Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile Cat)

Nimi: Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile cat)
Vuosi: 1979
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Don Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Banjo the Woodpile Cat on Don Bluth Productionsin ensimmäinen tuotos, noin puolituntinen lyhytelokuva. Bluth väsäsi tämän miltei olemattomalla budjetilla ja sivuprojektina työskennellessään Disneyllä. Hän kutsui nuorempia Disney animaattoreita mukaan tutustumaan jättiyhtiöltä unholaan jääneisiin animaation saloihin ja tiimi tuotti elokuvan yhdessä Bluthin autotallista käsin.

Tarina kertoo tottelemattomasta Banjo-kissanpennusta, joka tuppaa joutumaan jatkuvasti ongelmiin uteliaisuuttaan ja pientä ilkikurisuuttaan. Banjo karkaa maalta kaupunkiin suuntaavan kuorma-auton kyytiin, mutta alkaa pian katua lähtöään ja kaivata takaisin kotiin.

Todenmukainen kuvaus kaupunkielämään siirtymisestä

Animaatio oli aluksi visioitu pitkäksi elokuvaksi, mutta päädyttiin toteuttamaan lyhärinä. Kokonaisuus tosiaan tuntuu vähän leikkaa liimaa tyylillä tehdyltä; jotkin kohdat kulkevat selkeällä temmolla, ottaen luontevan tuntuisesti aikaa itselleen, kun taas välillä pompitaan hommasta toiseen ja asioita vain tapahtuu. Tarinan lowest point tulee jo vähän ennen puoltaväliä ja tapahtumien kulku loppua kohden tuntuu hyvin pelkistetyltä.

Esimerkiksi Banjon ja tätä kaupungissa jeesaavan Crazy legs - kissan välisestä suhteesta näkee että Bluthilla ja jengillä on ollut visio kokopitkästä elokuvasta, joka on pitänyt tiivistää lyhäriksi. Niin päin tarinan muokkaaminen voi olla melkoisen haastavaa. Jossain vaiheessa filmiä kaavailtiin myös jouluspesiaaliksi ja jotenkin sellainen fiilis tästä välillä tulikin.

Pidän juonta ihan potentiaalisena, etenkin sitä mihin se voisi mennä kun Banjo tapaa Crazy legsin ja tämän tunteman (ja hyvin.. jännittävän näköisen) slay laulajakissa trion mutta eivät nämä ehdi oikein tehdä mitään ennen kuin elokuva pitää viedä jo loppuun. Lopetuskin itsessään on niin nopea töksähdys, että emme saa ikinä nähdä oliko Banjon perhe yhtään murheissaan siitä että tämä katosi, vaikka semmoiseen olisi riittänyt muutama sekuntikin. Se mitä yritän sanoa on että kyllä näin lyhäri muodossakin tämän saisi ihan passelisti toimimaan, jos tarinan kaari olisi selkeämpi ja rytmi yhtenäisempi. Vähän lisää leikkailua ja liimailua vielä.

......Kissoja.....? ಠ_ಠ

Visuaalinen puoli on tietysti mielenkiintoinen aspekti, kun kyseessä on ensimmäinen Don Bluthin ohjaama animaatio jossa ei ole joku korkeampi taho ollut päättämässä asioista. Kuten jo Bluthin ensimmäisen kokopitkän animaation, The Secret of NIMH:in, arvostelussa oli puhetta, Bluth oli kyllästynyt Disneyn kitsasteluun kustannuksissa animaatioon panostamisen sijasta, ja se tulee ilmi jo tässä lyhärissä. Esimerkiksi vesi- ja lumisade-efektit olivat jotain Disneyn hylkäämiä, koska siellä haluttiin käyttää nopeampia ja halvempia tekniikoita.

Selkeä Don Bluth tyyli on jo vahvasti esillä ja hahmot ovat taidokkaasti animoituja; balanssi erittäin piirroshahmomaisen kekkaloimisen, sekä hyvin aidon näköisten eläinten liikkeiden ja anatomian välillä on suurimmalta osin hyvin toteutettu. Päärooleissa olevat kissat eivät tosin designeiltaan ole välillä oikein kissoja nähneetkään.

En osaa sanoa onko tämä varsinainen musikaali; mukana on yksi laulunumero ja sitten ambienssina käytetään useaan otteseen paria eri versiota Banjo the Woodpile Cat - kappaleesta. Mikään näistä ei jätä oikein mitään vaikutelmaa.

Vaikken tosiaan pidä tätä kummoisena elokuvana, niin kunnioitushan tämmöisestä projektista herää. Kyseessä on tärkeä askel Don Bluth tuotannoissa ja tätä seuranneet animaatiothan ovat jo älyttömiä harppauksia taidonnäytteinä ja elokuvina.

Maa aikojen alussa (The Land Before Time)

Nimi: Maa aikojen alussa (The Land Before Time)
Vuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Irlanti
Tuotantoyhtiö: Amblin Entertainment, Sullivan Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Maa aikojen alussa on Don Bluthin kasarin lopulla ohjaama animaatio, joka syntyi alkujaan halusta tehdä Bambia muistuttava elokuva, mutta dinosauruksilla. Alkuperäinen ajatus oli jopa ettei tarinassa olisi dialogia ollenkaan, mutta ideasta luovuttiin. Leffasta päädyttiin leikkaamaan myös yli kymmenen minuutin verran sisältöä ilmeisesti vain viikkoja ennen sen julkaisua, lasten kauhistuttamisen ja vanhempien suututtamisen välttämiseksi. Ilmeisesti tämä leikkaamaton versio on tätä nykyä jonkinlaista lost mediaa, mutta monet suomalaisetkin ovat kuvailleet muistikuvia näkemästään alkuperäisestä versiosta. Elokuvan ympärille rakennettiin vaatimattoman 13 suoraan videolle menneen jatko-osan sarja, joista yhdenkään kanssa Bluthilla tai ensimmäisen elokuvan tuottaneilla Steven Spielbergillä ja George Lucasilla ei ollut osaa.

Dinosaurusten aikakaudella maanjäristykset ja tulivuoren purkaukset riepottelevat tannerta ja kaikki kasvillisuus on kuolemassa, ajaen kasvinsyöjälaumat suunnistamaan kohti dinosaurusten tyyssijaa Suurta laaksoa. Nuori Apatosaurus Pikkutassu menettää äitinsä suuren lihansyöjän hyökkäyksessä ja joutuu selviytyäkseen suunnistamaan laaksoa kohti omin neuvoin, lyöttäytymällä mahdottomalta tuntuvalla taipaleella yhteen muiden perheistään eroon joutuneiden dinosauruksen poikasten kanssa.

Juonen kulku on rauhallista, mutta tahditus tuntuu luontevalta. Dramaattiset ja jännittävät, sekä herkistävät tai surulliset hetket nousevat esiin tehokkaasti. Don "children can handle anything, as long as there's a happy ending" Bluthin tyyliin elokuva on siis paitsi pelottava, myöskin arkailematta sydäntä raastava.

Vaikka protagonistin kuolleita vanhempia on fiktiivisissä kertomuksissa ja sankarin matkoissa pilvin pimein, niin tuntuu että vanhemman kuolemaa ja menetystä harvemmin lapsille suunnatuissa elokuvissa käydään läpi kunnolla. Siis tällaisella oikeasti tunnepohjaisella ja konkreettisella tavalla. Pikkutassun on hyvin vaikea ymmärtää ja käsitellä äitinsä poismenoa (sen lisäksi että hän on tämän vierellä kuoleman hetkenä, mikä on jo itsessään raffimpaa kuin monessa vastaavassa lasten elokuvassa) eikä tunnelmaa kevennetä seuraavaksi koomisuudella tai aikahypyllä yms. vaan Pikkutassu saa lohdutuksen sanoja ja opetusta elämästä ja kuolemasta vanhemmalta ja viisaammalta persoonalta.

Tarina toimii siis hyvin, ainoa kunnollinen kysymysmerkkini juonen toteutuksessa on se miten yhdessä vaiheessa Pikkutassun ja muiden tiet erkanevat pahan riidan päätteeksi. Mutta sitten hän palaa hyvin nopeasti takaisin heidän avukseen, ilman että hahmot ehtivät olla erossa toisistaan paljoa yhtään.

Ilmeisesti alun perin oltiin suunniteltu että Pikkutassu löytäisikin Suuren laakson lähdettyään omilleen, mutta tekisi valinnan palata etsimään ystäviään. Tämä päädyttiin sitten muuttamaan lopullisessa versiossa syystä tai toisesta. Ymmärrän että laakson paljastuminen pitää jättää sinne loppuun että se iskee kunnolla, mutta tuo vaihtoehtoinen narratiivi on minusta tosiaan tehokkaampi. Päähahmolle tulisi todellinen low point kun hänelle konkretisoituisi hänen olevan jälleen ihan yksin ja hänen palaamisensa ystäviensä luo laaksoon menemisen sijasta havainnollistaisi tarinan teemat täydellisesti.

Eri dinosaurusten välille on laitettu paheksuntaa ja nämä opetetaan poikasista lähtien olemaan vain oman lajinsa kanssa, koska he ovat erilaisia ja se on aina ollut niin, mikä tuo hyvää lisämakua tarinaan ja sen teemaan. Pakko myös mainita että se miten dinosauruksia ei kutsuta oikeilla lajinimillään vaan pitkäkaula, kolmisarvi, terävähammas tyyliin, on kivaa luovuutta ja toimii hyvin; eivät dinot realistisesti osaisi fäncejä kreikan- tai latinankielisiä nimiään. Voisi myös sanoa että tämä on elokuvan lapsikatsojille hyvä vaihtoehto, mutta kyllä jokainen kunnon dinosaurusfani osaa jo päiväkoti-iässä nimetä pachycephalosauruksen ja compsognathuksen. 

Hahmoista elokuvassa on myös mielestäni onnistuttu kirjoittamaan aidosti lapsien tuntuisia, mikä ei ainakaan minun kokemukseni muukaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki näiden tunteet tulevat läpi hyvin aitoina ja varmasti nuorille katsojille (ja miksei vanhemmillekkin) samaistuttavina ja saavat myötätunnon pysymään vahvasti näiden kanssa läpi koko elokuvan. Jopa Pikkutassua välillä hyvinkin antagonisesti kohtelevan Ceran — jonka ymmärtää olevan vain lapsi joka seuraa ympärillä olevien aikuisten esimerkkiä ja kasvaa elokuvan aikana — puolesta tuntuu pahalta. Kolme muuta kaverusta, jotka tuovat kukin tavoillaan vähän kevennystä muuten aika painavaan tunnelmaan, ovat kukin omalla tavallaan sympaattisia.

Päähahmojen designit eivät ole ihan minun tyyliäni (Petri eli katraan lentolisko on kyllä söpö) vaikka olisivat kuinka ikonisia designeja, niin ovat nuo kyllä yksiä hölmön näköisiä dinoja :D. Osa näyttää etenkin vanhempiensa vieressä olevan ihan eri universumista kuin lajinsa aikuiset versiot. Itse täysikasvuiset dinosaurukset muistuttavat vähän niitä kömpelöitä varhaisempia tulkintoja hirmuliskoista, joissa on oma charminsa.
Dramaattisimmat kohtaukset on rakennettu ensiluokkaisesti, etenkin Terävähampaan ja Pikkutassun äidin välinen taistelu on animoitu ihan helkkarin hienosti; tuollainen massiivisten otusten painon tunne ja kolmiulotteisuus piirrosanimaatiossa on ihan ällistyttävää. Värimaailma ei ole ihan yhtä upea kuin aiemmin katselemassani The Secret of NIMH:issä, mutta värien käyttö on silti tyypilliseen Don Bluth tyyliin loistavaa.

Tapa jolla hahmot eivät sulaudu mukaan ympäristöön shoteissa joissa tapahtuu taustan liikettä, sekä muutaman animaatiopätkän kierrättäminen pistävät ehkä silmään, mutta kaiken kaikkiaan elokuva on todella taidokkaasti animoitu.

Soundtrack on iskostunut hyvin mieleen, kun on niitä jatko-osia pienenä katsellut; niissä nimittäin kierrätetään musiikkeja tästä ensimmäisestä elokuvasta. Mutta kyllä ne hittaavat eri tavalla tässä alkuperäisessä; niin eri tunnelmia luovat taustamusiikit kuin lopputeksteissä kuultava If We Hold On Together - kappalekin.

Näin tämän originaalin Maa aikojen alussa nyt ekaa kertaa kunnolla sitten ala-aste iän (mummolan vhs meni aikoinaan hukkaan. Ikuisesti muistoissani.), ja kyllä tämä yhä tunteisiin vetoava ja kokonaiskuvassa hienosti tehty elokuva on. En edes menisi sanomaan että nyt vanhempana osaa arvostaa enemmän, kyllä minä jo kakruna tiedostin tämän olevan pikkasen eri maata kuin niiden jatko-osien.

NIMH–rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH)

Nimi: NIMH-rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH)
Vuosi: 1982
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Don Bluth Productions, United Artists, Aurora Productions

Ohjaaja: Don Bluth

The Secret of NIMH on ensimmäinen Don Bluthin ohjaama ja hänen ja tiiminsä tuottama kokopitkä animaatiofilmi. Elokuva perustuu Robert C. O'Brianin romaaniin Mrs. Frisby and the Rats of NIMH (suom. Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat) vuodelta 1971. Ilmeisesti kirjan elokuvaoikeuksia tarjottiin yhdessä vaiheessa Disneylle, mutta nämä eivät olleet kiinnostuneet.
Don Bluth oli lähtenyt Disneyltä ollessaan tyytymätön siihen miten studiolla priorisoitiin kustannuksien ja ajankäytön minimoiminen laatuun panostamisen sijaan, ja päätti tällä elokuvalla palauttaa animaation entiseen loistoonsa niin visuaalien, tarinan kuin hahmojenkin kannalta. Huolimatta siitä miten sai tiimeineen tiukemman aikarajan ja budjetin kuin monet Disney leffat niihin aikoihin.

Maanviljelijän aloittaessa kyntötyöt, leskeksi jäänyt peltohiiri on kykenemätön muuttamaan turvaan muiden pellolla elävien eläinten tavoin, sillä yksi hänen lapsistaan on vakavasti sairas. Rouva Brisby pyytää neuvoa pöllöltä, joka puolestaan ohjeistaa häntä kääntymään lähistöllä asuvan rottakolonian puoleen, joihin Brisbyn – kuten hänelle itselleenkin pian alkaa valjeta, – edesmenneellä puolisolla tuntuu olleen jokin yhteys.

Ennen kuin näin tämän elokuvan itse, oletin sen aina olevan enemmän fantasiapainoitteinen, mutta kävikin vähän toisin. NIMH on lyhenne nimestä National Institution of Mental Health, joka kuuluu koe-eläinlabralle, jossa rottiin tehtiin testejä ja pistettiin aineita tehden näistä tavallisia eläimiä älykkäämpiä, joka mahdollisti muun muassa lukutaidon ja ihmisille tyypillistä moraalia ja politiikkaa. "No taste for blood, eh? they've taken the animal out of you." on muuten todella siisti repliikki.

Jyrsijöiden ja muiden eläinten maailmassa on maaginen fantasiameininki, mutta kaikki tuo tapahtuu tavallisella pellolla tai puutarhassa, samalla kun ihmiset elävät sen ympärillä normaalia elämää. (Tuosta tuleekin mieleen: mielestäni olisi voinut olla parempi valinta olla näyttämättä ihmisten kasvoja lähietäisyydeltä ynnä muuta, sillä esimerkiksi traktorikohtaus jossa maanviljelijää ei kuvata selkeästi toimii todella hyvin)

Yhdistelmä on ehdottomasti omaperäinen ja toimiva, mutta tarinan fantasiapuolta olisi voinut pohjustaa vähän paremmin; Esimerkiksi amulettia joka pelaa hyvin suuren roolin tarinassa. Rottien muokattu älykkyys selittää kaiken muun, mutta mistä nämä yliluonnollisuudet ilmestyivät? Ei minua haittaa että elokuvassa on kaiken maailman taikakapistuksia, mutta tulee vähän fiilis että tämä elementti on lisätty mukaan lähinnä esteettisistä syistä.

Juoni on kokonaisuudessaan todella omaperäinen, ja sisältää korkeat panokset, jännitystä luovia käänteitä ja hyvän annoksen mysteeriä jotka pitävät mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Ensimmäisellä katselukerralla jotkin jutut saattavat mennä hyvinkin ohi, mutta seuraavalla kerralla narratiivista puolestaan hoksaa uusia asioita.

Rouva Brisby on aivan loistava protagonisti ja sellainen hahmo joita tarvittaisiin fiktioon ehdottomasti enemmän. Hän on hyvin kaino ja usein lähestulkoon pelosta laamantunut, mutta samalla osoittaa juuri sitä äärimmäistä urheutta ollessaan valmis tekemään mitä tahansa lastensa eteen. Brisbylla on myös todella hyvä persoonallisuus jonka tämän ääninäyttelijä vangitsee täysin tilanteessa kuin tilanteessa.

Mukana on myös paljon muita henkilöitä, suurin osa ollen omaperäisiä ja mieluisaa seurattavaa.

Näitä ovat esimerkiksi Brisbyn lapsia vahtiva Mrs. Shrew (tuollaiset mäkättävät turhantärkeät naapurin tädit harvemmin esitetään positiivisina ja sankarillisina hahmoina), synkässä puussa lymyilevä Pöllö (pidän todella paljon hahmoista jotka ovat tarinassa kaikkien suuresti pelkäämiä sekä selkeästi myös aidosti vaarallisia ja uhkaavia, mutta eivät kumminkaan millään muotoa antagonistisia tai paha-aikeisia) ja rottien vartioston kapteeni Justin. Tarinan antagonisti on myös todella siistin oloinen ja olisi voinut hyötyä enemmästäkin ruutuajasta. Tuo habitus suorastaan vaatii eeppistä pahis laulunumeroa. No ei ehkä kirjaimellisesti, semmonen tuskin tähän elokuvaan sopisi.

Hahmo joka olisi kaivannut parempaa toteutusta on varis Jeremy, joka alkaa ihan hyvin – ollen selkeästi comedic relief, mutta auttaen Brisbya,– kun taas loppua kohden hänellä ei ole mitään kunnollista roolia tarinassa (ei edes hyvin kummastuttavasti liity loppuhuipennukseen mitenkään) ja Brisbykin tuntuu alkavan pitää häntä hyväntahtoisen hölmön sijasta rasitteena.

Don Bluthin tiimeineen oli tarkoitus tällä elokuvalla palauttaa animaatio samalle tasolle kuin sen kulta-aikana, ja siinä he mielestäni ehdottomasti onnistuivat. Sillä oli kuitenkin hintansa, sillä budjetti ei kattanut kaikkia kustannuksia eli elokuvan kanssa työskennelleet joutuivat painamaan hulluna ylitöitä.

Elokuvassa käytetään vanhoja animaatiotekniikoita joiden puoleen ei välitetty enää, kuten rotoskooppaus (tekniikka, jossa animoidaan piirtämällä läpi live action videomateriaalista, tässä tapauksessa ainakin aiemmin mainittu traktori), ja animaatiokalvojen läpi valaistiin eri värisiä valoja joka luo hehkuvia efektejä.

Visuaalisesti NIMH on todella suurta herkkua. Värien käyttö on aivan upeaa; kaikki punaisen, sinisen ja kultaisen sävyt luovat erittäin hienon värimaailman, mitä tulee niin super kauniisiin taustoihin kuin dramaattisten kohtausten intensifiointiin. Esimerkiksi itse Rouva Brisbyllä oli 46 uniikkia väripalettia elokuvan eri kohtauksia varten. Animaation loistokkuus ei jää siihen, vaan joka ikinen hahmo on animoitu erinomaisesti; niin liikkeistä – jotka ovat sekä todella hienosti oikeiden eläinten olemuksen vangitsevia että vahvasti karakterisoivia, – aina Don Bluth - tyylille ominaisiin omaa luokkaansa oleviin ilmeisiin ja eleisiin.

Musiikki toimii tunnelman kannalta hienosti, etenkin kohtaus jossa pöllö poistuu pesästään Brisbyn tultua tapaamaan tätä. Myös elokuvan niin ikään leitmotiivi – Flying Dreams - kappaleen sävelmä – on ajoittain hyvin nätti. 

Minulla on kyllä hurja kunnioitus The Secret of NIMH:iä kohtaan; Mielestäni paras elokuva Don Bluthin tuotannosta ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen animaatio siitä kiinnostuneille.