Aristokatit (The Aristocats)

Nimi: Aristokatit (The Aristocats)

Vuosi: 1970
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Aristokatit on Disneyn kahdeskymmenes animaatioklassiko, jonka konseptin takana olivat Tom McGovan ja Tom Rowe. Tarina oli alunperin jotain Disneyn lyhärisarjahommaa varten, kunnes sen todettiin toimivan paremmin animaatioelokuvana. Herra Disney keskittyi itse tuohon aikaan vähemmän animaatioihin, ja kyseessä on viimeinen elokuva jolle Walt Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa vuonna 1966. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa silloin kuin Disneyllä oli suoraan dvd:lle menevien jatko-osien vaihe meneillään, mutta se ei ikinä toteutunut.

Varakas Madame Adelaine aikoo testamentata koko hulppean omaisuutensa rakkaille kissoilleen, mutta perintöä havittelee myös hänen hovimestarinsa. Edgar päättää hankkiutua kissoista eroon, ja järjestää Herttuattaren ja tämän kolme pentua maaseudulle oman onnensa nojaan, jolloin kujakolli Thomas O'malley lähtee opastamaan perhettä takaisin Pariisiin.

Utopinen tulevaisuus: olla rikas ja hemmotella kissojaan kaikenpäivää

           

Olen aika varma että perintöään ei voi testamentata eläimille, eikö lemmikit luokitella omaisuudeksi? Tuommoisen logiikkavirheen voi kyllä sivuuttaa, mutta paljon isompi aivopieru on, miksei Edgar odota että Madame heittää veivinsä, ja SITTEN hankkiudu kissoista eroon? Ensinnäkin tuhat kertaa helpompaa, ja itse ainakin pitäisin sitä pikkasen epäilyttävänä jos laatisin testamenttini jossa lemmikkini perivät kaiken, ja kisulit vain katoaisivat tyyliin seuraavana iltana.

Entä jos elokuvan premissi olisikin, että Edgar yrittää hankkiutua Madamesta eroon tyyliin pikkuhiljaa myrkyttämällä, ja Herttuatar saisi tämän selville ja yrittäisi estää hovimestaria pääsemästä emäntänsä lähelle, jolloin Edgar menettäisi malttinsa kissaan, ja järkkäisi tämän pois silmistään etcetera etcetera. (Aika synkkää oho ups)

Tarinankuljetus on aika latteaa. Toisin kuin vaikka myöhemmin arvosteltavassa 101 Dalmatialaisessa, tässä elokuvassa ei ole yhtään kohtaa jossa oltaisiin luotu aitoa jännitystä tai vaaran tunnetta. Edgar on pahiksena hölmö sählääjä, ja oikeastaan ainoa kiinnostavuus juonessa on siinä, että päähahmot eivät tiedä hänen olevan kaiken takana ja haluavan heille pahaa. Jo valmiiksi semi tylsä juonenkulku töksähtää myös pahasti kun ne helskutin hanhet tulevat mukaan. Tämä ei tosiaan kuulu mihinkään pitkästyttävimpiin elokuviin jota olen nähnyt, mutta on sellainen jota ei ole mikään kova hinku katsoa heti uudestaan.

Täytyy myös tunnustaa, että tämän elokuvan eläinlapsia en juurikaan pitänyt suloisina, vaan yllättävän rasittavina. En tiedä, jotenkin pentukolmikossa ei ollut minulle muuta hellyttävää kuin englanninkieliset äänet. Silmien pyöritystä aiheutti varsinkin se miten Marie oli sisaruksista ainoa joka oli jatkuvasti pelastettavana. Kuulostaa hirveän kyyniseltä, mutta nämä vain tuntuivat suurimman osan ajasta juuri sellaisilta muka-niin-niin-söpöiltä lapsihahmoilta.

Herttuattaresta ja O'malleysta pidän sen sijaan paljon; tykkään molempien persoonista ja heidän välisestä dynamiikastaan (tosin nyt mietin vaan sitä vaihtoehtoista premissiä tarinalle, jossa Herttuatar olisi aktiivisemmassa roolissa). O'malley on selvästi kunnon casanova ja hänen ja Herttuattaren ensikohtaaminen on lähinnä molemminpuolista harmitonta flirttiä, mutta hän päätyy ottamaan isän roolin Herttuattaren pennuille, ja minuun aina iskee tuo trope jossa hahmo huolehtii jostain muksuista kuin omistaan.

Sivuhahmot ovat tarpeeksi relevantteja, ne hanhet tosin ovat edelleen täysin randomeja ja turhia joten ne olisi saanut jättää pois. Edgarin kanssa pariin otteeseen yhteen ottavat koirat sen sijaan ovat ihan hyvä koominen lisä. Osittain tähän vaikuttaa se että niissä oli havaittavissa löyhää yhtäläisyyttä itselle hyvin tuttuihin koiriin :D.

Ajan Disneylle tyypillistä on animaatiokalvojen kierrätys ja piirrosjäljen luonnosmaisuus. Jälkimmäinen tyyli on omalla tavallaan viehättävää, miten animaattorin kynän jälki on selvästi nähtävissä, mutta tässä elokuvassa se menee makuuni aika ajoin vähän liiankin suttuisen näköiseksi. Vaikka kissat käyttäytyvät ajoittain hyvin ihmismäisesti, kävelevät kahdella jalalla tai käyttävät tassujaan käsinä, niin elokuvassa näkee myös paljon oikeasti kissoille hyvin tyypillistä liikkumista ja asentoja, mistä pidän paljon. En luonnehtisi animaatiota mitenkään varsinaisesti kehnoksi, muttei siitä ole myöskään paljoa sanottavaa.

Paljoa sanottavaa ei ole musiikistakaan; siitä kissanpentujen pianon pimputus laulusta en tykännyt jo pienenä, mutta elokuvan enemmän jazz tyyliset kappaleet ovat ihan meneviä.

Arvostelun sävy oli ehkä yleisesti aika negatiivinen, mutta ei tämä kyllä mikään rupu-surkea elokuva ole, ja kuuluu niihin Disney-klassikoihin jotka tuli katsottua pienenä usein. Olen ollut kissaihminen pienestä pitäen, mutta nyt se ei yksinään riitä nostamaan Aristokatteja mitenkään sen erityisemmäksi elokuvaksi silmissäni.