Takaisin takamaille (Back to the Outback)

Ketään muuta jolla tulee noista designeista ekana mieleen ne LPS-lelut?

Nimi: Takaisin takamaille (Back to the Outback) 

Vuosi: 2021 

Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat, Kanada 

Tuotantoyhtiö: Netflix Animation, Reel FX Animation, Weed Road Pictures 

Ohjaaja: Claire Knight, Harry Cripps 

Back to the Outback on vuoden 2021 lopussa rajoitetun teatteriesityksen jälkeen Netflixiin ilmestynyt animaatioelokuva, josta vastasivat Claire Knight ja Harry Cripps ensimmäisessä kokopitkän elokuvan ohjauksissaan.

(mukamas) Taipaanikäärme Maddie kavereineen kyllästyy kyhjöttämään eläintarhan matelijatalossa ihmisten kauhisteltavina, joten porukka päättää karata ja lähteä juurilleen Australian takamaille. Otukset pakenevat terraarioistaan, ottaen puolivahingossa mukaan kaikkien rakastaman somekuuluisan koalan Pretty Boyn (kuka antaa eläimelle tämmöisen nimen) ja saaden peräänsä eläintarhan vaarallisten eläinten käsittelijän. 

Tarina joka kerrankin keskittyisi niihin Australian kauhisteltuihin eläimiin, matelijoihin, hämähäkkeihin ynnä muihin, on kieltämättä ilahduttava ajatuksena. Juoni ei kuitenkaan tarjoa mitään ihmeellistä, ja toteutus on hyvin keskinkertainen. Ainakaan kööri ei lopussa palannut takaisin eläintarhaan tai jotain, sellainenkin mahdollisuus olisi voinut olla. Ei sitä koskaan tiedä.

Teemassa on yhtäläisyyksiä seuraavana keväänä Dreamworksilta ilmestyneeseen vanhaan tuttuumme The Bad Guysiin, muistatteko kun sen arvostelussa mainitsin, etteivät päähenkilöt ole erityisen pelottavia ulkonäöltään? No se ei ole mitään verrattuna tähän. 

Siinä elokuvassa kaikki hahmot oli sentään toteutettu samalla tyylillä ja ne sopivat animaation omaperäiseen ilmeeseen, mutta tässä taas elukoista on tehty älyttömän näköisiä mollosilmäisiä pallopäitä, jotka näyttävät myös hyvin vauvamaisilta vaikka ovat vissiin tarkoitettu täysikasvuisiksi. Tekijöillä oli ilmeisesti sellainen ajatus, että se on ainoa tapa jolla nämä lajit voisivat löytää tiensä katsojien sydämiin. Aika pinnallista ajattelua että toisen myötätunnon saaminen puolelleen on siitä kiinni onko ulkonäkö miellyttävä, vaikka in-universe väitettäisiin muuta.

Minua kummastuttaa aina kun elokuvissa ynnä muissa on hahmoja/olentoja jotka pelottavat muita tarinassa ulkonäöllään, mutta designeista on tehty täysin harmittomia. Miten tuollainen käärme edes puree ketään, kun sillä on suu kuin jollain anime tytöllä? Eikä esimerkiksi Maddien ulkonäkö onnistu minusta olemaan mitenkään suloinen vaan jäätävän typerän näköinen. Kyllä käärmeestä saa helposti söpön, söpöjä käärmelajeja löytyy vaikka kuinka, ilman että tekee noin oudon designin.

Varsinkin kun elokuvassa on oikein joku rumien eläinten salaseurakin, niin eikö niiden pitäisi olla niin kuin 

Rumia 

Hahmoista voi tehdä sympaattisia ilman että ne ovat naurettavan ällösöpöjä!

Tämä harmillisen lyhyt kohta oli kyllä nätisti toteutettu

Otan jokaisen positiivisesti karakterisoidun käärmeen, protagonista puhumattakaan, vastaan avoimin sylein, Maddie on luonteeltaan ihan peruskiva hahmo. Voi kunpa pääsi ei olisi sculptattu noin hirvittävällä tavalla. PB saa hahmoista eniten kehitystä ja monipuolisuutta, mutta olisi siitäkin saanut varmasti enemmän irti.

Kolmella muulla eläintarhan karkurilla tuntuu jokaisella olevan kutakuinkin yksi aika kuiva persoonallisuuden piirre, edes heidän nimensä eivät jääneet yhtään mieleeni. Suoraan sanottuna elokuvan olisi ehkä voinut tehdä myös ilman heitä, kun ei sen aikana saa kunnon sisältöä kuin vain kahden keskeisimmän hahmon välinen suhde.

Aluksi näytti siltä että tässä saadaan ihan kiitettävästi tunnetta peliin, kun Maddien ja muiden äitihahmona toiminut krokotiili viedään lopetettavaksi lapsen pudottua tämän aitaukseen, mutta ihan lopussa tuo on vaan jotenkin maagisesti päässyt vapaaksi ja ihan kunnossa. No ainakin Maddie sai pitää adoptioäitinsä, mutta tuokin olisi kenties ollut tunteikkaampaa, jos niitä muita hahmoja ei olisi. 

Maddien ja hänen käsittelijänsä välisessä suhteessa on myös potentiaalia, jos tyyppi olisi realistisempi hahmo, joka tiedostaa otustensa olevan vaarallisia eläimiä, mutta hänellä on silti niihin kunnioitus ja kiintymys (mistä jälkimmäistä elokuva vissiin yritti tehdä), mutta se hukkuu miehen ja tämän pojan super hölmöön sivujuoneen.  

Mukaan on laitettu found family - opetusta, joka on tunnetusti paras trope kautta aikain, mutta sitäkään ei mielestäni ole tehty kovin uskottavasti. Todennäköisesti johtuu osittain jälleen kerran siitä, ettei minulle tullut minkäänlaista tunnesidettä niihin muihin hahmoihin.

Nuo järkyttävät violetit fleda hirvitykset ovat pussipiruja

Animaatiosta itsessään ei ole hirveästi mitään sanottavaa, melkoisen perus tylsää nykypäivän tietokonematskua. Välillä on ihan nättejä värimaailmoja ja ympäristöjä, päällimmäisenä vain jäävät mieleen nuo minua loputtomasti häiritsevät hahmodesignit. Mukana on tuo yksi yllä mainittu, kivasti tyylitelty kohtaus, joka tosin kestää vain hyvin lyhyen aikaa ja sitten jää harmittamaan kun pääasialliset visuaalit palaavat ruudulle.

Samassa kohtauksessa kullaan elokuvan yksi originaali kappale, joka on ihan liikkis, mutta tämä on taas niitä leffoja joissa käytetään ihan liikaa kaiken maailman pop biisejä ja suunnilleen 10 minuutin välein.

Konseptina siis kiva elokuva mutta aika valju toteutus.

Vähän huvittaa kun ohjaajat ovat näköjään maininneet miten suuri haaste oli saada nämä eläinlajit vetoamaan katsojiin ja miten jossain Dreamworksilla ei olisi kyllä saatu tehtyä tämmöistä tarinaa (kyllä, ne mainitsivat Dreamworksin nimeltä, ovat ilmeisesti kumpikin työskennelleet siellä joskus).

Leikillä sanon, mutta olisiko voinut käydä niin että tyypit Netflixillä olivat suolaisia etteivät saaneet elokuvaoikeuksia Bad Guys - kirjoihin? :D

Ruohometsän kansa (minisarja) (Watership Down)

Nimi: Ruohometsän kansa (Watership Down)
Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Irlanti, Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: BBC, Netflix, Biscuit Filmworks

Ohjaaja: Noam Murro  

Ruohometsän kansa on brittiläisen Richard Adamsin romaani vuodelta 1972, josta on tehty puistattavalla raakuudellaan mainetta kerännyt animaatioelokuva vuonna 1978, sekä kontrastina hyvin, öh... turvallisen näköinen piirrossarja vuosina 1999-2001. Tuorein filmatisointi tarinasta on Netflixin ja BBC:n yhteistyöllä tehty sarja, joka koostuu neljästä tunnin mittaisesta jaksosta. Minisarjaa tunnutaan yleisesti parjattavan fanien keskuudessa, mutta itselläni ei tätä katsoessa ollut sen suurempia ennakko-odotuksia kirjasta tai sen aiemmista adaptaatioista.

Villikaniini Pähkinä elelee rauhallista elämää yhdyskunnassaan, kunnes tämän veli Viikka kokee näyn heidän kotinsa tuhoutumisesta. Kourallinen kaneja suostuu jättämään asuinsijansa, ja joukko löytääkin ihanteellisen paikan elää turvassa petoeläimiltä ja ihmisiltä, mutta joutuvat pian taistelemaan uudesta kodistaan omia lajitovereitaan vastaan.

Olen joskus aikoinaan lukenut Adamsin romaanin ja myös nähnyt 70-luvun elokuvaa. Ainoa animaatioelokuva jota pikku minä, jolle on aina maistunut kaikki jännittävä xenofiktio, ei pystynyt katsomaan :) 

(Minun on vaikea uskoa että kyseinen leffa olisi muka oikeasti suunnattu lapsille; veikkaan että vain koska kyseessä on animaatio, niin elokuvaan on lätkäisty seitsemän vuoden ikäraja, ja dvd laitettu kirjastoauton hyllyyn jolloin pahaa aavistamaton ykkösluokkalainen meitsi poimii sen iloisesti sieltä.)

Tämä arvostelu on kirjoitettu jo viime vuoden puolella, mutta nyt tämän julkaistessani on pakko lisätä mukaan että minulla kävi aivan uskomaton säkä; löysin nimittäin sarjakuvaliikkestä James Sturmin ja Joe Sutphinin Ruohometsän kansa graphic novellin, joka on upea. Täytyy katsoa se 70-luvun animaatiokin nyt kunnolla.

Mutta siis. Juonen rytmi ja sen jakaantuminen tällaiseen pituuteen tuntuu hyvin luontevalta. Yksikään neljästä jaksosta ei mielestäni laadultaan eroa muista suuresti suuntaan tai toiseen, vaikka juoni on kiinnostavampi kun keskitytään Efrafaan, eli vihamieliseen kaniyhdyskuntaan ja tarinan antagonisteihin.

Sisältö on välillä vähän kornia; ihmisten pahuudella mässäillään minkä keretään, ja petoeläimet on esitetty melkoisen demonisoidusti (aina kun lihansyöjä osuu kanien keskelle, se poukkoilee ympäriinsä raatelemassa niin monta pupua kuin kerkeää sen sijaan että realistisesti vain nappaisi itselleen saaliin?).
Tässä versiossa voivotellaan yhdyskunnan tuhouduttua miten sydämettömät ihmiset kylvävät kuolemaa minne ikinä menevätkään, ja alkuperäisessä hahmot toteavat yhdessä vain, että ihmiset tuhosivat kanit koska ne olivat heidän tiellään. Jälkimmäinen on minusta paljon puhuttelevampaa.

Erilaisia kanipersoonia tarinassa on runsaasti, osa toimivia hahmoja, osa ärsyttävämpiä tai tylsempiä kuin toiset, mutta nämä eivät onneksi kuulu tärkeimpiin hahmoihin. Lähinnä joidenkin pahisten kanssa tuli "aa, öh, oliko tämä joku tärkeä tyyppi"-hetkiä.
Pähkinä on päähenkilönä aika laimea, hän lähinnä epäilee omia johtamiskykyjään, (ja rakastaa palavasti nättejä naaraita joiden kanssa on käynyt pari keskustelua) jotkin muut hahmot saavat enemmän persoonaa ja hahmokehitystä sarjan aikana. Myöskin Pähkinän nousu ryhmänsä johtajaksi ja muiden kanien kunnioituksen voittaminen olisi mielestäni voitu kirjoittaa vähän uskottavammin.

Omia suosikkejani olivat ainakin yksi keskeisimmistä hahmoista, Isopää (loistava design, love the hiustupsu) sekä persooniltaan ja keskinäisiltä vuorovaikutuksiltaan ihan symppikset Vatukka ja Sinikello. Kanien kanssa enemmän tai vähemmän ystävystyvä lokki Kehaar on aika hauska lisä hahmokaartiin.

Rakastan Ruohometsän kansassa sitä miten kaneilla on oma mytologiansa ja sanastonsa monille asioille, jotka tulevat tutuiksi sarjaa katsoessa.

Esimerkiksi alussa nähtävä varjonukke-tyylinen kertomus maailman synnystä luo hyvän tunnelman tarinan alkuun; miten Frith (aurinko) antoi Elileille (kanien viholliset) ominaisuudet joilla metsästää kanien kantaisän El-Ahrairahin jälkeläisiä, joille Frith puolestaan siunasi ominaisuuksia joilla välttää saalistajiaan. Tämmöisestähän creditti menee tietysti alkuperäisen kirjan luojalle, mutta pakko mainita.

Animaatio on kokonaisuudessaan ihan mukiinmenevää. Ei hirvittävän huonoa, vaan ihan kelvollista. En yleisesti välitä realistisista CGI-eläimistä, (Disney live-actionit... *vilunväristys*) täydellinen realismin tavoittelu animaatiossa on tylsää. Tämä sarja toimii kyllä, ja mukana on jopa pari hienon näköistä kohtausta. Koska kyseessä on Netflix sarja, ei CGI:n taso ole aina mikään silmiä hivelevin; ihmisten ja muiden eläinten grafiikat ovat välillä kuin jostain videopelistä, mutta nämä ovat onneksi pienessä roolissa. Kanit itsessään on animoitu ihan hyvin. Välillä liikehdintä on tosin tönkköä ja anatomia muistuttaa toisinaan lähinnä jotain koiraeläimiä (erityisesti pääpahiksella) mutta kanit ovat tarpeeksi ilmeikkäitä ja hahmojen designit erottaa toisistaan.

Fire on Fire eli sarjan niin sanottu tunnusbiisi ei ole erityisemmin makuuni, eikä se mielestäni myöskään lyyrikoiltaan mitenkään kummemmin sovi tarinaan, vaikka onkin ilmeisesti sitä varten sävelletty. Yhdessä jaksoista kuultava Ten Thousand Enemies oli minulle mieluisampi kappale.

Ymmärrän miksi tämä sovitus ei ehkä ole Ruohometsän kansa fanien mieleen, mutta itse pidin tätä ihan hyvänä. Mitkään mainitsemani heikkoudet eivät vaivaa katselukokemusta liikaa. Tällaiset minisarjat ovat kyllä aika jeba, olen melko huono katsomaan pidempiä sarjoja, mutta tämä saatiin helposti katseltua yhdessä illassa.

Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Nimi: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Vuosi: 2023

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations, Netflix Animation

Ohjaaja: Sam Fell

Parikymmentä vuotta Chicken Runin jälkeen, Aardmanilla päätettiin palata studion ensimmäisen ja menestyksekkäimmän kokoillan elokuvan pariin jatko-osan merkeissä (itse voisin kuvitella osasyynä olleen se, että yhtiön kokopitkät animaatioleffat jotka eivät keskity näiden ikonisiin ja kaikkien tuntemiin hahmoihin tuntuvat olevan vähän rahallisia floppeja tai aika unohdettavia tapauksia. Tänä vuonna on puolestaan tulossa uusi Wallace ja Gromit elokuva). Leffa tehtiin yhteistyössä Netflixin kanssa ja julkaistiin suoratoistopalveluun viime vuoden lopussa, saaden pääasiallisesti positiivisen vastaanoton.

Jotenkin.

Hurjan pakonsa jälkeen, Tweedyn farmin kanat ovat rakentaneet itselleen auvoisan pikku paratiisin ja Ginger ja Rocky saaneet pirpanan nimeltä Molly. Varttuessaan kasvaa myös jälkikasvun uteliaisuus, ja lapsukainen lähteekin omille teilleen, joutuen aivan omaa luokkaansa olevalle kanafarmille, josta Gingerin ja muiden on suoritettava eeppinen pelastusoperaatio.

Onko ketään muuta jonka tekisi mieli potkasta tota tipua kuin jotain jalkapalloa

Melkeinpä koko elokuvan pituus käytetään uuden megaluokan nugettitehtaan sisällä niin-ikään vaikean ja vaarallisen suunnitelman parissa, mutta leffa tuntuu alusta loppuun hyvin tasapaksulta, tapahtui sitten mitä tahansa. 

Ensimmäisessä Chicken Runissa, joka sijoittui yhteen tavalliseen kana-aitaukseen, oli pystytty luomaan aitoa jännitystä hahmojen puolesta ja tunnetta siitä että tässä on kaikki pelissä, tässä taas vastaavaa investoitumista ei tapahdu. 

Tehtaaseen murtautuminen ja sisällä hiippailu kaiken maailman räjähteineen ja laasereineen ja Mission Impossible - kliseineen ei tunnu edes kummemmin viihdyttävältä katsottavalta. Kyllä, ne onnistuivat tekemään tylsän heist-leffan. Ja nyt puhuu joku joka nauttii yleensä suuresti näistä eeppinen-suunnitelma-jossa-jokaisella-hahmolla-on-oma-rooli - tyyppisistä kohtauksista mediassa.

Juonessa on myös ainakin itseäni vaivaavia plot holeja; 

Molly kyselee jatkuvasti äidiltään miksei saa mennä tutkimaan ulkomaailmaa jolloin Ginger vastaa kiusallisesti tyyliin: "Öhm, öööö, et sinä sinne haluaisi mennä, ei siellä ole mitään kiinnostavaa" joka ei tietenkään tälle kelpaa vastaukseksi. Kuinka vaikeaa muka olisi vain sanoa "olemme täällä koska saaren ulkopuolella on ihmisiä, ja ihmiset tappavat meitä kanoja, okei? (puhumattakaan kaikista muista vaaroista mitä lentokyvyttömät linnut kohtaisivat vapaana luonnossa)". Näin ei tapahdu koska se olisi vissiin liian looginen syy pysyä saarella, kun juoni vaatii Mollyn lähtevän sieltä pois.

Tehtaalla kanoille asennetaan kaulapannat jotka pistävät ne johonkin ihme transsiin jossa ovat ulkoisesti täysin pihalla, mutta henkisesti onnensa kukkuroilla (tämä siksi että onnellisen kanan liha maistuu vissiin paremmalta tai jotain). No miksi niille sitten pitää MYÖS rakentaa joku sadanmiljoonan dollarieuron huvipuisto?? 

Sanoisin niin että tajuan kyllä millaista tarinaa yritettiin kertoa, mutta se tuntuu kompastuvan omiin epäloogisuuksiinsa.

Ginger ja Molly ovat taas yksi lisäys loputtomaan "yritän vain suojella sinuaaa" "et voi pitää minua täällä ikuisestiii" - kasaan, joka koostuu suunnilleen jokaisesta tapauksesta kun päähahmo saa jatko-osassa lapsen. Heidän on tarkoitus myös peilata toisiaan, ja jälleen ymmärrän kyllä mitä tässä haettiin, mutta se että Mollyn ja Gingerin vapauden kaipuuta kohdellaan hahmojen toimesta täysin samana asiana on mielestäni aika hölmöä; Toinen on lapsi joka elää turvallisessa ja kaikki tarpeet täyttävässä ympäristössä, muttei saa poistua oman mielensä mukaan hengenvaaralliseen ulkomaailmaan. Toinen oli kirjaimellisesti vankileirillä.

Mitä muihin ekasta osasta tuttuihin hahmoihin tulee, ovat kaikki joko flandersoitu tai jätetty hyvin pieneen osaan. (Paras ja legendaarisin hahmo Fowler on pilattu täysin, am I right people)

Tällä kertaa näillä ei nimittäin tunnu olevan mitään kunnon roolia tai merkitystä tarinassa kuin toimia comic reliefinä, mutta eivät myöskään onnistu huvittamaan kohelluksellaan tai mielikuvituksettomilla one-linereillaan (leffassa on kyllä pari ihan hauskaa vitsiä, jotka eivät tosin juurikaan perustu kenenkään hahmon toimintaan tai repliikkeihin). Ne muutamat uudet hahmot jäävät hyvin alikäytetyiksi.

Edellisestä elokuvasta palaavan Mrs. Tweedyn kanssa on myös epäonnistuttu kunnolla. Kaikki tämän olemuksesta ja käytöksestä mikä teki tästä aidosti uhkaavan ja hyvän antagonistin, sekä mistä tämän koko persoona muutenkin koostui, on sössitty täysin ja tilalla on kuka tahansa "wElL wELL wELL, wHaT dO wE hAvE oVeR HeRe" - cartoon pahis.

Animaatio ei erityisemmin säväytä, vaikkei elokuva näytä mitenkään huonolta. Ja taaskaan en halua millään tavalla vähätellä elokuvantekijöiden työtä; stop-motion on edelleen raskasta hommaa ja nämä tyypit selvästi osaavat hommansa, ja tätä varten on varmasti kasattu useita todella vaikuttavia settejä, mutta tästä elokuvasta jotenkin puuttuu se charmi joka stop-motioniin, ja esimerkiksi ensimmäiseen Chicken Runiin mielestäni kuuluu, sillä mukana on niin paljon kaiken maailman tietokone-efekti räjähdyksiä ja selvästi digitaalisesti luotuja ympäristöjä että vaikutelma on pikemminkin hahmot lätkäistynä greenscreenille. Eli toisin sanoen animaatio on kyllä laadukasta, mutta ei visuaalisesti kummemmin kiinnosta minua.

Musiikista jäi päällimmäisenä mieleen että se My Sweet Baby on kyllä kans yksi rasittava rallatus.

Yleisesti porukka tuntuu nauttineen tästä elokuvasta, itselleni tämä oli hyvin turha ja myöskin turhauttava jatko-osa. Alkaa korkeintaan tehdä mieli katsoa ensimmäinen elokuva uudelleen tai vaihtoehtoisesti syödä kananugetteja.

Do it

Meripeto (The Sea Beast)

Dinosaurukset kuuluvat eläinaiheeseen, joten sillon kuuluvat merihirviötkin

Nimi: Meripeto (The Sea Beast)

Vuosi: 2022

Valmistusmaa: Kanada, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Netflix Animation

Ohjaaja: Chris Williams

Alun perin Jacob and The Sea Beast nimellä kulkenut filmi on aiemmin Disneyn Moanan ja Big Hero 6:n ohjanneen Chris Williamsin kynäilemä Netflix elokuva. Tämä esitettiin muutamissa leffateattereissa kesällä 2022, ja striimattiin sitten itse suoratoistopalveluun, jossa se nousi ilmeisesti kaikkien aikojen menestyneimmäksi Netflixin originaaliksi animaatioelokuvaksi.

Vuosisatojen ajan kunnioitetut merihirviöiden pyytäjät ovat suojelleet kansaa laivoja upottavilta ja ihmisiä rannalta napsivilta pedoilta. Tarina keskittyy kaiken kokeneeseen meripetojen kaatajaan Jacobiin, ja pyyntialukseen salaa livahtaneeseen orpolapsi Maisieen, joka haluaa itsekin kasvaa petojen metsästäjäksi. Molempien näkemykset alkavat kuitenkin muuttua heidän joutuessaan jättimäisen Punahirmun armoille, ja heidän ja hirviön välille alkaa muodostua side.

Tätä elokuvaa on vertailtu paljon Näin koulutat lohikäärmeesi-leffoihin, ja tulen kyllä itsekin syyllistymään tähän, näissä on kumminkin paljon samoja viboja teemassa ynnä muussa. Pakko tunnustaa että sitä on kunnolla aikaa kun olen ensimmäisen HTTYD-leffan nähnyt, mutta heikot muistinystyräni ovat sitä mieltä että siinä elokuvassa käytettiin paljon aikaa siihen miten ihmisen ja lohikäärmeen välille pikkuhiljaa rakentui luottamus ja side, kun taas tässä siihen ei liiemmin ole aikaa, sillä pitää mennä taivaltamaan meren läpi. Ja siinä missä tässäkin elokuvassa nähdään jos jonkin moista meriörkkiä ja heitellään siistejä lajinimiä, niistä ei jotenkin saa samankaltaista tuntumaa kuin HTTYD-sarjassa, joka tekisi tarinan maailmasta todentuntuisemman ja huolella rakennetun.

Juoni toimii kokonaisuutena, vaikka vetävimpänä pidän elokuvan alkupuoliskoa. Teeman voi hyvin rinnastaa oikeaan elämään ja ihmisten suhtautumiseen haikaloihin ja kaikkiin muihin vaarallisiin elukoihin, miten päähahmot alkavat hoksata että ne ovat ihmiset jotka menevät asioikseen merelle saalistamaan näitä vaarallisia petoja toisin kuin mitä kirjoissa sanotaan, eikä sillä tietenkään ole mitään tekemistä asian kanssa että kruunu saa lahtauksen ohessa kivoja koriste-esineitä hirviöiden sarvista. Erityisesti pidin kohtauksista joissa Maisie ja Jacob irrottavat vuosien aikana kertyneitä metsästäjien harppuunoja Punahirmun selästä.

Elokuva käsittelee siis myös vakavampia ja tärkeitä teemoja kuten imperialismia, vaikka tämän pohjustaminen saattaakin jäädä paria selkeämpää kohtausta lukuun ottamatta kaiken toiminnan ja jännityksen jalkoihin.

Maisie ja Jacob toimivat passelisti päähahmokaksikkona, ollen kaksi sen tyyppistä päähenkilöä joista kumpikin tuntuu luontevalta bondaamaan merihirviön kanssa. Hahmot pelaavat myös hauskasti yhteen ja heidän välinen lähentymisensä perheeksi asti oli tietysti kiva lisä tarinaan.

Punahirmusta pidin myös (always love to see that the big scary beasts are women) mukaan lukien siitä miten tämä oli mielestäni juuri sopivan ilmeikäs ja omasi uskottavan tunneälyn, siinä missä ainakin viimeisessä HTTYD-leffassa minua vaivasi Hampaattoman liika "aaaww xD" koomisuus, joka kävi aika puuduttavaksi. Tässä elokuvassa tuollaista hauska-ja-söpö-lemmikki touhua varten oli oma otuksensa (yllä oleva kuva).

Pyyntialuksen kapteeni ja Jacobin isähahmo oli kumminkin kokonaisuudessaan aika köykäisesti toteutettu; Hän on omistanut elämänsä meripetojen, erityisesti Punahirmun tappamiselle, ja lähtee mitään keinoja kaihtamattomalle kostoretkelle luullessaan Jacobin joutuneen hirmun syömäksi. Lupaava ja toimiva set-uppi, mutta loppu on toteutettu hyvin epämääräisesti, ja kun kaikki on taputeltu, niin jää katsojalle lähinnä fiilis hyvin kömpelösti väsätystä hahmokaaresta.

Visuaalinen anti ei kyllä jätä kylmäksi, animaatio on todella laadukasta. Elokuvassa nähdään runsaasti hienoja kohtauksia täynnä rikkaita värimaailmoja tai voimakasta yhden värin käyttöä. Erityisesti alun toimintakohtaus taistelusta merihirviötä vastaan oli tehty hyvin mukaansatempaavasti, ja tämän olisi varmasti kehdannut katsoa ihan valkokankaaltakin.

Ihmishahmojen designit ovat ilo silmälle päähahmoista lähtien aina muihinkin sivuhenkilöihin; petojenpyytäjiin kuuluu monta uniikkia ja erinomaista hahmodesignia, mutta valitettavasti suurin osa näistä jää vain pieneen taustarooliin, vaikka miehistössä olisi mahdollisuuksia ryhmään persoonia joita olisi varmasti hauska seurata, jos elokuva pyörisi heidän ympärillään. Punahirmun design on kyllä cool, mutta ehkä turhan simppeli ja olisi kaivannut jotain tweakkausta. Jonkinlaista kuviointia, ehkä takaevät (hämmennyin kun huomasin ettei sillä ollut niitä), taisteluarpia jne jne. Tapahtumapaikat laivasta kuninkaallisten linnaan ja tietysti itse mereen ovat todella hienoa katsottavaa.

Meriseikkailu henkisessä musiikissakaan ei ole valittamista, mukana on yksi sea shantykin, joka menee siinä missä mikä tahansa muukin samantyyppinen kappale, ne kuulostavat kaikki aika samalta korviini.

Loppupeleissä siis jälleen yksi vuoden 2022 ilahduttava animaatioyllätys ja mainio elokuva, etenkin jos kaipaat jotain How To Train Your Dragon henkistä sekoitettuna Pirates of the Garibeaniin.