The Last of the Curlews

Nimi: The Last of the Curlews
Vuosi: 1972
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Hanna-Barbera Productions

Ohjaaja: Joseph Barbera, William Hanna

Tämä on animaatio jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa, mutten pystynyt löytämään mistään. Nyt se on kuitenkin ladattu Youtubeen ihan hiljattain. Kyseessä on Hanna-Barberan tuottama vajaan tunnin mittainen filmi, joka on ensimmäinen näiden ABC After School spesiaaleista; lähinnä opetuskäyttöön tarkoitetuista animaatioista jotka ovat aiheiltaan milloin mitäkin. Filmi on sovitus kanadalaisen Fred Bodsworthin kirjasta vuodelta 1955, ja voitti Outstanding Children's Program - Emmy palkinnon.

Tarinassa kuvataan oletettavasti lajinsa viimeisen eskimokuovin muuttomatkaa Kanadasta Etelä-Amerikkaan, sekä jatkuvaa yksinäisyyttä jonka tämä kohtaa, kun ei pysty ymmärtämään miksei tuhansien ohittamiensa lintujen joukosta löydy yhtään oman kaltaistaan.

Tämä on nyt animoitu luontodokkari jos mikä. Alkuperäinen kirja ei ole itselle tuttu, mutta olettaisin että sekin on ollut isolta osin opetuksellinen. Animaatio toimii lähes täysin dokumentti formaatissa: eläimet ovat täysin eläimen tasolla (tosin tietysti hieman inhimillistettyjä tarinan ja animaatiokerronnan nimessä) ja tapahtumat sekä sen opetuksellisen sisällön selostaa kertoja. Elokuvan niin ikään B-plottina nähdään isä tutustuttamassa poikaansa mukaan metsästysharrastukseen.

Filmi toimii passelisti. Mukana on oikeasti mielenkiintoista tietoa esimerkiksi lintujen muuttomatkoista ja itse eskimokuovista lajina, tosin jälkimmäistä olisi voinut olla ehkä enemmänkin. Dokumentti ja viihteellinen elokuva ovat hyvässä tasapainossa; esimerkiksi viimeisen tarinaosuuden aikana, kun kuovin lopultakin löytämä puoliso tulee haavoitetuksi ja menehtyy, on kertoja jätetty kokonaan pois, eikä tämä palaa kuin sulkemaan elokuvan surullisen lopun.

Viimeisin varma havainto eskimokuovista on vuodelta 1963; vaikkei laji olekaan virallisesti julistettu sukupuuttoon kuolleeksi, pidetään sitä hyvin todennäköisenä. Lintu katosi liikametsästyksen takia.

Elokuva on koko teemansa puolesta tietysti todella kaihoisa ja lohduton, minua ainakin aina herkistää kaikki sukupuuttoon kuolleet eläimet, etenkin kun tämä on ihmisen aiheuttama kohtalo.

Asiat esitetään elokuvassa suurimmilta osin hyvin faktapohjaisesti; sekin miten ihmiset ammuskelivat lintuja vain niin monta kun suinkin sattuivat saamaan ja jättivät sitten monet niistä ympäriinsä lojumaan, kun ihmistä ei vielä tuolloin tainnut paljon kiinnostaa eettinen metsästys ja luonnon diversiteetin varjeleminen. ("The hunters called the birds stupid. When one was shot, others would fly back to see what had happened" alan pillittää)

Mukana oleva sivujuoni isän ja pojan metsästysretkistä tuo hyvää nyanssia mukaan pohdintaan metsästyksestä ja ihmisen velvollisuudesta suojella luontoa. Isä suhtautuu metsästykseen kunnioituksella ja eettisyydellä, mutta samalla tuputtaa silti innokkuuttaan harrastustaan pojalleen, joka kokee vahvempaa empatiaa eläimiä kohtaan. Näiden kuvio jää mielestäni onnistuneen aukinaiseen loppuun, kun kaksikko löytää ammutun kuovin.

Mielestäni tällaisissa eläintarinoissa joissa ihmiset metsästävät eläimiä yms. ei metsästäjiä kannata esittää koomisen pahoina vaan realistisempina tai kasvottomampina, sillä ensin mainittu vie mielestäni jotain uskottavuutta pois. Tässä elokuva onnistuu suurimmilta osin (mitä nyt landepaukku joka ampuu kuovin puolison virnuilee itsekseen useaan otteeseen teon aikana, samalla kun tämän silmälasit kiiltävät ilkeästi). Tietysti oikeassa elämässäkin löytyy niitäkin ihmisiä jotka vaikka saavat eläinten rääkkäyksestä jotain sairasta nautintoa, mutta toivottavasti saatte kiinni siitä mitä tarkoitan. Usein fiktiossa vahvempi impakti tulee siitä miten ns. vähemmän on enemmän.

Kyseessä ei tosiaan ole mikään suuren budjetin projekti, animaatio on halvan näköistä ja sitä kierrätetään turhia kainostelematta. Ymmärrettävää tietysti, kun kyseessä on tv-tuotanto ja vielä tuon pituinenkin.

Linnut on itsessään piirretty ihan taidokkaasti; hyvin realistisesta ulkonäöstä huolimatta näihin on saatu luontevaa ilmeikkyyttä ja aitoa eloisuutta. Siivekkäiden lento on tosin monesti animoitu liukumisena kuvan halki kaikenlaisien glitchien saattelemana ja hyperrealistiset ihmiset ja muut elukat joita mukana vilahtaa ovat vähän puisia. Mukana on toki myös hienojakin animaation hetkiä, vaikuttavalla perspektiiviillä ja liikkeellä. Vesiväritaustat ovat viehättäviä ja joskus jopa todella upeita.

Mukana on yksi laulu, joka itse elokuvassa on vähän irrallinen, mutta lopputeksteissä kuultava versio on kova bängeri. Ja en tietenkään löydä kyseisen kappaleen nimeä tai kokonaista versiota jota kuunnella.

Koskettava ja aina ajankohtainen animaatio. Voisi kuvitella että tämmöisissä tarinoissa eläimestä joka on lajinsa viimeinen olisi paljon potentiaalia, mutta semmoisia ei oikein tupata tekemään, koska yleinen konsensus tuntuu olevan että jos animaatio on suunnattu lapsille, niin pitää siinä myös kaiken aina lopussa kääntyä parhain päin. Vaikka lapsille suunnattu se tämäkin kyllä oli.

Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile Cat)

Nimi: Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile cat)
Vuosi: 1979
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Don Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Banjo the Woodpile Cat on Don Bluth Productionsin ensimmäinen tuotos, noin puolituntinen lyhytelokuva. Bluth väsäsi tämän miltei olemattomalla budjetilla ja sivuprojektina työskennellessään Disneyllä. Hän kutsui nuorempia Disney animaattoreita mukaan tutustumaan jättiyhtiöltä unholaan jääneisiin animaation saloihin ja tiimi tuotti elokuvan yhdessä Bluthin autotallista käsin.

Tarina kertoo tottelemattomasta Banjo-kissanpennusta, joka tuppaa joutumaan jatkuvasti ongelmiin uteliaisuuttaan ja pientä ilkikurisuuttaan. Banjo karkaa maalta kaupunkiin suuntaavan kuorma-auton kyytiin, mutta alkaa pian katua lähtöään ja kaivata takaisin kotiin.

Todenmukainen kuvaus kaupunkielämään siirtymisestä

Animaatio oli aluksi visioitu pitkäksi elokuvaksi, mutta päädyttiin toteuttamaan lyhärinä. Kokonaisuus tosiaan tuntuu vähän leikkaa liimaa tyylillä tehdyltä; jotkin kohdat kulkevat selkeällä temmolla, ottaen luontevan tuntuisesti aikaa itselleen, kun taas välillä pompitaan hommasta toiseen ja asioita vain tapahtuu. Tarinan lowest point tulee jo vähän ennen puoltaväliä ja tapahtumien kulku loppua kohden tuntuu hyvin pelkistetyltä.

Esimerkiksi Banjon ja tätä kaupungissa jeesaavan Crazy legs - kissan välisestä suhteesta näkee että Bluthilla ja jengillä on ollut visio kokopitkästä elokuvasta, joka on pitänyt tiivistää lyhäriksi. Niin päin tarinan muokkaaminen voi olla melkoisen haastavaa. Jossain vaiheessa filmiä kaavailtiin myös jouluspesiaaliksi ja jotenkin sellainen fiilis tästä välillä tulikin.

Pidän juonta ihan potentiaalisena, etenkin sitä mihin se voisi mennä kun Banjo tapaa Crazy legsin ja tämän tunteman (ja hyvin.. jännittävän näköisen) slay laulajakissa trion mutta eivät nämä ehdi oikein tehdä mitään ennen kuin elokuva pitää viedä jo loppuun. Lopetuskin itsessään on niin nopea töksähdys, että emme saa ikinä nähdä oliko Banjon perhe yhtään murheissaan siitä että tämä katosi, vaikka semmoiseen olisi riittänyt muutama sekuntikin. Se mitä yritän sanoa on että kyllä näin lyhäri muodossakin tämän saisi ihan passelisti toimimaan, jos tarinan kaari olisi selkeämpi ja rytmi yhtenäisempi. Vähän lisää leikkailua ja liimailua vielä.

......Kissoja.....? ಠ_ಠ

Visuaalinen puoli on tietysti mielenkiintoinen aspekti, kun kyseessä on ensimmäinen Don Bluthin ohjaama animaatio jossa ei ole joku korkeampi taho ollut päättämässä asioista. Kuten jo Bluthin ensimmäisen kokopitkän animaation, The Secret of NIMH:in, arvostelussa oli puhetta, Bluth oli kyllästynyt Disneyn kitsasteluun kustannuksissa animaatioon panostamisen sijasta, ja se tulee ilmi jo tässä lyhärissä. Esimerkiksi vesi- ja lumisade-efektit olivat jotain Disneyn hylkäämiä, koska siellä haluttiin käyttää nopeampia ja halvempia tekniikoita.

Selkeä Don Bluth tyyli on jo vahvasti esillä ja hahmot ovat taidokkaasti animoituja; balanssi erittäin piirroshahmomaisen kekkaloimisen, sekä hyvin aidon näköisten eläinten liikkeiden ja anatomian välillä on suurimmalta osin hyvin toteutettu. Päärooleissa olevat kissat eivät tosin designeiltaan ole välillä oikein kissoja nähneetkään.

En osaa sanoa onko tämä varsinainen musikaali; mukana on yksi laulunumero ja sitten ambienssina käytetään useaan otteseen paria eri versiota Banjo the Woodpile Cat - kappaleesta. Mikään näistä ei jätä oikein mitään vaikutelmaa.

Vaikken tosiaan pidä tätä kummoisena elokuvana, niin kunnioitushan tämmöisestä projektista herää. Kyseessä on tärkeä askel Don Bluth tuotannoissa ja tätä seuranneet animaatiothan ovat jo älyttömiä harppauksia taidonnäytteinä ja elokuvina.

Ruohometsän kansa (Watership Down)

Nimi: Ruohometsän kansa (Watership Down)
Vuosi: 1978
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Tuotantoyhtiö: Nepenthe Productions

Ohjaaja: Martin Rosen, John Hubley

Richard Adamsin klassikkoromaani Ruohometsän kansa sai alkunsa Adamsin improvisoidessa tarinoita villikaneista kahdelle tyttärelleen pitkien automatkojen aikana. Hän päätyi lopulta kirjoittamaan kertomuksia ylös, mutta teos torjuttiin usean otteeseen kustantajien toimesta. Lopulta romaani julkaistiin vuonna 1972 ja kokonaiset 25 vuotta myöhemmin Adams kirjaili sille vielä jatko-osan Tales from Watership Down (1996) (suom. Ruohometsän tarinoita). Kaikista tunnetuin filmatisointi kirjasta valmistui animaatioelokuvan muodossa vuonna 1978.

Juonitiivistelmän voi lukea aiemmasta Ruohometsän kansa aiheisesta arvostelustani.

Juu juu, otetaan eka asia mikä kaikilla on mielessä alta poies: kyllä, tämä on se väkivaltainen pupuleffa josta kaikki saivat pienenä traumoja. Itsekin ehkä 7-vuotiaana lainasin tämän DVD:n ja menin kesken kaiken muistaakseni kodinhoitohuoneeseen piiloon.

Syy miksei tällä elokuvalla ollut pitkään aikaan korkeampaa ikärajaa, oli ilmeisesti että PG-ratingia (Parental guidance) ei sen ilmestyessä ollut vielä olemassa. Elokuvat oli rajattu joko aikuisille tai kaikenikäisille ja tässä päädyttiin jälkimmäiseen.  Adams itse on todennut alkuperäisen kirjan ikäryhmästä "I've always said that Watership Down is not a book for children. I say: It's a book, and anyone who wants to read it can read it."

Ne katsojia järkyttäneet raakuudet mistä elokuva tunnetaan johtuvat sen hyvin realistisesta tyylistä ja otteesta, eli verta lentää mitään kaunistelematta, vaan päinvastoin kahta graafisemmin, koska kyseessä on elokuva. Tarinan synkkyys on myös paljon moniulotteisempaa, mukana on myös ihan kauhuelementtejä; mielestäni pahin on erittäin häiritsevillä visuaaleilla varustettu ja muutenkin ahdistava ja klaustrofobinen kohtaus jossa kuvataan miten ihmiset täyttivät kaninkolot ja eläimet tukehtuivat niissä kuoliaiksi.

Se mikä harvemmin nousee esiin keskustelussa on tämän elokuvan syvempi tarina; Kyseessä on ensinnäkin omaa luokkaansa olevaa xenofiktiota mitä tulee eläinten kuvaamiseen, kuin myös kertomus jossa on paljon teemoja ja maailmanrakennusta joissa on ihmisille tuttuja allegorioita.

Adams palveli toisessa maailmansodassa ja hänen on sanottu käyttäneen kokemuksiaan pohjana tarinassa (muun muassa Pähkinän ja Isopään hahmot perustuvat henkilöihin jotka hän tunsi Operaatio Market Gardenista). Selviytyminen ja pyyteettömyys ovatkin tarinassa helposti havaittavia keskeisimpiä teemoja. Myös kuolemaa, joka on vahvasti läsnä, käsitellään välillä hyvin koskettavasti.

Juoni itse on hyvin monesta eläintarinasta tuttu, ellei jopa se joka popularisoi koko tämän niin sanotun "genren". Mutta siinä missä voisi olettaa, varsinkin koska kyseessä on elokuva, että tarina päättyisi siihen miten kotinsa menettänyt joukkio löytää uuden asuinpaikan, hahmot kohtaavat kenties pahimmat haasteensa vasta päästyään sinne mitä pitivät ihanteellisena määränpäänään.

Vaikka tarinan kulku tuntuu menevän varsinkin alkupuolella vähän semmoiseksi "ja sitten, ja sitten" liukuhihnaksi, niin esimerkiksi Bright Eyes-kohtaus, jossa juonen edistäminen pysähtyy ja keskitytään tunteisiin, tasapainottaa elokuvan rytmin hyvin ja on ehdottoman tärkeä kohtaus.

Joudun vähän vertailemaan tätä elokuvaa ja Netflixin minisarjaa keskenään, vaikka koen ettei minulla mielestäni ole 100% pätevyyksiä siihen, sillä molemmat ovat adaptaatioita itse romaanista, eikä se ole minulle tarpeeksi tuttu että osaisin asettaa vastakkain miten nämä kaksi sovittavat minkäkin asian. Voin sentään tarkastella miten nämä onnistuvat itsenäisinä teoksina, enkä niinkään sovituksina samasta alkuperäismateriaalista.

Sen verran voin sanoa että siinä missä minisarja oli tahattomasti huvittava ja juustoinen kaikilla dramaattisuuksillaan, tämä elokuva puolestaan osoittaa sen että eeppisiä ja vaikuttavia hetkiä ei luoda laittamalla jatkuvasti jotain teatraalista monologia ja musaa tulille.

Joku voisi ehkä argumentoida että minisarjassa hahmot ovat moniulotteisempia, koska näillä on paljon epävarmuuksia ja ovat välillä hyvinkin viallisia persoonia, mutta se ei mielestäni ole mikään takuu joka automaattisesti tekee hahmosta miellyttävämmän. Elokuvassa rauhallinen, älykäs ja luontainen johtaja Pähkinä sekä sympaattisempi Kehaar ovat minulle puoleensavetävämmät versiot hahmoista. Myös Pähkinän ja Viikan välinen suhde on liikuttavampi ja tärkeämmässä asemassa.

Visuaalisesti elokuva on kokonaisuudessaan todella kaunis. Erityisesti todella viehättävinä esiin nousevat akravellitaustat ja elementit joissa näkyy puukynän tekstuuria. Mukana on myös taiteellisia visuaaleja, yleensä silloin kun pitää kuvata jotain häiritsevää. Eläinten realistisesta ulkonäöstä huolimatta, kaikki ilmeet on pystytty kuvaamaan näiden kasvoilla luontevasti. Kanien piirtämisen animaattorit ovat ehdottomasti masteroineet, mikä on ehkä osasyynä siihen miksi muilla eläimillä kuten kissalla ja koiralla esiintyy välillä vähän hullunkurista naamaa ja tönkköä anatomiaa, mutta nuo ovat pikkujuttuja. Tyyli ja tekniikat ovat mielestäni erittäin klassista brittianimaatio henkeä, tulee väkisinkin mieleen esimerkiksi Beatrix Potter tarinoista tehdyt animaatiot.

Musiikit täydentävät elokuvan fiilistä juuri oikein, ollen välillä hyvin kauniita ja eeppisiä. Aiemmin mainittu Bright Eyes on ihana kappale.

Mielestäni Ruohometsän kansalla on suuren yleisön silmissä vähän harmillinen, vaikka kontekstin huomioon ottaen ymmärrettävä, maine; Kaikki se kauhistelu ja parjaus mitä tämän brutaali sisältö aiheuttaa jättää varjoonsa sen että kyseessä on hieno ja ainutlaatuinen elokuva.

Robin Hood

Miksi nää hahmot ei muuten käytä housuja

Nimi: Robin Hood

Vuosi: 1973

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Robin Hood on Disneyn klassikkosarjan 21:s elokuva, ja kyseessä on studion ensimmäinen animaatioelokuva, joka tehtiin kokonaan Walt Disneyn kuoleman jälkeen, joten tämän menestymisestä oli varmasti paljon kiinni. Aristokattien (1970) jälkeen haluttiin Disneyn seuraavan elokuvan olevan taas jokin klassikkotarina, ja aiheeksi valikoitui vuosisatoja vanha englantilainen kansantarina Robin Hoodista, jonka historiallisesta todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Robin Hoodiin liittyen on tehty lukemattomia filmatisointeja, ja hahmon sekä tarinan perusidean tuntevat varmaan kaikki:

Kuningas Rikhard Leijonamielen ollessa ristiretkellä hän jättää vallankahvaan veljensä prinssi Juhanan, joka alkaa säälimättömästi verottaa kansalaisia äärimmäisyyksiin asti. Ahneen prinssin päänvaivana on lainsuojaton mutta kansan sankari Robin Hood joka ryöstää rikkailta ja antaa köyhille. 

Aiheesta olisi varmasti saanut paljon vakavamman ja synkemmänkin tarinan, mutta kyseessä on jo Disney-standardeilla suht. kevyt versio. Ainakin välillä on sentään jätetty huumori pois, mutta en silti ainakaan itse pitänyt pienenä tätä mitenkään kummemmin jännittävänä tai surullisena toisin kuin joitain muita Disney-leffoja.

Kokonaisuutena elokuva on harmillisen tylsä. Mukana on muutama menevä tai viihdyttävä kohtaus, (ne jousiammunta kisan jälkeiset turpasaunat on täyttä kultaa) mutta sitten meno käy taas aika epäkiinnostavaksi. Joidenkin kohtien läpi ei jaksaisi istua millään. Kiintoisaa kyllä, törmäsin Youtubessa elokuvan alkuperäiseen/vaihtoehtoiseen lopetukseen. Loppuhan menee siis niin että Robin Hood putoaa vallihautaan ja seuraa “voi ei hän kuoli, eiku eipäs kuollutkaan” - kohtaus, jonka jälkeen skipataan suoraan Robinin ja hänen rakastettunsa Marian-neidon häihin. Poistetussa lopussa Robin haavoittuu hypättyään linnan tornista ja hänet viedään kirkkoon turvaan, jossa Marian huolehtii hänestä. Löydettyään heidät prinssi Juhana yrittää surmata Robinin omakätisesti, kun kuningas Rikhard ilmestyy paikalle.

Oliko tämä versio liian synkkä? Liian pitkä? Itse veikkaan jälkimmäistä, sillä kyllä tässä elokuvassa käy muutenkin jo hirttäminen ja pään leikkaaminen lähellä. Ei se lopullinenkaan päätös leffalle mikään umpisurkea ole, mutta itse pidän tästä versiosta paljon enemmän. Marian nimittäin katoaa juonesta kokonaan jonkun puolenvälin jälkeen ja se itse kuningas näkyy ruudulla kirjaimellisesti semmoset 15 sekuntia.

Eläinhahmoilla kerrottu versio tunnetusta tarinasta on toteutettu miten olettaa saattaa, ja suurimmilta osin ihan toimivasti. Robin Hood on kettu, kuninkaalliset ovat leijonia, makes sense. Joidenkin hahmojen rooliin olisin kyllä itse tosin valinnut jonkin muun eläimen.

Ensinnäkin Nottinghamin sheriffi; En tiedä, hahmossa ei vaan omasta mielestäni ole mitään erityisen susimaista, varsinkin hänen ulkonäkönsä poiketessa suuresti muista susista, joita elokuvassa nähdään (sain muuten myös kunnon jumpscaren kun kuulin hahmon englanninkielisen äänen). Mauri Kunnaksen Robin Hoodissa hahmo oli muistaakseni villisika tai joku, ja aika sikamainen jätkä tyyppi onkin; iso mies ei koe mitään ongelmaa viedä lapsiltakin viimeiset roposet.

Ja vielä enemmän valitusta aiheuttaa Marian-neito. Miksei hän ole leijona? Rikhardista puhutaan hänen setänään, mutten oikein saanut selkoa siihen miten he tarkalleen ovat sukua toisilleen. Tyypit Disneyllä vissiin ajattelivat että Robinin ja Marianin on oltava saman lajin edustajia, etteivät lapset hämmenny tai jotain, mutta itse olin joskus viisi-vuotiaana kummissani siitä että hän ei ollut leijona setänsä tavoin. Ja vaikkei Marian olisikaan verisukua kuninkaalle, mikä on ihan mahdollista, olisi se että hän on leijona Robinin ollessa kettu nostanut huomattavasti parin pisteitä omissa silmissäni. En ole ilmeisesti ainoa, joka ajattelee näin, sillä olen nähnyt paljon ihmisten piirtämiä redesigneja jotka ovat aika ihania. Ähhh, we were robbed. (no pun intended)

Parhaimpina hahmoina pidän prinssi Juhanaa ja hänen neuvonantajaansa Sir Hissiä (Hiss ei Hissi lol) Varsinkin englanninkielisessä versiossa näiden kohtaukset ovat pirun hauskoja ja he ovat itse asiassa aika hyvä Disneyn pahis ja sidekick - duo huvittavuutensa vuoksi. Virkistävää miten kerrankin pääpahiksen apulainen ei ole joku hölmö tunari, vaan se fiksumpi osapuoli. Mitä muihin hahmoihin tulee, Robinilla itsellään on ihan kiitettävästi persoonaa ja hänen toverinsa Pikku John on ihan hauska ja symppis.

Tykkään myös tuon kertojana toimivan kukon designista

Animaation taso itsessään on ihan perushyvää, välillä hyvinkin nokkelaa ja onnistunutta. Mutta budjetti on ollut alhainen ja aikaa vähän, ja se näkyy. Uskallan mennä sanomaan että missään muussa Disney-klassikossa ei ole yhtä paljon liikesarjojen kierrätystä ja muista elokuvista uudelleenkäyttämistä kuin tässä, välillä ihan myötähäpeäksi asti. Hämmästyin muuten aika paljon kun katsoin Robin Hoodin budjetin olleen 5 miljoonaa, ja yli kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestyneen Tuhkimon, jonka animaation taso on huomattavasti laadukkaampaa, olleen 2 miljoonaa. Dang. On tietty päivänselvää että 5 miljoonaa animaation budjettina on 70-luvulla eri asia kuin 50-luvulla, Disney renessanssi-elokuvien budjetit huitelevat useissa kymmenissä miljoonissa, mutta aika jännä ajatella silti.

Laulu-osuudet ovat latteita ja yksi jopa todella huono. Sitä alun Oo-De-Lally pätkää vastaan minulla ei ole mitään, mutta ilman muita olisi pärjätty.

Tulipa taas lytättyä elokuvaa jota kuitenkin pienenä melko ahkerasti katselin :'D No kaikesta huolimatta Robin Hood ei tosiaan kuitenkaan ole mitään Disneyn huonointa antia, ja sisältää kyllä edelleen omat nostalgiansa. 

Mowgli (Maugli)

Nimi: Mowgli (Маугли/Maugli)

Vuosi: 1967-1971
Valmistusmaa: Neuvostoliitto

Tuotantoyhtiö: Soyuzmultfilm

Ohjaaja: Roman Davydov

Tämä Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan perustuva animaatio koostuu viidestä parinkymmenen minuutin lyhytelokuvista, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna 1967 (samana vuonna kuin Disneyn Viidakkokirja-elokuva, mikä voipi olla sattumaa tai sitten ei). Loput ilmestyivät yksitellen seuraavana neljänä vuotena, ja sitten yhdistettiin kokopitkäksi elokuvaksi, joka julkaistiin nimellä Mowgli. Suomessa sillä ei ilmeisesti ole ollut vhs- tai muuta vastaavaa julkaisua, mutta Yle on aikoinaan esittänyt sen pariin otteeseen.

Viidakkokirja on niitä tarinoita, joiden luulisi noin pääpiirteissään olevan tuttu kaikille, mutta jos sivistykseen on jäänyt aukko, niin nopea kertaus: Ihmislapsi eksyy viidakkoon, jossa sudet ottavat tämän perheeseensä ja poika nimetään Mowgliksi. Mowgli kasvaa viidakon tavoille Baloo-karhun ja Bagheera-pantterin opetuksessa, mutta uhkanaan ihmissyöjätiikeri Shere Khan, joka on vannonut tappavansa pojan.

Viidakkokirjasta tuntuu olevan semmoset noin tuhat eri sovitusta mutta yksikään tuskin on yhtä uskollinen alkuperäiselle kertomukselle kuin tämä. Kiplingin kirjan tavoin elokuva koostuu yksittäisistä tarinoista, ja tällainen kerronta ei elokuvana varmastikaan ole kaikkien mieleen. Kyllä tämän kumminkin katsoo alusta loppuun ilman suurempia ongelmia, vaikkei se mikään suoraviivainen ja tiivis paketti olekaan. Juoni jää hieman toissijaiseksi taiteeseen verrattuna.

Elokuvassa käydään läpi myös ne suurelle yleisölle vähemmän tutut Viidakkokirjan juonikuviot; muun muassa valkoisen kobran vartioima aarrekammio vanhassa temppelissä, Shere Khanin yritys saada susilauman johtaja Akela näyttämään heikolta voittaakseen lauman nuoret sudet puolelleen, ja taistelu massiivista villikoiralaumaa vastaan.  

Mowgli lähtee lopussa ihmisten pariin (syistä joille en itse henkilökohtaisesti voi kun nauraa), mutta tykkään aina enemmän ajatuksesta, että hänen paikkansa on viidakossa. Itse pitäisin eniten siitä jos Mowgli menisi hetkellisesti kaltaistensa pariin mutta palaisi lopulta eläinystäviensä luo. 

Kaikille hahmoille on tehty oikeutta (ketään ei jätetä pois tai mennä muuttelemaan miten huvittaa, köh köh Disney). Baloo ja Bagheera ovat luotettavia mentorihahmoja, kuten myös Kaa, joka saa Disney-versiossa kyllä kaikista hahmoista huonoimman kohtelun. Mowglin susiperhettä ei sysätä ulos tarinasta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen, vaan ovat isossa roolissa alusta loppuun. Shere Khan taitaa olla ainoa jonka Disney-versio on parannus alkuperäisestä eikä päinvastoin.

Tiedän että yksikään Disney-klassikko ei ole mikään alkuperäisteosta uskollisesti seuraava tekele, eikä erilaisten sovitusten jostain tarinasta läheskään aina tarvitse tai pidäkään olla, mutta Viidakkokirja on se josta tulen aina nillittämään, koska muutokset eivät ole mielestäni parempaan suuntaan (ottaa aivoon että hahmot on käännetty täysin päälaelleen).

Mukana on myös hahmoja jotka tuskin ovat monille kovin tuttuja; esimerkiksi Shere Khanin pelkurimainen apuri Tabaqui-sakaali, joka on aika huvittava lisä tarinaan (vaikka venäjänkielisessä versiossa tämän ääni onkin hermoja ja korvia raastava).

Bagheera on tässä versiossa naaras ja hänellä on jopa pentuja, jotka vilahtavat tarinassa nopeasti (vaikuttamatta juoneen mitenkään) muttei tämä häiritse millään tavalla, vaan mielestäni vain sopii hahmolle. Mowgli kasvaa elokuvassa tosiaan aikuiseksi mieheksi, ja onkin lopussa jo melkoinen Tarzan (tai no Viidakkokirja on vanhempi teos kuin Tarzanit joten Mowgli on vissiin se og Tarzan). On kyllä sinänsä ihan kiinnostavaa nähdä Mowglin ja hänen sisarustensa pikkuhiljaa kasvavan söpöistä palleroista hyvin karskin näköisiksi. 

Animaatio on tyyliltään todella omaperäistä. Rakastan sitä miten eläimet ja niiden liikkeet ovat samaan aikaan hyvin realistisia mutta myös vahvasti tyyliteltyjä. Varsinkin Bagheeran kanssa animaattorit ovat revitelleet oikein kunnolla. Jotkin kohtaukset on editoitu vähän hölmösti, mutta muuten elokuva on kaikissa taiteellisissa vapauksissaan todella kiinnostavaa katseltavaa. Taustat ovat erittäin sutaistun näköisiä, mutta niiden huolittelemattomassa ulkoasussa on tavallaan oma charminsa ja se sopii elokuvan simppeliin mutta tyyliteltyyn yleisilmeeseen. 

Äänimaailma on todella jännä. Paremman sanan puutteessa jopa vähän aavemainen musiikki luo mystisen tunnelman jota on vähän vaikea pukea sanoiksi. 

Aikamoinen mäihä, tämä nimittäin löytyy tubesta sekä suomeksi puhuttuna, että venäjäksi suomiteksteillä. Suosittelen etusijassa jälkimmäistä, ihan vaan koska suomiversiosta on leikattu pätkiä pois ja musiikkeja on sörkitty, vaikka kuten se yleensä menee, hahmojen dialogi on sujuvampaa dubissa kuin tekstityksissä. Siihen oli myös lisätty kertoja, joka omasta mielestäni oli ainakin tarinan kuljetuksen kannalta hyvä lisä. (Suomidubbiin oli myös ängetty lauluja mukaan, koska olettaisin että se on käännetty englannista venäjän sijaan, ja Amerikassa oli aikoinaan tapana tunkea lauluja sellaisiinkin animaatioihin joissa niitä ei ole.)

Todella mielenkiintoinen ja hieno löytö siis, voin kernaasti suositella jos haluaa katsella erilaisen version klassikkotarinasta ja/tai todella nättiä animaatiota. 

Aristokatit (The Aristocats)

Nimi: Aristokatit (The Aristocats)

Vuosi: 1970
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Aristokatit on Disneyn kahdeskymmenes animaatioklassiko, jonka konseptin takana olivat Tom McGovan ja Tom Rowe. Tarina oli alunperin jotain Disneyn lyhärisarjahommaa varten, kunnes sen todettiin toimivan paremmin animaatioelokuvana. Herra Disney keskittyi itse tuohon aikaan vähemmän animaatioihin, ja kyseessä on viimeinen elokuva jolle Walt Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa vuonna 1966. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa silloin kuin Disneyllä oli suoraan dvd:lle menevien jatko-osien vaihe meneillään, mutta se ei ikinä toteutunut.

Varakas Madame Adelaine aikoo testamentata koko hulppean omaisuutensa rakkaille kissoilleen, mutta perintöä havittelee myös hänen hovimestarinsa. Edgar päättää hankkiutua kissoista eroon, ja järjestää Herttuattaren ja tämän kolme pentua maaseudulle oman onnensa nojaan, jolloin kujakolli Thomas O'malley lähtee opastamaan perhettä takaisin Pariisiin.

Utopinen tulevaisuus: olla rikas ja hemmotella kissojaan kaikenpäivää

           

Olen aika varma että perintöään ei voi testamentata eläimille, eikö lemmikit luokitella omaisuudeksi? Tuommoisen logiikkavirheen voi kyllä sivuuttaa, mutta paljon isompi aivopieru on, miksei Edgar odota että Madame heittää veivinsä, ja SITTEN hankkiudu kissoista eroon? Ensinnäkin tuhat kertaa helpompaa, ja itse ainakin pitäisin sitä pikkasen epäilyttävänä jos laatisin testamenttini jossa lemmikkini perivät kaiken, ja kisulit vain katoaisivat tyyliin seuraavana iltana.

Entä jos elokuvan premissi olisikin, että Edgar yrittää hankkiutua Madamesta eroon tyyliin pikkuhiljaa myrkyttämällä, ja Herttuatar saisi tämän selville ja yrittäisi estää hovimestaria pääsemästä emäntänsä lähelle, jolloin Edgar menettäisi malttinsa kissaan, ja järkkäisi tämän pois silmistään etcetera etcetera. (Aika synkkää oho ups)

Tarinankuljetus on aika latteaa. Toisin kuin vaikka myöhemmin arvosteltavassa 101 Dalmatialaisessa, tässä elokuvassa ei ole yhtään kohtaa jossa oltaisiin luotu aitoa jännitystä tai vaaran tunnetta. Edgar on pahiksena hölmö sählääjä, ja oikeastaan ainoa kiinnostavuus juonessa on siinä, että päähahmot eivät tiedä hänen olevan kaiken takana ja haluavan heille pahaa. Jo valmiiksi semi tylsä juonenkulku töksähtää myös pahasti kun ne helskutin hanhet tulevat mukaan. Tämä ei tosiaan kuulu mihinkään pitkästyttävimpiin elokuviin jota olen nähnyt, mutta on sellainen jota ei ole mikään kova hinku katsoa heti uudestaan.

Täytyy myös tunnustaa, että tämän elokuvan eläinlapsia en juurikaan pitänyt suloisina, vaan yllättävän rasittavina. En tiedä, jotenkin pentukolmikossa ei ollut minulle muuta hellyttävää kuin englanninkieliset äänet. Kuulostaa hirveän kyyniseltä, mutta nämä vain tuntuivat suurimman osan ajasta juuri sellaisilta muka-niin-niin-söpöiltä lapsihahmoilta.

Herttuattaresta ja O'malleysta pidän sen sijaan paljon; tykkään molempien persoonista ja heidän välisestä dynamiikastaan (tosin nyt mietin vaan sitä vaihtoehtoista premissiä tarinalle, jossa Herttuatar olisi aktiivisemmassa roolissa). O'malley on selvästi kunnon casanova ja hänen ja Herttuattaren ensikohtaaminen on lähinnä molemminpuolista harmitonta flirttiä, mutta hän päätyy ottamaan isän roolin Herttuattaren pennuille, ja minuun aina iskee tuo trope jossa hahmo huolehtii jostain muksuista kuin omistaan.

Sivuhahmot ovat tarpeeksi relevantteja, ne hanhet tosin ovat edelleen täysin randomeja ja turhia joten ne olisi saanut jättää pois. Edgarin kanssa pariin otteeseen yhteen ottavat koirat sen sijaan ovat ihan hyvä koominen lisä. Osittain tähän vaikuttaa se että niissä oli havaittavissa löyhää yhtäläisyyttä itselle hyvin tuttuihin koiriin :D.

Ajan Disneylle tyypillistä on animaatiokalvojen kierrätys ja piirrosjäljen luonnosmaisuus. Jälkimmäinen tyyli on omalla tavallaan viehättävää, miten animaattorin kynän jälki on selvästi nähtävissä, mutta tässä elokuvassa se menee makuuni aika ajoin vähän liiankin suttuisen näköiseksi. Vaikka kissat käyttäytyvät ajoittain hyvin ihmismäisesti, kävelevät kahdella jalalla tai käyttävät tassujaan käsinä, niin elokuvassa näkee myös paljon oikeasti kissoille hyvin tyypillistä liikkumista ja asentoja, mistä pidän paljon. En luonnehtisi animaatiota mitenkään varsinaisesti kehnoksi, muttei siitä ole myöskään paljoa sanottavaa.

Paljoa sanottavaa ei ole musiikistakaan; siitä kissanpentujen pianon pimputus laulusta en tykännyt jo pienenä, mutta elokuvan enemmän jazz tyyliset kappaleet ovat ihan meneviä.

Arvostelun sävy oli ehkä yleisesti aika negatiivinen, mutta ei tämä kyllä mikään rupu-surkea elokuva ole, ja kuuluu niihin Disney-klassikoihin jotka tuli katsottua pienenä usein. Olen ollut kissaihminen pienestä pitäen, mutta nyt se ei yksinään riitä nostamaan Aristokatteja mitenkään sen erityisemmäksi elokuvaksi silmissäni.