailerin jo viime vuoden puolella. Animaatio on tietty tyylikästä ja tykkään parista hahmodesignista, sekä siitä miten black-coded useampi hahmo on; jos tämä olisi myös osa elokuvan juonta ja teemoja ja siitä löytyisi jotain syvempiäkin allegorioita niin se kyllä eleveittaisi premissiä mielestäni. Muuten asetelma ja hahmot vaikuttavat omaan silmääni aika geneerisiltä (ja elokuvatrailereiden pyhien tapojen mukaan niihin oli otettu ne ihan kaikista luotaantyöntävimmät vitsit mitä voi olla). Mutta kyllä mieluummin tukisin tietysti näitä originaaleja Hollywood animaatioita kuin jotain viidettä Toy Storya tai kuudetta Ice Agea.

Operaatio Majava (Hoppers)

Hoppers on Pixarin uusin kokopitkä animaatio, jonka ohjaajana toimii Daniel Chong ja käsikirjoittajina Chongin lisäksi Jesse Andrews. Ensi-ilta tällä on kuudes maaliskuuta. Elokuvassa päähahmona toimiva opiskelija siirtää tietoisuutensa robottiseen majavaan suorittaakseen ennennäkemätöntä tutkimusta eläinmaailmassa.

Tämänkin trailerit olen nähnyt niiden ilmestyessä. Mukana on jotain hauskoja elementtejä ja päällimmäisenä pidän kovasti päähenkilön ihmis-designista, valitettavasti tämä taitaa mennä siihen tropeen jossa todella uniikin näköinen ihmishahmo onkin suurimmaksi osaksi elokuvaa jonkin eläimen muodossa yms. Itse eläinhahmojen tyyli on vähän hit or miss.

Tämäkin on näitä joita vastaan minulla ei ole yhtään mitään, muttei mikään myöskään vedä minua kunnolla puoleensa. Ajankuluksi voisi vilkaista mutta tuskin asioikseen. Kannattaa tietty mahdollisuus antaa kun kaikki tykkäävät dissata viime vuosien originaaleja Pixar-elokuvia, mielestäni vähän väärin perustein.

The Ark and the Aardvark

Tämä on sellainen joka piti kaivella täytteeksi tähän postaukseen. Kyseessä on Unified Pictures ja ReDefine Animation yhtiöiden tuottama elokuva, jonka ohjaajana toimii ensimmäisen Kung Fu Pandan ohjaamisesta tunnettu John Stevenson (niin kuin tuo julistekin jo mainostaa. Aina pieni red flag minun kokemukseni mukaan). Käsikirjoittajiksi on listattu Richie Chavez, Chris Jenkins

ja Larry Leker. Kyseessä on jälleen Nooan arkki aiheinen animaatio; tarinassa seurataan maasikaa joka joutuu vastentahtoisesti opastamaan sekalaisen porukan muita eläimiä arkkiin.

Tämä kummastus on ollut tuotannossa jo vissiin vuodesta 2007 lähtien, jonkin lähteen mukaan sen julkaisupäivä olisi tämän vuoden huhtikuussa, mutta ei tästä näy löytyvän traileria eikä mitään. IMDB:ssä on jotain hahmokonsepteja joissa on kiva tyyli, mutta muuta sanottavaa en kyllä tähän hätään keksi.

Sysimetsä (Wildwood)

Hei nyt se hyvä! Tämä on studio Laikan tuleva synkkä-fantasia stopmotion animaatio, jonka ensi-ilta on kaavailtu olevan 23. lokakuuta. Elokuva perustuu Colin Meloyn novelliin vuodelta 2011, ja ohjaajana toimii Travis knight. Tämän leffan loglinesta löytyi useampaa versiota, mutta vissiin tarinassa seurataan nuorta tyttöä joka lähtee etsimään kadonnutta pikkuveljeään lumotusta metsästä. En tiedä kuinka eläinaiheiseksi tämän pystyy lopulta luokittelemaan (alkuperäinen kirja ei ole tuttu itselleni) mutta katsokaa kaikki, iso lintu!!

Tämä on se mitä odotan kieli pitkällä; rakastan Laikan elokuvia ja animaatio on aivan ällistyttävää. Julkaisusta Suomessa ei löytynyt mitään tietoa, mutta oi että toivon tämän tulevan täälläkin elokuvateattereihin.

Koulukiireet ovat aika kovat tänä keväänä ja yritän työstää omia taideprojekteja siinä sivussa, joten julkaisutahti saattaa hidastua ajoittain. Haluan kumminkin jatkaa arvostelujen kirjoittelua ja etenkin animaatioiden katselua säännöllisesti joten yritän sillekin aikaa järjestää. Aiheita saa aina ehdottaa jos mitään tulee mieleen. Kiitos jälleen kaikille lukijoille ja kommentoijille, ei muuta kuin hyvää alkanutta vuotta! :)

Tuca & Bertie

Nimi: Tuca & Bertie
Vuosi: 2019-2021
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: The Tornante Company, Brave Dummy, Boxer vs. Raptor, Vegan Blintzes, ShadowMachine, Williams Street

Kehittäjä: Lisa Hanawalt (jaksojen ohjaajina: Mollie Helms, Aaron Long, Amy Winfrey, Mike Hollingsworth, Peter Merryman)

Tuca & Bertie on yhdysvaltalainen 30-jaksoinen tilannekomedia, jonka on luonut Bojack Horseman - sarjassa työskennellyt Lisa Hanawalt, nettisarjakuvansa Tuca the Toucan (2013-2014) pohjalta. Sarjan tuotti alun perin Netflix, ja tämä sai ekasta kaudestaan hyvän vastaanoton. Luonnollisesti tämän jälkeen Netflix cäncellasi ohjelman, mutta Adult Swim jatkoi sarjan tuottamista vielä kahden tuotantokauden verran, kunnes nämäkin laittoivat lopun tälle.

Ohjelmassa seurataan kahden kolmikymppisen antropomorfisen linnun, laulurastas Bertien ja tukaani Tucan elämää, aina rakkaus - ja työsotkuista järjettömiin surrealistisiin seikkailuihin, sekä raskaiden menneisyyksien kohtaamiseen.

TV-sarjoja vaivaa nykypäivänä pahasti vähäinen jaksomäärä, ennen vanhaan tuotantokausi sisälsi usein yli 20 jaksoa, nykyään se on ihme jos päästään edes kymmeneen. Tuca ja Bertie olisi myöskin mielestäni hyötynyt pidemmästä kestosta. Mukana on kyllä useita juonikuvioita ja kevyitä pelleily-jaksoja, mutta olisi aineksia ollut varmasti enempäänkin. 

Myöskin siirtymä toisen ja kolmannen kauden välillä on jotenkin kömpelö, sillä niiden välissä tapahtuu jonkinlainen (en muista enää kuinka iso tarkalleen) aikahyppy, joka ei ollut mikään huono valinta itsessään, mutta tuntui kummalliselta. Kakkoskaudella merkittävässä roolissa oli Tucan toksinen parisuhde, joka päättyi kurjaan eroon kauden viimeisessä jaksossa, ja sitten kolmas kausi alkaa ja Tuca on uudessa kämpässä uuden kumppanin kanssa. Odotin että näiden kahden suhteen alkua ja Tucalle todella rankan eron jälkipuintia käytäisiin läpi sitten jotenkin retroaktiivisesti, muttei niin käynytkään. 

Mutta tuommoiset sikseen, Tuca ja Bertie on sekä hupaisa että puhutteleva sarja. Harvemmin on sitcomeja jotka keskittyvät naishahmoihin, ja harvemmin on luonnollisia ja aidosti koskettavia tarinoita naiskokemuksista elämän ja maailman monilta saroilta. Hullunkurisessa sarjakuvamaisessa maailmassaan hahmojen tunteet ja navigoinnit elämissään ovat hyvin aitoja. Sarja löytää erinomaisen balanssin komedian ja vakavuuden välillä, jotain mitä ainakin oman kokemukseni mukaan tarinoissa on vaikea saavuttaa ihan genrestä tai kohdeyleisöstä riippumatta.

Monen muun asian ohella mitä arvostan sarjan aineksista, on tietty miten se keskittyy kaikista eniten kahden hahmon ystävyyteen, Tucan ja Bertien välisen suhteen ollessa tietysti koko tarinan ydin. Tämä on todella hyvin rakennettu ja kantaa vahvana koko sarjan läpi, vaikeuksista ja hahmojen omista murheista huolimatta. Vaikka päähahmot ovat melko tyypillinen parhaiden kavereiden parivaljakko, jossa toinen on säyseä ja hermoileva ja toinen kaoottinen ja huoleton, pidän siitä että Bertiestä on kirjoitettu myös hauska hahmo ja Tucasta syvällinen.

Etenkin Tucan hahmo on todella onnistuneesti luotu; tämän koominen puoli on useimmiten hyvin överi ja absurdi, mutta tässä on todella paljon aitoa herkkyyttä ja monipuolisuutta. Bertie puolestaan tuntuu kasvavan ja vahvistuvan jotenkin aikuisemmaksi sarjan aikana, vaikkeivat sen tapahtumat sijoitu mitenkään pidemmälle ajanjaksolle.

Sivuhahmot ovat myös toimivia, monta näistä olisi ollut hauska nähdä enemmänkin. Kolmanneksi keskeisin henkilö on Bertien poikaystävä Speckle, joka on mukava ja sarjan edetessä myös hauska hahmo, jolla on luonteva kemia sekä kumppaninsa Bertien että tämän bestiksen Tucan kanssa.

Mainstream-yleisölle tunnetuimmat aikuisten sitcom animaatiot ovat monesti itse animaatioltaan hyvin minimaalisia (ja monet eivät hivele silmää yhtään) mutta Tuca ja Bertien visuaalinen ilme on kaikin puolin todella miellyttävä. 

Hahmot on oikeasti animoitu hyvin ilmeikkäästi ja elastisesti, monesti rikkoen modelliaan ja liikkuen ja elehtien isosti. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja mikä lisää sarjaan todella paljon persoonaa, on miten absurdi ja eriskummallinen näitä ympäröivä maailma on.

Taustaelementit ovat nätisti tyyliteltyjä, samoin kaikki väripaletit ja tekstuurit. Mukana on usein myös erilaisilla stop-motion tekniikoilla ynnä muilla toteutettuja sequensseja. Näkee että tekijöillä on ollut luovuutta ja intoa visuaaleihin panostamiseen.

Musiikki on toimivaa vaikkei nousekaan erityisen vahvasti esiin kuin silloin tällöin, mutta täydentää sarjan persoonallista ilmettä.

Tykkäsin kyllä Tucasta ja Bertiestä kovasti, monin tavoin vetoavaa sekä viihdyttävää seurattavaa. Paljon sellaista joka vetää spesifisti minua puoleensa, mutta nekin asiat joita yleensä meinaan karsastaa eivät pahemmin haitanneet. Kannattaa antaa mahis jos suinkin kiinnostaa.

Niko - Lentäjän poika

Nimi: Niko - Lentäjän poika (englanniksi tunnettu nimillä The Flight Before Christmas ja Niko & the Way to the Stars)
Vuosi: 2008

Valmistusmaa: Suomi, Tanska, Irlanti, Saksa
Tuotantoyhtiö: Anima Vitae, Cinemaker, Ulysses Filmproduktion, Magma Films

Ohjaaja: Kari Juusonen, Michael Hegner

Niko - Lentäjän poika on vuonna 2008 ilmestynyt neljän maan yhteistuotantona tuotettu, Kari Juusosen ja Michael Hegnerin ohjaama animaatio. Ilmestyessään Niko oli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva (ja yhä edelleen toiseksi katsotuin kotimainen animaatioelokuva Suomessa) ja on voittanut muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen Jussi palkinnot. Kyseessä on myöskin kansainvälisesti menestynyt animaatioleffa, jolle on tehty pari jatko-osaakin. 

Tuikitavallinen poron vasa Niko on siinä uskossa että hänen isänsä on yksi Joulupukin legendaarisista lentävistä poroista. Niko on ulkopuolinen omassa tokassaan, joten tämä lähtee vaaralliselle matkalle etsimään Korvatunturia jotta isänsä voisi opettaa hänet lentämään.

Juoni on tarpeeksi omaperäinen ja tarinassa on ilahduttava teema perheestä joka saa elokuvan seisomaan paljon tukevammin. 

Olen joskus aiemminkin todennut miten tuntuu että hyvin harvassa mediassa käsitellään yhteiskunnan normeista poikkeavia perhemalleja - ja suhteita mitenkään suoraan ja luontevasti; tässä elokuvassa sitä on positiivisesti yllättäen monessakin mielessä. Elokuvassa on kaari siitä miten Nikon oikea isähahmo on tämän perään katsova liito-orava Julius, mikä oikeasti tekee tarinasta paljon vahvemman. Tämä on todella virkistävä suunta tämäntyyppiseen juoneen; sen sijaan että koominen pikkueläin sidekick olisi mukana vain koska sellainen on oltava mukana, näiden suhde ja konflikti onkin elokuvan kantava voima.

Ehkä olen puolueellinen rakkaudestani suomalaiseen nostalgiseen jouluun, mutta tämä kuuluu animaatioihin joissa on se hyvä joulun tunnelma, eli koko leffassa on miellyttävä atmosfääri. Elokuvalla on sydäntä ja myöskin uskottavaa jännitystä, mistä myös plussaa.

Juonen tavoin hahmotkin toimivat ihan perus sujuvasti, niin että esiin myös nousee muutamia mukavan epätyypillisiä toteutuksia.

Tämä kuuluu siihen elokuvalajikkeeseen, jossa protagonistin roolissa pitäisi teknisesti olla se lapsihahmo jonka ympärillä tarina pyörii ja jonka mukaan elokuva on nimetty, mutta aikuiset jotka tempaantuvat mukaan syystä tai toisesta tuntuvat olevan niitä oikeita päähenkilöitä. Aiemmin mainittu Julius sekä Wilma – lumikko tai kärppä jonka kanssa Niko ja Julius ystävystyvät matkalla – ovat helposti leffan parhaimmat hahmot. 

Jos yleistetään, niin lasten jouluanimaatiossa antagonistit ovat tyypillisesti "hähhähhäää minä haluan pilata joulun, höhöhöhöö" tyyppejä, jotka sitten voitetaan joulun taialla tai muulla, mutta tässä Nikon perään lähtevä pääpahis haluaa syödä joulupukin että voi ottaa hänen paikkansa ja kiertää syömässä maailman lapset. Hyvin viihdyttävää nähdä jouluisessa animaatiossa hardcore synkkä murhanhimoinen pahis :D. 

Elokuva ei mene maalaamaan susia täysin pahoiksi, kun mukana on edes yksi lämminhenkinen yksilö, oikeasti ihan sympaattisessa sivujuonessa.

Kyseessä on on ollut hyvin vaatimattoman budjetin tietokoneanimaatio, mutta se ei mielestäni paista kummemmin läpi. Erityisesti ympäristöt ja värimaailmat/valaistukset ovat mielestäni nätisti luotuja ja kivan tunnelmaisia; on vain mukava katsoa animaatiota – etenkin jouluaiheista sellaista – jossa näkee että tapahtumapaikat ovat nimenomaan Suomessa, eikä vaan sitä sun tätä lunta ja metsää.

Hahmodesignit ovat vähän niin ja näin; Nikon pärstä muuttuu hassumman malliseksi mitä enemmän sitä ajattelee, mutta toisaalta tykkään siitä miten esimerkiksi jokaisella lentojoukkojen porolla on uniikki ulkonäkö sarven muotoja myöten. Mutta onko muuten mitään animaatiota jossa kärppä tai muu näätäeläin muistuttaisi sitä miten hurmaavalta eläin oikeasti näyttää, aina näkee vain näitä designeja joilla on ihmismäiset raajat hirmu pitkä nokka?

Musiikki on toimivaa mutta ei jää mitenkään kummemmin mieleen. Jos muuten jätän näissä teksteissä soundtrackin mainitsematta niin voitte olettaa että asia on näin.

Näin sen uusimman Niko-elokuvan pari päivää sitten ja sekin sai antamaan enemmän tunnustusta tälle alkuperäiselle. Niko - Lentäjän poika on onnistuneesti ja omaperäisesti toteutettu sekä lastenanimaationa jossa on melko perus lähtökohdat, että jouluteemaisena elokuvana.

Ice Age - Jäätikön sankarit (Ice Age)

Viideskymmenes arvostelu on oltava jokin suuri spessu, niin tässäpä nyt olisi

Nimi: Ice Age - Jäätikön sankarit (Ice Age)
Vuosi: 2002
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Blue Sky Studios, 20th Century Fox Animation

Ohjaaja: Chris Wedge

Ice Age on Blue Sky Studiosin debyyttielokuva. Tämä otettiin suunnitteille jo ysärin lopussa, alunperin 2D-animaationa ja rujommalla ilmeellä, mutta muokkaantui enemmän kokoperheen elokuva henkiseksi tietokoneanimaatioksi. Tämä voitti aikanaan parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja suuresta rahallisesta menestyksestä rakentui franchise, johon kuuluu monta jatko-osaa, Holiday spesiaalia ja muuta pelottavaa. 

Jääkauden eläinkunnan migraation keskellä, ihmisvauva joutuu eroon heimostaan, jolloin mammutin, sapelihammastiikerin ja laiskiaisen pitää vastahakoisesti lyöttäytyä yhteen ja lähteä palauttamaan pentua perheensä pariin.

Pleistoseenikauden eläinkunta ei ole populaarikulttuurissa läheskään yhtä suosittu aihe kuin vaikka dinosaurukset, itse näkisin erittäin mielelläni lisää mediaa tästä. On vain kiva että löytyy edes yksi tätä aihetta fundamentaalisesti käsittelevä animaatioelokuva.

Juoni leffassa on hyvä, kaikki tuntuu toimivan passelisti ilman sen suurempia nillityksiä. Vaikka elokuva vietiinkin alkuperäisistä suunnitelmista koomisempaan suuntaan, niin on tämä mielestäni synkempi ja tunnepitoisempi kuin moni muu pahamaineinen 2000-luvun alkupuolen Hollywoodin kohellus animaatiokomedia (ei sillä etteikö niitä olisi muitakin) ja on myös niitä joka osaa olla aidosti hauska. Suurimpana huvituksena (quotettavien suomidubbi pätkien lisäksi) on se miten hahmojen ajatusmaailma on oikeasti kuten eläimillä josta esimerkiksi syntyy dialogiin paljon hauskaa sisältöä.

Hahmojen kokemat ristiriidat mitä tulee ihmislapseen jonka kanssa nämä bondaavat, sekä ihmisiin jotka olivat tosiaan oikeasti ajan huippupetoja ja yksi tekijä joka ajaa nämä eläinlajit lopulta sukupuuttoon, ovat oikeasti mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu konsepti. Pidin jo lapsukaisena tätä originaalia helposti parhaimpana Ice Age - filminä ja etenkin nyt on kyllä noteerattava että tässä oli tosissaan jokin syvempikin ajatus.

Kaikilla päähahmoilla on hyvä kemia keskenään, sekä persoonallisuudet jotka toimivat viihdyttävästi yhdessä. Huomaan pitäväni niitä elokuvia joissa on pieni ja hyvin hallussa pidetty hahmokaarti toimivina. Nämä ovat kenties isolta osalta hyvin perinteisiä (ja joku voisi sanoa että nykypäivänä jo aika puhki kulutettuja) arkkityyppejä mutta mukana on sopivasti nyanssia ja paljon sisältöä tarinaan tuovia hahmokaaria, kuten Manun traaginen taustatarina ja Diegon redemption arc.

Antagonisteihinkin on saatu vähän jotain substanssia tuon aiemmin mainitsemani metsästäjäheimon ja megafaunan välisen suhteen avulla. Ihmisiin on onnistuneesti saatu jälleen tietty etäisyys, kun näillä ei esiinny tarinassa lainkaan dialogia. Elokuvassa on tietty myös sivuhahmoja – lähinnä luomassa komediaa –  joista konsisteintin on rottaorava otus Jyrsis, joka on oikeasti yllättävän toimiva running gag ja tapa vaihtaa kohtauksesta toiseen. (Hauska fakta: kyseessä on elukka joka ei perustunut mihinkään oikeaan jääkauden eläinlajiin vaan täysin hahmosuunnittelijoiden oma tekele, mutta vuosia myöhemmin löydettiin fossiileja eläimestä joka muistuttaa tätä. He tiesivät.)

"Moderni arkkitehtuuri. Ei kestä kauaa."

Ajan hammas on jälttänyt animaatiota aika armottomasti. Reiluuden nimessä pitää muistaa että elokuvalla on sen verran ikää, että näitä grafiikoita ollaan alun perin katsottu VHS-nauhalta. Kyseessä on myöskin valmistumisensa aikaan melko haastavaksi osoittautunut tietokoneanimaatio, esimerkiksi kolmen keskeisimmän hahmon ollessa karvan peitossa olevia eläimiä. Mitä hahmodesigneihin tulee, osa kääntyy piirroskonsepteista 3D:hen ihan käypäisesti, mutta mukaan mahtuu myös muutama aika tökerön näköinen ilmestys (Sidin ulkonäköön ainakin tottuu, mutta muut laiskiaiset mitä päästään näkemään ovat aika järkyttäviä).

Toisaalta mielestäni tällaiset kulmikkaat ja karkean näköiset hahmot itse asiassa sopivat jääkauden eläimistä kertovaan animaatioon. Tapahtumapaikkoja on yllättävän monipuolisesti ja miljööt ovat miellyttävän näköisiä. Erityismaininta myös luolamaalaus tyylillä tehdylle flashback-kohtaukselle.

Soundtrack on kohtuullisen ikoninen, ne synkemmät ja tunteellisemmat musiikit erottuvat parhaimpina. Myös kaikkien tunnustama bängeri Send Me On My Way (Rusted Root 1992) on liitetty hyvin mukaan.

No kyllähän tämä nyt neloseen pyöristetään. En tiedä tulenko niitä jatko-osia syynäämään läpi; saisiko siitä riittävästi surkuhupaisuutta irti kun seuraisi Ice Age-junan suistumista sillalta alas? Pääpointtini on kumminkin että aina unohtuu miten eri universumista tämä alkuperäinen leffa on verrattuna siihen mitä tuli jälkeenpäin ja että kyseessä on oikeasti erittäin toimiva ja vetoava elokuva. Ja tietysti absoluuttinen legenda 2000-luvun generaatiolle.

The Last of the Curlews

Nimi: The Last of the Curlews
Vuosi: 1972
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Hanna-Barbera Productions

Ohjaaja: Joseph Barbera, William Hanna

Tämä on animaatio jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa, mutten pystynyt löytämään mistään. Nyt se on kuitenkin ladattu Youtubeen ihan hiljattain. Kyseessä on Hanna-Barberan tuottama vajaan tunnin mittainen filmi, joka on ensimmäinen näiden ABC After School spesiaaleista; lähinnä opetuskäyttöön tarkoitetuista animaatioista jotka ovat aiheiltaan milloin mitäkin. Filmi on sovitus kanadalaisen Fred Bodsworthin kirjasta vuodelta 1955, ja voitti Outstanding Children's Program - Emmy palkinnon.

Tarinassa kuvataan oletettavasti lajinsa viimeisen eskimokuovin muuttomatkaa Kanadasta Etelä-Amerikkaan, sekä jatkuvaa yksinäisyyttä jonka tämä kohtaa, kun ei pysty ymmärtämään miksei tuhansien ohittamiensa lintujen joukosta löydy yhtään oman kaltaistaan.

Tämä on nyt animoitu luontodokkari jos mikä. Alkuperäinen kirja ei ole itselle tuttu, mutta olettaisin että sekin on ollut isolta osin opetuksellinen. Animaatio toimii lähes täysin dokumentti formaatissa: eläimet ovat täysin eläimen tasolla (tosin tietysti hieman inhimillistettyjä tarinan ja animaatiokerronnan nimessä) ja tapahtumat sekä sen opetuksellisen sisällön selostaa kertoja. Elokuvan niin ikään B-plottina nähdään isä tutustuttamassa poikaansa mukaan metsästysharrastukseen.

Filmi toimii passelisti. Mukana on oikeasti mielenkiintoista tietoa esimerkiksi lintujen muuttomatkoista ja itse eskimokuovista lajina, tosin jälkimmäistä olisi voinut olla ehkä enemmänkin. Dokumentti ja viihteellinen elokuva ovat hyvässä tasapainossa; esimerkiksi viimeisen tarinaosuuden aikana, kun kuovin lopultakin löytämä puoliso tulee haavoitetuksi ja menehtyy, on kertoja jätetty kokonaan pois, eikä tämä palaa kuin sulkemaan elokuvan surullisen lopun.

Viimeisin varma havainto eskimokuovista on vuodelta 1963; vaikkei laji olekaan virallisesti julistettu sukupuuttoon kuolleeksi, pidetään sitä hyvin todennäköisenä. Lintu katosi liikametsästyksen takia.

Elokuva on koko teemansa puolesta tietysti todella kaihoisa ja lohduton, minua ainakin aina herkistää kaikki sukupuuttoon kuolleet eläimet, etenkin kun tämä on ihmisen aiheuttama kohtalo.

Asiat esitetään elokuvassa suurimmilta osin hyvin faktapohjaisesti; sekin miten ihmiset ammuskelivat lintuja vain niin monta kun suinkin sattuivat saamaan ja jättivät sitten monet niistä ympäriinsä lojumaan, kun ihmistä ei vielä tuolloin tainnut paljon kiinnostaa eettinen metsästys ja luonnon diversiteetin varjeleminen. ("The hunters called the birds stupid. When one was shot, others would fly back to see what had happened" alan pillittää)

Mukana oleva sivujuoni isän ja pojan metsästysretkistä tuo hyvää nyanssia mukaan pohdintaan metsästyksestä ja ihmisen velvollisuudesta suojella luontoa. Isä suhtautuu metsästykseen kunnioituksella ja eettisyydellä, mutta samalla tuputtaa silti innokkuuttaan harrastustaan pojalleen, joka kokee vahvempaa empatiaa eläimiä kohtaan. Näiden kuvio jää mielestäni onnistuneen aukinaiseen loppuun, kun kaksikko löytää ammutun kuovin.

Mielestäni tällaisissa eläintarinoissa joissa ihmiset metsästävät eläimiä yms. ei metsästäjiä kannata esittää koomisen pahoina vaan realistisempina tai kasvottomampina, sillä ensin mainittu vie mielestäni jotain uskottavuutta pois. Tässä elokuva onnistuu suurimmilta osin (mitä nyt landepaukku joka ampuu kuovin puolison virnuilee itsekseen useaan otteeseen teon aikana, samalla kun tämän silmälasit kiiltävät ilkeästi). Tietysti oikeassa elämässäkin löytyy niitäkin ihmisiä jotka vaikka saavat eläinten rääkkäyksestä jotain sairasta nautintoa, mutta toivottavasti saatte kiinni siitä mitä tarkoitan. Usein fiktiossa vahvempi impakti tulee siitä miten ns. vähemmän on enemmän.

Kyseessä ei tosiaan ole mikään suuren budjetin projekti, animaatio on halvan näköistä ja sitä kierrätetään turhia kainostelematta. Ymmärrettävää tietysti, kun kyseessä on tv-tuotanto ja vielä tuon pituinenkin.

Linnut on itsessään piirretty ihan taidokkaasti; hyvin realistisesta ulkonäöstä huolimatta näihin on saatu luontevaa ilmeikkyyttä ja aitoa eloisuutta. Siivekkäiden lento on tosin monesti animoitu liukumisena kuvan halki kaikenlaisien glitchien saattelemana ja hyperrealistiset ihmiset ja muut elukat joita mukana vilahtaa ovat vähän puisia. Mukana on toki myös hienojakin animaation hetkiä, vaikuttavalla perspektiiviillä ja liikkeellä. Vesiväritaustat ovat viehättäviä ja joskus jopa todella upeita.

Mukana on yksi laulu, joka itse elokuvassa on vähän irrallinen, mutta lopputeksteissä kuultava versio on kova bängeri. Ja en tietenkään löydä kyseisen kappaleen nimeä tai kokonaista versiota jota kuunnella.

Koskettava ja aina ajankohtainen animaatio. Voisi kuvitella että tämmöisissä tarinoissa eläimestä joka on lajinsa viimeinen olisi paljon potentiaalia, mutta semmoisia ei oikein tupata tekemään, koska yleinen konsensus tuntuu olevan että jos animaatio on suunnattu lapsille, niin pitää siinä myös kaiken aina lopussa kääntyä parhain päin. Vaikka lapsille suunnattu se tämäkin kyllä oli.

One Stormy Night (Arashi no Yoru Ni)

Nimi: One Stormy Night (あらしのよるに / Arashi no Yoru Ni)
Vuosi: 2005

Valmistusmaa: Japani
Tuotantoyhtiö: Group TAC

Ohjaaja: Gisaburō Sugii

Arashi no Yoru Ni, englanniksi One Stormy Night, on japanilaisen Yūichi Kimuran vuonna 1994 kirjoittama lastenkirja. Kimuralla ei alun perin ollut suunnitelmia jatkaa tarinaa sen pidemmälle, mutta sen saaman kannatuksen myötä hän päätyi jatkamaan sitä aina seitsemän kirjan pituuteen asti, viimeisen ilmestyessä vuonna 2005. Kirjasarja on alkuperämaassaan sen verran suosittu että siitä on tehty useita sovituksia muun muassa näytelmien muodossa, mutta kaikkein tunnetuin adaptaatio on todennäköisesti siihen pohjautuva animaatioelokuva.

Myrskyisenä yönä vuohi Mei ja susi Gabu päätyvät molemmat pakenemaan säätä samaan hylättyyn latoon. Kumpikaan ei pysty muuta kuin erottamaan toistensa äänet pimeässä, joten yöllisen jutustelun aikana molemmat olettavat uuden tuttavuuden olevan saman lajin edustaja. Päivänvalossa totuus valkenee kummallekin, mutta kaksikko päättää kaikesta huolimatta jatkaa toistensa tapaamista, mikä tuo mukanaan yhä pahempia haasteita mitä enemmän heidän ystävyytensä syvenee.

Premissi on kenties perinteinen, mutta se on toteutettu erittäin hyvin. Päällimmäisestä ilmeestään poiketen elokuva on kaukana mistään harmittomista kommelluksista; koko leffa alkaa näyttämällä miten Mei menetti äitinsä joka jäi susien saaliiksi, ja kun sanon että tässä näytetään miten Mein äiti syödään niin tarkoitan että tässä kanssa näytetään miten Mein äiti syödään. Samalla elokuva on myös hyvin hupsu ja koominen, molemmat puolet toimivat hyvässä tasapainossa. Erityisen impaktin jätti miten hahmot elehtivät usein hyvin sarjakuvamaisesti ja inhimillisesti, mutta lopussa Gamu tappelee omaa laumaansa vastaan ja eläimet on animoitu käyttäytymään hyvin realistisesti ja rajusti

Juoni itsessään on hyvä, mutta sen rytmi haparoi aika ajoin. Joskus kohtauksesta toiseen leikataan hyvin omituisesti melkein kuin jotain pätkiä olisi selkeästi jäänyt pois. Toisaalta esimerkiksi kohtaus jossa päähahmot tapaavat ensimmäistä kertaa ja juttelevat ladossa ottaa hyvin aikansa.

Mei ja Gabu ovat molemmat sympaattisia hahmoja ja heidän väliset hetkensä oikeasti hellyyttäviä. Kyllä katsojan sydäntä varmaan riipaisee miten Mei sanoo hyväksyvänsä sen jos Gabu syö hänet ettei nääntyisi hengiltä ja Gabu itkee miksi hänen piti syntyä sutena. Ja sanonpahan vaan että tarinassa ja hahmojen välisessä suhteessa on hyvin paljon queerplatonista alatekstiä ja kyllä suhteesta jota lähipiiri ei hyväksy vahvat homofobia vertauskuvat tulee.

Tykkään siitä että kerrankin tällaisessa kielletty rakkaus/ystävyys/mitä ikinä - tarinassa hahmot päättävät karata yhdessä pois ja etsiä paikan jossa voivat olla onnellisia yhdessä. Näin käykin noin elokuvan puolitienoilla, mutta saalistajan ja saaliin välinen suhde ei tietenkään ole täysin helppo ja idyllinen vaikka olisivatkin päässeet omien laumojensa vastakkainasettelusta pois. Petoeläimen on syötävä elääkseen ja saaliseläin ei voi suhtautua välinpitämättömästi tappamiseen, ja kun molempien selviytyminen on vaakalaudalla, niin oikeasti joutui miettimään että tuleeko tämä päättymään päähahmojen kannalta onnellisesti.

Arvostan että asetelmaa on käsitelty syvemmin ja aidolla tunteella sen sijaan että tämä olisi pelkästään semmoinen perus "ainoa ongelma on se että perheemme ovat toisiaan vastaan syystä x"-rakkaustarina yms.

Animaatio on varsin mainiota. Ääriviivat ovat erittäin ohuita ja hahmoihin on vedetty esimerkiksi paljon yksittäisiä karvoja, joka luo persoonallisen ilmeen. Myös airbrush tyylinen väritys tuo mukaan uniikin tekstuurin ja sopii viivajäljen tyyliin hyvin. Hahmot ovat myös erittäin ilmeikkäitä niin liioitellun koomisessa kuin myös kaikkien muidenkin tunteiden saralta. Erityisesti Gabun designista tykkään; hänellä on juuri sellainen kivan resuinen ulkonäkö ja loistavia ilmeitä ja hahmoanimaatiota.
Joidenkin sivuhahmojen designit puolestaan ovat enemmän tai vähemmän hölmön näköisiä, mutta onneksi tuntuu siltä että mitä vähemmän hahmon ulkonäkö on mieleeni, niin sitä vähemmän ruutuaikaa tällä on elokuvassa. Taustat ovat kauniita ja järjettömän yksityiskohtaisia, niin kuin japanilaiselta animaatiolta tuntuu melkein aina pystyvän odottaa. Jotkin 3D:llä luodut hommelit puolestaan menevät välillä vähän miten sattuu.

Musiikki on ihan ookoota, ei nyt hirveämmin jättänyt mitään impressiota, mutta ajoi asiansa eikä siitä nyt valittaakkaan tarvitse.

Omaperäinen ja symppis elokuva. Tämä on niitä leffoja joiden olemassaolon olen tiennyt varmaan aina mutten koskaan päätynyt katsomaan, mutta oli tarina sen verran omanlainen ja tunnepitoinen että kyllä tämä kannatti vilkaista.

Historians will call them "good friends"