Ruohometsän kansa (minisarja) (Watership Down)

Nimi: Ruohometsän kansa (Watership Down)
Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Irlanti, Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: BBC, Netflix, Biscuit Filmworks

Ohjaaja: Noam Murro  

Ruohometsän kansa on brittiläisen Richard Adamsin romaani vuodelta 1972, josta on tehty puistattavalla raakuudellaan mainetta kerännyt animaatioelokuva vuonna 1978, sekä kontrastina hyvin, öh... turvallisen näköinen piirrossarja vuosina 1999-2001. Tuorein filmatisointi tarinasta on Netflixin ja BBC:n yhteistyöllä tehty sarja, joka koostuu neljästä tunnin mittaisesta jaksosta. Minisarjaa tunnutaan yleisesti parjattavan fanien keskuudessa, mutta itselläni ei tätä katsoessa ollut sen suurempia ennakko-odotuksia kirjasta tai sen aiemmista adaptaatioista.

Villikaniini Pähkinä elelee rauhallista elämää yhdyskunnassaan, kunnes tämän veli Viikka kokee näyn heidän kotinsa tuhoutumisesta. Kourallinen kaneja suostuu jättämään asuinsijansa, ja joukko löytääkin ihanteellisen paikan elää turvassa petoeläimiltä ja ihmisiltä, mutta joutuvat pian taistelemaan uudesta kodistaan omia lajitovereitaan vastaan.

Olen joskus aikoinaan lukenut Adamsin romaanin ja myös nähnyt 70-luvun elokuvaa. Ainoa animaatioelokuva jota pikku minä, jolle on aina maistunut kaikki jännittävä xenofiktio, ei pystynyt katsomaan :) 

(Minun on vaikea uskoa että kyseinen leffa olisi muka oikeasti suunnattu lapsille; veikkaan että vain koska kyseessä on animaatio, niin elokuvaan on lätkäisty seitsemän vuoden ikäraja, ja dvd laitettu kirjastoauton hyllyyn jolloin pahaa aavistamaton ykkösluokkalainen meitsi poimii sen iloisesti sieltä.)

Tämä arvostelu on kirjoitettu jo viime vuoden puolella, mutta nyt tämän julkaistessani on pakko lisätä mukaan että minulla kävi aivan uskomaton säkä; löysin nimittäin sarjakuvaliikkestä James Sturmin ja Joe Sutphinin Ruohometsän kansa graphic novellin, joka on upea. Täytyy katsoa se 70-luvun animaatiokin nyt kunnolla.

Mutta siis. Juonen rytmi ja sen jakaantuminen tällaiseen pituuteen tuntuu hyvin luontevalta. Yksikään neljästä jaksosta ei mielestäni laadultaan eroa muista suuresti suuntaan tai toiseen, vaikka juoni on kiinnostavampi kun keskitytään Efrafaan, eli vihamieliseen kaniyhdyskuntaan ja tarinan antagonisteihin.

Sisältö on välillä vähän kornia; ihmisten pahuudella mässäillään minkä keretään, ja petoeläimet on esitetty melkoisen demonisoidusti (aina kun lihansyöjä osuu kanien keskelle, se poukkoilee ympäriinsä raatelemassa niin monta pupua kuin kerkeää sen sijaan että realistisesti vain nappaisi itselleen saaliin?).
Tässä versiossa voivotellaan yhdyskunnan tuhouduttua miten sydämettömät ihmiset kylvävät kuolemaa minne ikinä menevätkään, ja alkuperäisessä hahmot toteavat yhdessä vain, että ihmiset tuhosivat kanit koska ne olivat heidän tiellään. Jälkimmäinen on minusta paljon puhuttelevampaa.

Erilaisia kanipersoonia tarinassa on runsaasti, osa toimivia hahmoja, osa ärsyttävämpiä tai tylsempiä kuin toiset, mutta nämä eivät onneksi kuulu tärkeimpiin hahmoihin. Lähinnä joidenkin pahisten kanssa tuli "aa, öh, oliko tämä joku tärkeä tyyppi"-hetkiä.
Pähkinä on päähenkilönä aika laimea, hän lähinnä epäilee omia johtamiskykyjään, (ja rakastaa palavasti nättejä naaraita joiden kanssa on käynyt pari keskustelua) jotkin muut hahmot saavat enemmän persoonaa ja hahmokehitystä sarjan aikana. Myöskin Pähkinän nousu ryhmänsä johtajaksi ja muiden kanien kunnioituksen voittaminen olisi mielestäni voitu kirjoittaa vähän uskottavammin.

Omia suosikkejani olivat ainakin yksi keskeisimmistä hahmoista, Isopää (loistava design, bonusta hiustupsusta) sekä persooniltaan ja keskinäisiltä vuorovaikutuksiltaan ihan symppikset Vatukka ja Sinikello. Kanien kanssa enemmän tai vähemmän ystävystyvä lokki Kehaar on aika hauska lisä hahmokaartiin.

Rakastan Ruohometsän kansassa sitä miten kaneilla on oma mytologiansa ja sanastonsa monille asioille, jotka tulevat tutuiksi sarjaa katsoessa.

Esimerkiksi alussa nähtävä varjonukke-tyylinen kertomus maailman synnystä luo hyvän tunnelman tarinan alkuun; miten Frith (aurinko) antoi Elileille (kanien viholliset) ominaisuudet joilla metsästää kanien kantaisän El-Ahrairahin jälkeläisiä, joille Frith puolestaan siunasi ominaisuuksia joilla välttää saalistajiaan. Tämmöisestähän creditti menee tietysti alkuperäisen kirjan luojalle, mutta pakko mainita.

Animaatio on kokonaisuudessaan ihan mukiinmenevää. Ei hirvittävän huonoa, vaan ihan kelvollista. En yleisesti välitä realistisista CGI-eläimistä, (Disney live-actionit... *vilunväristys*) täydellinen realismin tavoittelu animaatiossa on tylsää. Tämä sarja toimii kyllä, ja mukana on jopa pari hienon näköistä kohtausta. Koska kyseessä on Netflix sarja, ei CGI:n taso ole aina mikään silmiä hivelevin; ihmisten ja muiden eläinten grafiikat ovat välillä kuin jostain videopelistä, mutta nämä ovat onneksi pienessä roolissa. Kanit itsessään on animoitu ihan hyvin. Välillä liikehdintä on tosin tönkköä ja anatomia muistuttaa toisinaan lähinnä jotain koiraeläimiä (erityisesti pääpahiksella) mutta kanit ovat tarpeeksi ilmeikkäitä ja hahmojen designit erottaa toisistaan.

Fire on Fire eli sarjan niin sanottu tunnusbiisi ei ole erityisemmin makuuni, eikä se mielestäni myöskään lyyrikoiltaan mitenkään kummemmin sovi tarinaan, vaikka onkin ilmeisesti sitä varten sävelletty. Yhdessä jaksoista kuultava Ten Thousand Enemies oli minulle mieluisampi kappale.

Ymmärrän miksi tämä sovitus ei ehkä ole Ruohometsän kansa fanien mieleen, mutta itse pidin tätä ihan hyvänä. Mitkään mainitsemani heikkoudet eivät vaivaa katselukokemusta liikaa. Tällaiset minisarjat ovat kyllä aika jeba, olen melko huono katsomaan pidempiä sarjoja, mutta tämä saatiin helposti katseltua yhdessä illassa.