Topi ja Tessu (The Fox and the Hound)

Nimi: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound)

Vuosi: 1981

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Ted Berman, Richard Rich, Art Stevens

Disneyn 24. klassikko Topi ja Tessu perustuu yhdysvaltalaisen Daniel P. Mannixin romaaniin, joka on julkaistu Suomessa nimellä Kettu ja koira (1967). Perinteiseen tyyliini en ole kirjaa lukenut, mutta tiedän kyllä miten se menee suurin piirtein, ja perinteiseen Disney tyyliin elokuva on vain löyhästi siitä inspiroitunut. (Aina huvittaa miten joka kerta nähdessään jonkin niin raskaan ja traagisen palan kirjallisuutta kuin mahdollista, Disneyn heput ajattelivat että tuo on täydellinen meidän brändiin. Tai ehkä siellä aina lähinnä ajateltiin: "palkittu ja menestynyt kirja vai? ka-ching ka-ching".)

Ketunpoika jää orvoksi, jolloin maaseudulla asuva mummo ottaa tämän lemmikikseen ja nimeää Topiksi. Samaan aikaan naapurissa asuva metsästäjä tuo kotiinsa uuden ajokoiran pennun nimeltä Tessu. Eläinlapset kohtaavat sattumalta ja rupeavat nopeasti leikkikavereiksi, ymmärtämättä miten vaaralliseksi tämä ystävyys voi koitua.

En usko olevani erityisen hakoteillä kun sanon että elokuva on Disney-klassikkona erityisen tunnettu siitä miten surullinen se on. Tarinaan on otettu kyllä kiitettävän epäruusuinen lähestymistapa; loppu on katkeransuloinen ja moni asia on toteutettu aika vakavalla ja karulla otteella. Toisaalta tämä on ilmestynytkin mielestäni vähän sillä aikakaudella kun länsimaiset kokoperheen animaatiot kokeilivat lähteä ottamaan synkempää ja kompleksimpaa ilmettä. Hauska juttu jonka olen huomannut usean elokuvan kohdalla, on että tätäkin minulla tuli pienenä monesti katseltua iloisesti kuin mitä tahansa eläinpiirrettyä, kun taas puolestaan nyt niin-ikään aikuisen silmin kyllä tässä itku meinaa tulla useammankin kerran.

Juonenkulku on vähän takkuista, silloin tällöin se pysähtyy täysin jonkin koomisen episodin ynnä muun nimessä. Tämän elokuvan obligatorisen comedic relief lintukaksikon söhläykset jonkin iänikuisen toukan kimpussa ovat niin pitkäkestoisia että niitä voisi kutsua ihan sivujuoneksi, ja esimerkiksi aikuisen Topin ja tämän kumppanin bondaukseen olisi voinut keksiä jotain ihan kiinnostavaa ja juonen kannalta hyödyllistä, mutta päädyttiinkin äärimmäisen epäkiinnostavaan sisältöön.

Tunnelma on elokuvassa kyllä toisinaan toteutettu ihan pirun hyvin, esimerkkeinä avauskohtaus, kohta jossa Topi kulkee polulla jolle on asetettu jalkarautoja, sekä koko leffan kiistatta ikonisin hetki jossa Tessun isäntä on ampumassa Topin ja Tessu astuu aseen ja entisen ystävänsä väliin.

Päähahmojen kehitykset lapsi - ja aikuiversioittensa välillä ovat ihan mielenkiintoiset (ja on hyvä että näiden persoonat muuttuvat selkeästi ajan kuluessa); Topi on pentuna leikkisä ja aika vaaroista piittaamaton, kun taas täysikasvuisena hänestä tulee vaisumpi ja kömpelömpi. Tessu taas on pentuna kuuliaisempi ja aristelevampi, kunnes tästä kouliutuu jyrkempi mutta samalla rempseä metsästyskoira. On myös ehdottomasti hyvä päätös että ei ole ruvettu dramaattisuuden ja konfliktin suhteen nyhvästelemään, vaan hahmoista tosiaan tulee hetkellisesti 100% vihollisia.

Alunperin oli tarkoitus että vanhempi metsästäjän koirista, Pösö (jonka kanssa Tessulla on muuten todella hyvin tehty hellyttäävä kuin myös erittäin ristiriitainen suhde) saa surmansa jahdatessaan Topia, mikä motivoi Tessun isäntineen kostamaan tälle, mutta tämä päädyttiin muuttamaan, loppupelissä kai siksi kun elokuva oli muutenkin jo niin masentava. Olen niiden käsikirjoittajien puolella jotka puolsivat Pösön kuolemaa, (siis. narratiivin kannalta. en minä nyt muuten halua että joku koirapolo kuolee) kaikista kurjimmat asiat nimittäin tapahtuvat elokuvassa vain Topille; tämä menettää emonsa, joutuu eroamaan hänet kasvattaneesta ihmisestä ja on sekin jonka Tessu torjuu ja alkaa kantamaan kaunaa tätä kohtaan. Tämä tasoittaisi molempien kokemia surkeuksia vähän, kun Tessu muutenkin jää loppupuoliskolla antagonistin rooliin kun Topi on protagonisti.

Muu hahmokaarti on rooleissaan siis ihan jees, tykkään kyllä että Tessun isäntä on aika realistinen hahmo eikä myöskään mikään mustavalkoinen pahis. Yhdessä vaiheessa elokuvaa mukana on pari hyvin randomia ja turhanpäiväistä otusta joita ilman luulisin että oltaisiin kyllä pärjätty.

Laadussa on tapahtunut harppaus 70-luvun klassikoihin verrattuna, kiitos korkeamman budjetin; sanoisin että elokuva on ihan perusnätti. Eläinten liike ja elekieli on ajoittan tosi kivasti animoitu ja välillä on niitä todella hienoja vanhempien animaatioiden efektejä. Taustat ovat sieviä, etenkin metsämaisemat suorastaan upeita.

Tuotanto oli ajoittain aikamoista härdelliä, sillä muun muassa juuri noiden tarinaa koskevien valintojen kanssa syntyi kränää Disneyn vanhan ja nuoremman sukupolven tekijöiden välille. Elokuvan valmistuminen viivästyi myös jonkin verran, sillä kesken sen tuotannon mukana työskennellyt Don Bluth otti loparit Disneyltä (tämän animoimat kohdat muuten tunnistaa leffasta hyvin helposti :D). Tämän animaatiotiimi seurasi mukana, ja loppujen lopuksi yhteensä noin kuusitoista henkeä jättivät Disneyn ja tilalle palkattiin kokemattomampia animaattoreita.

Musiikki on muuten ihan hyvää, mutta lauluosuudet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta (jotka ovat ihan ookoo) todella puisia, oikeastaan turhia.

Topi ja Tessu on tosiaan ennen kaikkea monella tavalla koskettava elokuva, jonka parhaimmat hetket erottuvat kyllä hienosti toteutettuina. Suosittelen jos on Disney leffojen joukosta sattunut kokonaan jäämään väliin.

Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under)

Nimi: Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under)

Vuosi: 1990

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Feature Animation

Ohjaaja: Hendel Butoy, Mike Gabriel

Vuoden 1977 The Rescuers oli aikanaan yksi Disneyn rahallisesti menestyneimmistä viimeaikaisista elokuvista, joten tälle päädyttiin tekemään jatko-osaa. Kyseessä on ensimmäinen Disney klassikko joka sellaisen sai ja myöskin ainoa jatko-osa joka listattiin mukaan Disneyn klassikkokokoelmaan aina Frozen kakkoseen (2019) asti (tai sitten teknisesti vuoden 2011 Nalle Puh-elokuvaan). Kyseessä ei kuitenkaan ollut sellainen hitti kuin olisi toivottu, vaan elokuva floppasi box-officessa. Todennäköisesti tästä syystä myös Bernardin ja Biancan tv-sarja konseptoitiin uudelleen Tikun ja Takun pelastuspartioksi, kun hahmot eivät osoittautuneet tarpeeksi suosituiksi.

Pelastettuaan tarunhohtoisen Maara-kotkan salametsästäjän ansasta, Toni-niminen poika joutuu kyseisen äijän kaappaamaksi. Samalla kun McLeash yrittää saada pojan paljastamaan mistä linnun pesän löytää, saa hiirten pelastuspartio Bianca ja Bernard viestin tapahtuneesta ja saapuvat hätiin.

Jatko-osan aiheeksi valikoitui Australia-teemainen toimintaseikkailu, sillä sellaiset oli todettu suosituiksi Yhdysvaltojen mainstream yleisön keskuudessa. Sen huomaakin, sillä itse Bernard ja Bianca aspekti tuntuu ajoittain vähän päälle liimatulta; niitä joiden luulisi olevan elokuvan protagonistit seurataankin tarinan B-juonessa. Tämä ei vaan taida olla Bernard ja Bianca elokuva vaan Australia elokuva. Pisti miettimään olisiko tämän tarinan saanut toimimaan ilman näitä hahmoja, vaan se olisi rakennettu kokonaan Tonin ympärille?

No jaa, leffa toimii ihan hyvin; jotkin kohdat tuntuvat funktioivan lähinnä täyttämässä tilaa eivätkä oikein johda mihinkään muttei juonenkulku mitenkään erityisen takkuista ole.

Pahin ongelmani on se että elokuva loppuu mielestäni vähän kuin seinään. Tuntuu siltä kuin lopputekstit laitettaisiin rullaamaan heti kun siihen on mahdollisuus, vaikka monta asiaa jää auki ja katsojana jään kaipaamaan jonkinlaista mahdollisuutta hengähtää lopussa. Kaikista ilmiselvimpänä kysymyksenä on miksei elokuvassa nähdä kun kotkanpoikaset kuoriutuvat? Tai Tonin pääsevän kotiin äitinsä luokse joka on siinä luulossa että hän on kuollut? Ovatko ne kaikki McLeashin pyydystämät elikot vielä tänä päivänäkin siellä kellarissa? (Jälkimmäisen kohdalla luulisi että noilla olisi joku merkitys elokuvan loppupuolella, kun saivat sen verran ruutuaikaa. Vai jouduttiinko me ihan turhaan katsomaan sitä helkkarin comedic relief liskoa)

Itse hiirikaksikko eivät tässä jatko-osassa tunnu olevan yhtä tehokkaita hahmoja; Bernardiin keskitytään enemmän ja tämä saa kyllä hahmokehitystä jne, mutta Biancasta tuntuu hyvin harmillisesti vähän uupuvan sitä aiempaa särmää. Tähän vaikuttaa se että yksi elokuvan tympäännyttävimpiä hahmoja, (jonka olisi kyllä voinut saada toimimaan ihan hyvin) jonkinlainen kengururotta Jake, lähtee heidän oppaakseen, eli siis rehvastelemaan Biancalle kaiken maailman aussi-seikkailuillaan ja tyrkkimään Bernardia sivuun (Jeeee kolmiodraamaaa mun lemppariii).
En piittaa tämän tyylisistä konflikteista yhtään, koska sen onnistumiseksi kilpakosijan huomion kohteena olevasta hahmosta on tehtävä täysin sinisilmäinen iskuyrityksiä ja ennen kaikkea kolmannen hahmon huonoa kohtelua kohtaan. Ensimmäisen elokuvan Bianca ei minusta olisi katsellut Bernardin ulkopuoliseksi jättämistä yhtään. 

Muut hahmot vaihtelevat siis jossain ihan ookoon ja hyvin kehtuuttavan välillä.

Leffan pääpahis eli McLeash sen sijaan oikein onnistunut antagonisti, joka esimerkiksi kärrää lemmikki varaaninsa Jonnan ohella kaiken parhaan huumorin (puolueellinen mielipiteeni: suomidubissa tuplasti hauskempi kuin alkuperäisessä versiossa).

Kyseessä on tekniseltä puolelta aika tärkeä merkkipaalu, sillä tämä on Disneyn, ja ilmeisesti ihan elokuvahistorian, ensimmäinen kokopitkä animaatioelokuva joka on kokonaan digitaalisesti toteutettu. Eli siis animaattoreiden paperille piirretyt framet tussattiin, väritettiin ja asetettiin taustoille tietokoneohjelmalla fyysisten kalvojen sijaan. 

Elokuvalla tuntuukin olevan jokseenkin oma tietynlainen ilmeensä, eikä sitä itse asiassa heti arvaisi ihan ikäisekseen. Ääriviivat ovat ohuita ja niissä on usein matala kontrasti hahmojen väreihin joka tekee animaatiojäljestä puhtaan ja hienovaraisen näköistä. Värimaailma on myöskin aika uniikki ja miellyttävä, varjot ja highlightit näyttävät hyvältä. Visuaaliselta puolelta kenties erottuvin kohokohta on itselleni ainakin Maaran animointi (niin upeasti tehty :,V).

Toisin kuin edeltäjässään, tässä leffassa ei ole lauluja mukana. Soundtrack on ihan passeli muttei myöskään herätä mitään suurempia fiiliksiä.

Aikamoista valitusta taas todetakseni sitten ettei kyseessä mikään huono elokuva kumminkaan ole. Luulen että tätä tuli pienenä katsottua ihan yhtä paljon kuin ensimmäistä Bernardia ja Biancaa ja ihan jouhevasti viihdyttävä tapaus tämä edelleen on.

Oliver ja kumppanit (Oliver & Company)

Nimi: Oliver ja kumppanit (Oliver & Company)

Valmistusvuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: George Scribner

Oliver ja kumppanit pohjautuu hyvin löyhästi Charles Dickensin romaaniin Oliver Twist (1838) ja on Disneyn 27. klassikko. Idean pitchasi story artisti Pete Young ja leffan ohjasi studiolla animaattorina työskennellyt George Scribner. Elokuvalla ei oikeastaan taida olla paljoa tekemistä kirjan kanssa; alkuperäinen tarina kertoo orvosta pojasta 1800-luvun Lontoossa, josta Disney otti inspistä 80-luvun Nykkiin ja eläinhahmoihin.

Laatikollinen kissanpentuja nököttää New Yorkin kadulla ohikulkijoiden adoptoitavina, mutta viimeiselle pennulle ei löydy kotia ja tämä päätyy oman onnensa nojaan kaupungin vilskeeseen. Oliveriksi myöhemmin nimetty pikku kissa pääsee lopulta katuviisaiden koirien jengin jäseneksi, mutta tämä elämä ei ole niin rentoa kuin miltä aluksi vaikuttaa, kun koirien persaukiselle omistajalle lainannut rikollispomo tulee vaatimaan rahojaan takaisin.

Oliver ja kumppanit on niitä Disney-leffoja jotka näin kunnolla vasta nyt vanhemmalla iällä, mutta olisin tästä todennäköisesti pienenä tykännyt, onhan siinä kissoja ja koiria.

Leffa on kehuttavan jännittävä ja brutaalikin välillä, mitä en itse ainakaan osannut arvata sen mielikuvan perusteella joka minulle oli muodostunut tästä elokuvasta ennen kuin oikeasti näin tämän kokonaisuudessaan. Jännitysmomenteissa panokset ovat aika kovat ja jopa koirajengin omistajan puolesta saattaa olla vähällä nousta pala kurkkuun (hahmon nimi on muuten (saisinko sanoa aika eeppisessä) suomiversiossa Pultsi. Meniskö enää nykypäivänä läpi :D).

Ajatus kissanpennusta jonka kulkukoirat adoptoivat osaksi jengiään on todella ihana, mutta se ei harmillisesti pääse täyteen potentiaaliinsa. Oliver nimittäin viettää vain yhden yön koirien luona, ennen kuin päätyy sattuman kautta asumaan toiseen osoitteeseen. Elokuva kestää vain tunnin ja vartin, joten se olisi kyllä hyötynyt siitä että Oliver bondaisi muiden hahmojen ja varsinkin Filurin kanssa. Sitten olisi voitu myös näyttää hänen ajoittain ikävöivän koirakavereitaan, tai käyvän jotain kamppailua siitä miten tahtoo jäädä uuteen kotiinsa pikkutytön lemmikiksi mutta ei myöskään haluaisi luopua ystävistään. Erinäisillä koirahahmoilla on enemmän ruutuaikaa ja hauskoja hetkiä keskenään.

Hahmot ovat juonen tavoin ihan jeba kunnollisia ja ajavat asiansa. Tämä elokuva on suuri voitto siinä mielessä että kyseessä on kissa ja koira-leffa joka ei ole "kissat ovat perseestä ja niiden vihaamisesta on hauska vitsailla"- tyylillä tehty (jos elokuvasi on semmonen niin haista sinä).
Osa koirahahmoista on aikalailla kliseitä omista roduistaan; rikkaan perheen omistama puudeli on mahtavan ylitseampuva diiva, pahiksen hurtat ovat dobermanneja, jne. Osan persoonallisuudet sopivat omille koiraroduilleen aika osuvasti; tanskandoggi on hyväntahtoinen hömelö ja chihuahua valmis rähisemään kenen kanssa tahansa.

Valitettavasti kukaan hahmoista ei kummemmin nouse sen erikoisemmaksi ainakaan minulle itselleni. Osalla niin eläimistä kuin ihmisistäkin on kyllä ihan huvittavat persoonat ja pakko mainita että antagonisti on melko epätyypillinen Disney pahis joka luo tästä aika kuumottavan, eikä tuon tyyppisiä velkoja periviä, lapsia kidnappaavia ja aseen kanssa heiluvia rikollisia varmaan nykypäivänä tulla enää antagonisteina koko perheen animaatioleffoissa näkemään, kun jo se sikarin poltto on kielletty (tämän kuolemakin on btw mielestäni aika brutaali jopa niillä Disney pahisten standardeilla). Sanotaan niin että hahmot eivät ole mitenkään erityisemmin muistettavia että jäisivät mieleen niin ikään elokuvan ulkopuolelle.

Animaatio on keskiarvoisesti ihan hyvää. Piirrosjälki on jollain tavalla vähemmän huoliteltua ja tietokonetekniikkojen hyödyntäminen kömpelömpää kuin paria vuotta aiemmin ilmestyneessä Basil Hiiressä. Mutta jossain yksittäisissä shoteissa on jotenkin todella uniikki ilme; viivajäljessä on luonnosmaisuutta ja paksuuseroja todella pehmeällä ja puhtaalla tavalla. Taustat ja taustalla pyörivät ihmiset ovat ehkä kaikkein könkäisimmät aspektit, mutta ei tämä mitään straight-to-dvd-jatko-osa matskua ole. Animaatio on välillä kivan ekspressiivistä ja todella sujuvaa.

Kyseessä sattuu olemaan ensimmäinen elokuva joka oli niin sanotusti kokonaan uuden sukupolven Disney-animaattoreiden tekemä, koska viimeisetkin Disneyn "yhdeksästä vanhasta miehestä" olivat eläköityneet tässä vaiheessa. Tämä leffa myös merkkaa tärkeän vaiheen studion tuotannossa, sillä tämän jälkeen ilmestyneen Pienen merenneidon myötä alkaisi Disney renessanssina tunnettu ajanjakso.

New York on muuten mielestäni kuvattu miljöönä aika maanläheisesti, sillä olen huomannut että suurkaupungit saatetaan esittää hyvin romantisoidusti kauniina ja ah niin viehättävinä ja näyttävinä, ei niinkään meluisina ja tungoksisina, muttei kaupungista ei myöskään ole tehty mitään täyttä kurjuuden perikuvaa. Elokuvassa näytetään ikään kuin miten erilaisia ja moniulotteisia elämiä suurkaupunkiin mahtuu.

Musiikki elokuvassa on mainiota, lauluja on aika laidasta laitaan, siis siinä mielessä minkä tyylisiä kappaleita ne ovat. Oma suosikkini on ehdottomasti Huey Lewisin esittämä Once Upon a Time in New York City, sitä fiilistelee aina ihan muuten vaan.

Oliver ja kumppanit on tosiaan oikein kelpo ja ihan liikkis elokuva, vaikkei sillä ole minulle henkilökohtaisesti mitään nostalgista arvoa tai vastaavaa. Mielestäni tätä sysätään Disneyn heikoimpien tuotosten joukkoon aika aiheettomasti, vaikka se tuppaakin ehkä painumaan unholaan monien muiden studion elokuvien rinnalla.

:'C

101 Dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians)

Nimi: 101 Dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians)
Vuosi: 1961
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman, Clyde Geronimi, Hamilton Luske

101 Dalmatialaista on Disneyn 17.s animaatioklassikko, joka perustuu brittiläisen Dodie Smithin kirjaan Satayksi dalmatiankoiraa vuodelta 1956. Elokuva oli iso hitti, ja siitä on tehty vuosien varrella paljon spin-offeja ynnä muita, siinä missä studio oli menettänyt paljon rahaa aiemmin ilmestyneen Prinsessa Ruususen (1959) kehnojen tulojen vuoksi.

Elokuvaa levitettiin Suomessa alun perin nimellä Lupsakkaat Luppakorvat (a) mikä hiton nimi tuo on b) muistan että meillä oli kyseisen niminen kuvakirja kotona ja Cruellan suomennettu nimi oli Siira Julmio PFFFT).

Omistajiensa muutettua yhteen, dalmatiankoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen ja saavat 15 pentua. Perheidylliä ei kestä kauan kun koko pesue joutuu turkiksista obsessoivan naikkosen Cruella De Vilin sieppaamiksi, jolloin vanhempien on itse lähdettävä pelastamaan jälkikasvunsa, sekä tusina muita dalmatialaisen pentuja karmealta kohtalolta.

Tarina on kyllä aika ikoninen, ja siksi varmaan kaikille tuttu. Juonen kiinnostavampi osuus alkaa luonnollisesti pentujen nappaamisen jälkeen, alkupuolisko ei ole varsinaisesti tylsä mutta voi tuntua hitaalta verrattuna paljon tiiviimpään juonenkulkuun myöhemmin. Mukana on myös kiitettävästi oikeaa jännitystä ja dramaattisuutta (ja touhu menee aika synkäksi kun useampaan otteeseen puhutaan siitä miten koiranpennut aiotaan teurastaa ja nylkeä).

101 Dalmatialaisesta on tehty myös ysärillä jonkinlainen live action versio, joka muutti mielestäni joitain tiettyjä seikkoja tarinassa paremmaksi, kuten esimerkiksi miten Anita on muotisuunnittelija ja Cruella hänen pomonsa, sen sijaan että he olisivat vaan jotain vanhoja tuttuja. Disneyn live actionithan ovat siis paria poikkeusta lukuun ottamatta täyttä kuraa, nimimerkillä "olen nähnyt ainakin neljä", ja yleensä sössivät kaikki alkuperäisen elokuvan pointit käsittämättömän pahasti.

Pakko tosin sanoa että elokuvan loppu on mielestäni hölmö; miten Pongon ja Perditan omistajat päätyvät itse pitämään kaikki dalmatialaiset. Joita on siis sata. Juu juu, ei tällaisen elokuvan tarvitse olla realistinen, mutta me katsotaankin tätä nyt siltä kantilta mikä olisi tarinallisesti parempi; paljon tyydyttävämpi lopetus olisi nimittäin ollut nähdä että jokainen koiranpentu saa oman kodin, sekä näin omistajiensa täyden huomion ja rakkauden.

Hahmot eivät ole mitenkään hurjan persoonallisia, ainakaan niin sanotut päähenkilöt; Pongo ja Perdita ovat lähinnä huolehtivia vanhempia ja omaavat myös parina jotain hahmokemiaa keskenään, Pongon ollessa se vähän hupsumpi osapuoli. Muutamalle pennulle on annettu nimi ja vähän yksilöllisyyttä. 

Itse dalmatialais-pariskunta jälkikasvuineen eivät ehkä ole elokuvan viihdyttävimpiä tai muistettavimpia hahmoja, toisin kuin esimerkiksi pentujen pelastamisessa auttavat muut eläimet, tai Cruella ja tämän palkkaama roistokaksikko, mutta eipä se kummemmin haittaa, sillä juoni ei ole mitenkään erityisen hahmovetoinen.

Nyt vanhempana elokuvan katsellessani pidin myös, kenties vähän yllättävästi, Pongon isännän Rogerin hahmosta. Huomasin myös miten Pongo ja Roger sekä Perdita ja Anita muistuttavat käytöksensä ja jonkun verran myös persooniensa puolesta toisiaan, ja on kyllä hauska ajatus että ihmiset tarinassa peilaavat lemmikkejään ja toisinpäin.

Animaation tyyli on kyllä kivan omaperäinen, erityisesti taustat ovat noteerattavan rohkeita; erittäin yksityiskohtaisesti piirrettyjä, mutta väritetty ikään kuin jollain lassotyökalulla nopeasti sutaisemalla. Kohtausten väripaletit ovat yleensä todella miellyttäviä. Itse hahmot on animoitu tyypillisellä tuon ajan Disney animaattori talentilla, jälleen näkee että tekijät ovat viettäneet aikaa koirien seurassa saadakseen eläinten käytöksen ja liikkeet oikein. Nykyään osaan huomata ja arvostaa myös esimerkiksi ihmishahmojen designeja, jotka ovat todella hyviä.

Muutamien liikesarjojen kierrätyksen voi panna merkille, mutta kyseessä on ymmärrettävää mutkien oikomista. Täplät ovat varmaan tuskaisimpia asioita animoida heti raitojen ohella, ja sitten hahmoja on vielä tommonen määrä. Härrekuud.

Juuri noiden pilkkujen, sekä studion rahavaikeuksien vuoksi, otettiin käyttöön uusi tekniikka; animaattorien piirrokset kopioidaan suoraan kalvolle, hitaan puhtaaksi-piirtämis-prosessin sijaan, jolloin säästettiin rutkasti aikaa ja vaivaa, ja kustannukset saatiin leikattua miltei puolella, vaikka lopullinen jälki ei ollut yhtä huolitellun näköistä, mistä syntyy luonnosmainen piirtojälki. Tätä tyyliä tultaisiin käyttämään myös studion seuraavissa elokuvissa, vaikka Walt Disney itse suhtautui siihen hyvin negatiivisesti.

Musiikit ovat se Cruella De Vil - kappale mukaan lukien melko muistettavia. Olemme puhuneet animaation kierrätyksestä, mutta hauskana faktana täytyy mainita että muutamaa tässä elokuvaa esiintyvää taustamusiikkia tultaisiin uudelleen käyttämään ainakin Disneyn Viidakkokirjassa. (On tullut nähtyä molemmat elokuvat pienenä sen verran monta kertaa että ne ovat syöpyneet aivoihini, olen luotettava lähde.)

101 Dalmatialaista on siis kiva elokuva edelleen, vaikkei sitä tule nykyään enää hirveämmin katseltua joihinkin muihin Disney elokuviin verrattuna. Suurin kiinnostukseni nykyään koskeekin lähinnä taiteellista puolta, mutta on tämä silti ajoittain sekä huvittava että myös mukaansatempaava.

Robin Hood

Miksi nää hahmot ei muuten käytä housuja

Nimi: Robin Hood

Vuosi: 1973

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Robin Hood on Disneyn klassikkosarjan 21:s elokuva, ja kyseessä on studion ensimmäinen animaatioelokuva, joka tehtiin kokonaan Walt Disneyn kuoleman jälkeen, joten tämän menestymisestä oli varmasti paljon kiinni. Aristokattien (1970) jälkeen haluttiin Disneyn seuraavan elokuvan olevan taas jokin klassikkotarina, ja aiheeksi valikoitui vuosisatoja vanha englantilainen kansantarina Robin Hoodista, jonka historiallisesta todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Robin Hoodiin liittyen on tehty lukemattomia filmatisointeja, ja hahmon sekä tarinan perusidean tuntevat varmaan kaikki:

Kuningas Rikhard Leijonamielen ollessa ristiretkellä hän jättää vallankahvaan veljensä prinssi Juhanan, joka alkaa säälimättömästi verottaa kansalaisia äärimmäisyyksiin asti. Ahneen prinssin päänvaivana on lainsuojaton mutta kansan sankari Robin Hood joka ryöstää rikkailta ja antaa köyhille. 

Aiheesta olisi varmasti saanut paljon vakavamman ja synkemmänkin tarinan, mutta kyseessä on jo Disney-standardeilla suht. kevyt versio. Ainakin välillä on sentään jätetty huumori pois, mutta en silti ainakaan itse pitänyt pienenä tätä mitenkään kummemmin jännittävänä tai surullisena toisin kuin joitain muita Disney-leffoja.

Kokonaisuutena elokuva on harmillisen tylsä. Mukana on muutama menevä tai viihdyttävä kohtaus, (ne jousiammunta kisan jälkeiset turpasaunat on täyttä kultaa) mutta sitten meno käy taas aika epäkiinnostavaksi. Joidenkin kohtien läpi ei jaksaisi istua millään. Kiintoisaa kyllä, törmäsin Youtubessa elokuvan alkuperäiseen/vaihtoehtoiseen lopetukseen. Loppuhan menee siis niin että Robin Hood putoaa vallihautaan ja seuraa “voi ei hän kuoli, eiku eipäs kuollutkaan” - kohtaus, jonka jälkeen skipataan suoraan Robinin ja hänen rakastettunsa Marian-neidon häihin. Poistetussa lopussa Robin haavoittuu hypättyään linnan tornista ja hänet viedään kirkkoon turvaan, jossa Marian huolehtii hänestä. Löydettyään heidät prinssi Juhana yrittää surmata Robinin omakätisesti, kun kuningas Rikhard ilmestyy paikalle.

Oliko tämä versio liian synkkä? Liian pitkä? Itse veikkaan jälkimmäistä, sillä kyllä tässä elokuvassa käy muutenkin jo hirttäminen ja pään leikkaaminen lähellä. Ei se lopullinenkaan päätös leffalle mikään umpisurkea ole, mutta itse pidän tästä versiosta paljon enemmän. Marian nimittäin katoaa juonesta kokonaan jonkun puolenvälin jälkeen ja se itse kuningas näkyy ruudulla kirjaimellisesti semmoset 15 sekuntia.

Eläinhahmoilla kerrottu versio tunnetusta tarinasta on toteutettu miten olettaa saattaa, ja suurimmilta osin ihan toimivasti. Robin Hood on kettu, kuninkaalliset ovat leijonia, makes sense. Joidenkin hahmojen rooliin olisin kyllä itse tosin valinnut jonkin muun eläimen.

Ensinnäkin Nottinghamin sheriffi; En tiedä, hahmossa ei vaan omasta mielestäni ole mitään erityisen susimaista, varsinkin hänen ulkonäkönsä poiketessa suuresti muista susista, joita elokuvassa nähdään (sain muuten myös kunnon jumpscaren kun kuulin hahmon englanninkielisen äänen). Mauri Kunnaksen Robin Hoodissa hahmo oli muistaakseni villisika tai joku, ja aika sikamainen jätkä tyyppi onkin; iso mies ei koe mitään ongelmaa viedä lapsiltakin viimeiset roposet.

Ja vielä enemmän valitusta aiheuttaa Marian-neito. Miksei hän ole leijona? Rikhardista puhutaan hänen setänään, mutten oikein saanut selkoa siihen miten he tarkalleen ovat sukua toisilleen. Tyypit Disneyllä vissiin ajattelivat että Robinin ja Marianin on oltava saman lajin edustajia, etteivät lapset hämmenny tai jotain, mutta itse olin joskus viisi-vuotiaana kummissani siitä että hän ei ollut leijona setänsä tavoin. Ja vaikkei Marian olisikaan verisukua kuninkaalle, mikä on ihan mahdollista, olisi se että hän on leijona Robinin ollessa kettu nostanut huomattavasti parin pisteitä omissa silmissäni. En ole ilmeisesti ainoa, joka ajattelee näin, sillä olen nähnyt paljon ihmisten piirtämiä redesigneja jotka ovat aika ihania. Ähhh, we were robbed. (no pun intended)

Parhaimpina hahmoina pidän prinssi Juhanaa ja hänen neuvonantajaansa Sir Hissiä (Hiss ei Hissi lol) Varsinkin englanninkielisessä versiossa näiden kohtaukset ovat pirun hauskoja ja he ovat itse asiassa aika hyvä Disneyn pahis ja sidekick - duo huvittavuutensa vuoksi. Virkistävää miten kerrankin pääpahiksen apulainen ei ole joku hölmö tunari, vaan se fiksumpi osapuoli. Mitä muihin hahmoihin tulee, Robinilla itsellään on ihan kiitettävästi persoonaa ja hänen toverinsa Pikku John on ihan hauska ja symppis.

Tykkään myös tuon kertojana toimivan kukon designista

Animaation taso itsessään on ihan perushyvää, välillä hyvinkin nokkelaa ja onnistunutta. Mutta budjetti on ollut alhainen ja aikaa vähän, ja se näkyy. Uskallan mennä sanomaan että missään muussa Disney-klassikossa ei ole yhtä paljon liikesarjojen kierrätystä ja muista elokuvista uudelleenkäyttämistä kuin tässä, välillä ihan myötähäpeäksi asti. Hämmästyin muuten aika paljon kun katsoin Robin Hoodin budjetin olleen 5 miljoonaa, ja yli kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestyneen Tuhkimon, jonka animaation taso on huomattavasti laadukkaampaa, olleen 2 miljoonaa. Dang. On tietty päivänselvää että 5 miljoonaa animaation budjettina on 70-luvulla eri asia kuin 50-luvulla, Disney renessanssi-elokuvien budjetit huitelevat useissa kymmenissä miljoonissa, mutta aika jännä ajatella silti.

Laulu-osuudet ovat latteita ja yksi jopa todella huono. Sitä alun Oo-De-Lally pätkää vastaan minulla ei ole mitään, mutta ilman muita olisi pärjätty.

Tulipa taas lytättyä elokuvaa jota kuitenkin pienenä melko ahkerasti katselin :'D No kaikesta huolimatta Robin Hood ei tosiaan kuitenkaan ole mitään Disneyn huonointa antia, ja sisältää kyllä edelleen omat nostalgiansa. 

Bambi

Nimi: Bambi

Vuosi: 1942
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: David Hand

Bambi on Disneyn viides animaatioklassikko, joka perustuu itävaltalaisen Felix Saltenin romaaniin vuodelta 1923. Sen piti olla Disneyn seuraava kokopitkä elokuva Lumikin jälkeen, mutta valmistuisikin vasta myöhemmin, Walt Disneyn halutessa elokuvasta viimeisen päälle täydellisen. Siitä jouduttiin myös leikkaamaan reilusti materiaalia pois toisen maailmansodan aikaisten rahavaikeuksien johdosta. Hankaluuksista huolimatta Bambi on nykyään National Film Registryssä "historiallisesti, kulttuurisesti ja esteettitesti merkittävänä" elokuvana.

Bambista on hitusen haastavaa kirjoittaa mitään juonitiivistelmää, mutta se tuskin mitään kunnollista esittelyä kaipaakaan. Elokuvassa seurataan sen nimihenkilön Bambin, niin kutsutun "metsän nuoren prinssin" elämän vaiheita vasana ja täysikasvuisena, niin lapsuuden huolettomien ihmettelyjen kuin myös eri vuodenaikojen muutosten ja henkiinjäämiskamppailujen keskellä.

Kyseessä on Viidakkokirjan ohella ainoa Disneyn klassikoista joista alkuperäinen teos on minulle kunnolla tuttu, tässä tapauksessa ehkä jopa enemmän kuin itse elokuva, sillä näin Bambin vain pari kertaa pienenä jos lainasin sen kirjastosta tai muuta, mutta Saltenin kirjaa tuli luettua monesti. (Se oli semmoinen ihana ikivanha painos jonka nätin kuvituksen 7-vee minä väritti hienosti....)

Kuten arvata saattaa, elokuva on hengeltään ja hahmoiltaan hyvin erilainen kuin alkuperäinen Bambi-kirja. Ei vain siksi että toinen on alun perin aikuiselle kohderyhmälle suunnattu romaani, ja toinen Disney-leffa jonka täytyy ennen kaikkea vedota lapsiyleisöön.

Saltenin tarinassa on useita nimettyjä kaurishahmoja, (kirjassa Bambi on metsäkauris, elokuvassa peura) ja näiden välisiä juonikuvioita. Elokuva sen sijaan ei ole mitenkään hahmo- tai juonivetoinen, vaan menee selkeästi taiteen puolelle. 

Hahmoista tai juonesta ei hirveästi keksi sanottavaa, kyseessä on yksinkertaisuudessaan peuran kasvutarina syntymästä aikuisuuteen. (Ei Bambi live actionia ei ei eieieieiei)

Kieltämättä kohdat jotka menevät pikku-Bambin söpöjen temmellysten ynnä muun puolelle voivat olla melkoisen pitkäveteistä katsottavaa, mutta niiden vastapainoksi on paljon todella hienoja kohtauksia. Monille tulee Bambista varmaan ekana mieleen juuri joku vaaleanpunainen Bambi ja Rumpali kuosi jossain pikkulasten potkupuvussa, vaikka elokuva on paljon enemmän kuin vain eläinlasten söpöstelyä.

Bambi on aina aiheuttanut metsästyksen vastaista agendaa, ja synnyttänyt ilmiönkin jota tykätään kutsua "Bambi-efektiksi". Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä että eläimen metsästystä ja syömistä vastustetaan mikäli kyseinen eläin on jotenkin sympaattinen tai suloinen, ei niinkään jos kyseessä on joku otus jota ei yleisesti pidetä söpö lutuisena. Elokuvasta saattaa helposti tulla ajatus siitä että metsän eläimet eläisivät sopusoinnussa jotain ihanan harmonista elämää (toki talvella peurat näkevät nälkää yms.) ja ihminen on ainoa asia joka niitä uhkaa. 

Bambi-kirjassa (kyllä, tsekkasin tämän kohdan) Bambi näkee nuorena vasana kulkiessaan metsässä kärpän saalistavan hiiren ja närhien tappelevan ruuasta, jonka todetaan olevan vain osa luontoa. En sano että tämmöisiä kohtauksia olisi pitänyt sisällyttää elokuvaan tai mitään,(kirja on muutenkin paljon verisempi ja shokeeraavampi, ylläri pylläri) mutta tulipahan mieleen.

Metsästäjien esittäminen pahoina on luonnollisesti yleistä tarinoissa jotka kerrotaan eläinten näkökulmasta, mutta monesti jossain vaiheessa tulee jotenkin ilmi ennemmin tai myöhemmin että jotkut ihmiset haluavat eläimille hyvää tai muuta vastaavaa. Bambissa ihminen on esitetty tavalla jollaista en ole nähnyt missään eläintarinassa; ikinä ei näytetä minkäänlaista varjoa, siluettia, tai kuulla edes ihmisten puhetta, ainoastaan jatkuvasti voimistuva (oikeasti aika karmiva) musiikki kertoo ihmisen lähestymisestä. (Fun fact: ihmisen tunnusmusiikki Bambissa tulisi myöhemmin toimimaan inspiraationa Tappajahain tunnarille.)

Tämä toimii elokuvassa äärimmäisen hyvin. Erityisen kylmäävä on esimerkiksi kohtaus jossa fasaanit tms. piileskelevät metsästäjiä heinikossa: yksi linnuista ei pysty vastustamaan vaistomaista tarvetta lentää pakoon, ja nousee ilmaan tullen heti ammutuksi.

Elokuva on animoitu hyvin kauniisti. Ei mitenkään täydellisesti, (metsästäjien koirat näyttävät aika järkyttäviltä...) mutta näkee että animaattorit ovat perehtyneet peurojen elekieleen ja käyttäytymiseen, jotain mitä eläinten kohdalla ei liiemmin tehty aiemmissa Disney piirretyissä. Plus, tämmöisissä vanhoissa animaatioissa voi aina ihmetellä että mitenköhän tämä ja tämä efekti on oikein toteutettu ilman mitään uudempaa teknologiaa.

Taustat ovat todella hienoja, ja osa on aivan kuin jotain ihania vanhoja öljyvärimaalauksia suoraan taulun kehyksistä. Myös värimaailma ja valaistus voivat muuttua välillä todella dramaattisesti, ja rakastan animaatioita joissa laitetaan tunnelma realistisuuden edelle tuolla tavoin.

Musiikki on hyvin suuressa roolissa. Kuten jo mainitsin sillä on luotu hienosti tunnelmaa, tarvitsee sen olla sitten surullista, ahdistavaa tai riemukasta.

Jotkin ääniefektit on korvattu musiikilla, tai sitten musiikki niin sanotusti "tehostaa" animaatiota (en keksi parempaa ilmaisua). Myös hetkittäistä täydellistä hiljaisuutta on osattu käyttää hyvin. Laulut eivät ehkä ole Disney-standardeilla missään top-listoilla, mutta itse tykkään kovasti, ja tuollaisissa vanhoissa kappaleissa on jotain mikä tuntuu olevan mahdoton nykyään jäljentää.

Bambi on oikeasti animaatioelokuvana ainutlaatuinen, ja voi olla hyvinkin sykähdyttävä katselukokemus, varsinkin jos elokuva ei ole kunnolla tuttu. Suosittelen ihan yleissivistyksen nimissä, varsinkin kun samantapaisia animaatioleffoja ei tehdä enää nykypäivänä.