Robin Punarinta (Robin Robin)

Julkaisua poikkeuksellisesti tiistaina jouluspesiaalin nimessä

Nimi: Robin Punarinta (Robin Robin)

Vuosi: 2021

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations

Ohjaaja: Dan Ojari, Mikey Please

Robin Robin on Aardmanin tuottama puolituntinen stop-motion animaatio vuodelta 2021. Lyhäri oli ehdokkaana parhaan animoidun lyhtyfilmin Oscar palkinnolle, mutta vaikuttaisi siltä että Aardman fanit eivät pidä sitä kovin kummoisena, mikä voi kummuta siitä miten paljon se poikkeaa sävyiltään studiolle tyypillisestä jäljestä.

Hiirien kasvattama punarinta yrittää parhaansa mukaan sopeutua sisarustensa joukkoon, mutta kovista yrityksistään huolimatta aiheuttaa ruoanhaku reissuilla lähinnä kaaosta. Robin päätyy lopulta omin päin livahtamaan ihmisten taloon noutaakseen koristeellisen puun latvasta toivomuksia toteuttavan tähden.

Tarinan rytmi toimii moitteettomasti ja tuntuu kokonaiselta elokuvalta juonenkäänteiden puolesta. Kokonaisuus on simppeli mutta tarjoaa kaiken sen minkä tämän skaalan leffatuokio tarvitseekin niin juonen kaaren kuin hahmojenkin kannalta. Ei siis mitään huippu deeppiä ja eeppistä mutta iltasatumaisen ja ehjältä tuntuvan pikku kertomuksen. Filmi on myös kekseliäs ja veikeä visuaalisella puolella ja esimerkiksi tavalla jolla ihmiset on kuvattu.

Robin on suloinen hahmo muutenkin kuin ulkonäöltään; hänen hahmokaarensa on hyvin tyypillinen tämmöiseen asetelmaan, jossa hän hoksaa että vaikkei häneltä luonnistu hiirimäisyydet niin kuin perheeltään niin lintuna hän voi valjastaa ihan omanlaista potentiaalia, mutta se toimii passelisti.

Myös Robinin kanssa ystävystyvä ihmisten rihkamaa keräilevä siipirikko harakka on erittäin rakastettava. Varsinkin kun kyseessä on sen tyyppinen hahmo jonka rooli olisi voitu kliseisesti täyttää joko omaa etuaan tavoittelevana huijarilla tai kaikkea vaikeuttavana pölvästillä.

Tyyli on erittäin poikkeava Aardmanille tyypillisestä animaatioista, mitä tulee hahmojen ulkonäköön ja materiaaliin josta nämä on tehty. Itse tykkään siitä että animaatiostudiot kokeilevat uusia tyylejä ja tekniikoita ja uskaltavat joskus poiketa täysin tutusta formaatista. Ikonisen vaha-animaation sijaan, hahmot on huovutettu villasta, joka antaa koko elokuvalle pehmoisen ja mukavan fiiliksen, mikä jouluelokuvaan sopiikin täydellisesti. Jouluista fiilistä tuo myös värimaailma, jossa pidin etenkin kylmän ja lämpimän valaistuksen käytöstä yhdessä.
Hahmojen designit ovat hauskan muodokkaita ja lintukaksikko varsinkin todella söppänöitä. Näistä on myös luotu onnistuneen ilmeikkäitä pupillien koon muutosten avulla. Myös antagonistina toimivan kissan design ja animointi ihastutti minua, varsinkin yhdistettynä näyttelijän äänisuoritukseen.

Kyseessä on musikaali, mutta lauluja ei tule mitenkään perä perään ja ovat lähinnä puhelaulu tyylisiä pätkiä. Ne ovat kumminkin ihan hyödyllisiä kohtausten kuljettamiseen ja hahmojen karaktersointiin, vaikka musiikki ei jätä oikein minkäänlaista vaikutelmaa.

Erittäin söpö lyhytfilmi josta tulee mieleen kaikki jouluklassikot joita aattona katseli telkkarista pitkin päivää. Näin tämän ensimmäisen kerran viime vuonna ja taidan ottaa nyt ihan tavaksi katsella tämän aina joulun aikaan.

Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Nimi: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Vuosi: 2023

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations, Netflix Animation

Ohjaaja: Sam Fell

Parikymmentä vuotta Chicken Runin jälkeen, Aardmanilla päätettiin palata studion ensimmäisen ja menestyksekkäimmän kokoillan elokuvan pariin jatko-osan merkeissä (itse voisin kuvitella osasyynä olleen se, että yhtiön kokopitkät animaatioleffat jotka eivät keskity näiden ikonisiin ja kaikkien tuntemiin hahmoihin tuntuvat olevan vähän rahallisia floppeja tai aika unohdettavia tapauksia. Tänä vuonna on puolestaan tulossa uusi Wallace ja Gromit elokuva). Leffa tehtiin yhteistyössä Netflixin kanssa ja julkaistiin suoratoistopalveluun viime vuoden lopussa, saaden pääasiallisesti positiivisen vastaanoton.

Jotenkin.

Hurjan pakonsa jälkeen, Tweedyn farmin kanat ovat rakentaneet itselleen auvoisan pikku paratiisin ja Ginger ja Rocky saaneet pirpanan nimeltä Molly. Varttuessaan kasvaa myös jälkikasvun uteliaisuus, ja lapsukainen lähteekin omille teilleen, joutuen aivan omaa luokkaansa olevalle kanafarmille, josta Gingerin ja muiden on suoritettava eeppinen pelastusoperaatio.

Onko ketään muuta jonka tekisi mieli potkasta tota tipua kuin jotain jalkapalloa

Melkeinpä koko elokuvan pituus käytetään uuden megaluokan nugettitehtaan sisällä niin-ikään vaikean ja vaarallisen suunnitelman parissa, mutta leffa tuntuu alusta loppuun hyvin tasapaksulta, tapahtui sitten mitä tahansa. 

Ensimmäisessä Chicken Runissa, joka sijoittui yhteen tavalliseen kana-aitaukseen, oli pystytty luomaan aitoa jännitystä hahmojen puolesta ja tunnetta siitä että tässä on kaikki pelissä, tässä taas vastaavaa investoitumista ei tapahdu. 

Tehtaaseen murtautuminen ja sisällä hiippailu kaiken maailman räjähteineen ja laasereineen ja Mission Impossible - kliseineen ei tunnu edes kummemmin viihdyttävältä katsottavalta. Kyllä, ne onnistuivat tekemään tylsän heist-leffan. Ja nyt puhuu joku joka nauttii yleensä suuresti näistä eeppinen-suunnitelma-jossa-jokaisella-hahmolla-on-oma-rooli - tyyppisistä kohtauksista mediassa.

Juonessa on myös ainakin itseäni vaivaavia plot holeja; 

Molly kyselee jatkuvasti äidiltään miksei saa mennä tutkimaan ulkomaailmaa jolloin Ginger vastaa kiusallisesti tyyliin: "Öhm, öööö, et sinä sinne haluaisi mennä, ei siellä ole mitään kiinnostavaa" joka ei tietenkään tälle kelpaa vastaukseksi. Kuinka vaikeaa muka olisi vain sanoa "olemme täällä koska saaren ulkopuolella on ihmisiä, ja ihmiset tappavat meitä kanoja, okei? (puhumattakaan kaikista muista vaaroista mitä lentokyvyttömät linnut kohtaisivat vapaana luonnossa)". Näin ei tapahdu koska se olisi vissiin liian looginen syy pysyä saarella, kun juoni vaatii Mollyn lähtevän sieltä pois.

Tehtaalla kanoille asennetaan kaulapannat jotka pistävät ne johonkin ihme transsiin jossa ovat ulkoisesti täysin pihalla, mutta henkisesti onnensa kukkuroilla (tämä siksi että onnellisen kanan liha maistuu vissiin paremmalta tai jotain). No miksi niille sitten pitää MYÖS rakentaa joku sadanmiljoonan dollarieuron huvipuisto?? 

Sanoisin niin että tajuan kyllä millaista tarinaa yritettiin kertoa, mutta se tuntuu kompastuvan omiin epäloogisuuksiinsa.

Ginger ja Molly ovat taas yksi lisäys loputtomaan "yritän vain suojella sinuaaa" "et voi pitää minua täällä ikuisestiii" - kasaan, joka koostuu suunnilleen jokaisesta tapauksesta kun päähahmo saa jatko-osassa lapsen. Heidän on tarkoitus myös peilata toisiaan, ja jälleen ymmärrän kyllä mitä tässä haettiin, mutta se että Mollyn ja Gingerin vapauden kaipuuta kohdellaan hahmojen toimesta täysin samana asiana on mielestäni aika hölmöä; Toinen on lapsi joka elää turvallisessa ja kaikki tarpeet täyttävässä ympäristössä, muttei saa poistua oman mielensä mukaan hengenvaaralliseen ulkomaailmaan. Toinen oli kirjaimellisesti vankileirillä.

Mitä muihin ekasta osasta tuttuihin hahmoihin tulee, ovat kaikki joko flandersoitu tai jätetty hyvin pieneen osaan. (Paras ja legendaarisin hahmo Fowler on pilattu täysin, am I right people)

Tällä kertaa näillä ei nimittäin tunnu olevan mitään kunnon roolia tai merkitystä tarinassa kuin toimia comic reliefinä, mutta eivät myöskään onnistu huvittamaan kohelluksellaan tai mielikuvituksettomilla one-linereillaan (leffassa on kyllä pari ihan hauskaa vitsiä, jotka eivät tosin juurikaan perustu kenenkään hahmon toimintaan tai repliikkeihin). Ne muutamat uudet hahmot jäävät hyvin alikäytetyiksi.

Edellisestä elokuvasta palaavan Mrs. Tweedyn kanssa on myös epäonnistuttu kunnolla. Kaikki tämän olemuksesta ja käytöksestä mikä teki tästä aidosti uhkaavan ja hyvän antagonistin, sekä mistä tämän koko persoona muutenkin koostui, on sössitty täysin ja tilalla on kuka tahansa "wElL wELL wELL, wHaT dO wE hAvE oVeR HeRe" - cartoon pahis.

Animaatio ei erityisemmin säväytä, vaikkei elokuva näytä mitenkään huonolta. Ja taaskaan en halua millään tavalla vähätellä elokuvantekijöiden työtä; stop-motion on edelleen raskasta hommaa ja nämä tyypit selvästi osaavat hommansa, ja tätä varten on varmasti kasattu useita todella vaikuttavia settejä, mutta tästä elokuvasta jotenkin puuttuu se charmi joka stop-motioniin, ja esimerkiksi ensimmäiseen Chicken Runiin mielestäni kuuluu, sillä mukana on niin paljon kaiken maailman tietokone-efekti räjähdyksiä ja selvästi digitaalisesti luotuja ympäristöjä että vaikutelma on pikemminkin hahmot lätkäistynä greenscreenille. Eli toisin sanoen animaatio on kyllä laadukasta, mutta ei visuaalisesti kummemmin kiinnosta minua.

Musiikista jäi päällimmäisenä mieleen että se My Sweet Baby on kyllä kans yksi rasittava rallatus.

Yleisesti porukka tuntuu nauttineen tästä elokuvasta, itselleni tämä oli hyvin turha ja myöskin turhauttava jatko-osa. Alkaa korkeintaan tehdä mieli katsoa ensimmäinen elokuva uudelleen tai vaihtoehtoisesti syödä kananugetteja.

Do it

Kananlento (Chicken Run)

Nimi: Kananlento (Chicken Run)

Vuosi: 2000

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations, Dreamworks Animation, Allied Filmmakers, Pathé

Ohjaaja: Peter Lord, Nick Park

Chicken Run on Wallace ja Gromit - stop-motion animaatioistaan tunnetuksi tulleen Aardman-yhtiön ensimmäinen kokopitkä animaatioelokuva. Kyseessä oli ilmestyessään niinkin iso hitti, että se oli yhtenä osatekijänä innoittamassa lisäämään Oscar-gaalaan oman kategorian animaatioelokuville, siinä missä aiemmin sitä ei oltu nähty tarpeelliseksi, koska animaatiossa mediumina ei ollut vielä kummemmin kilpailua; Oscarit silloin tällöin noteerasivat lähinnä vain jotain Disneyn maailmaa mullistavia tuotoksia (eli aika kova juttu). Ja Chicken Run on vielä tänä päivänäkin kaikkien aikojen menestynein kokopitkä stop-motion elokuva.

Tweedyn farmilla kanat elävät kurjissa oloissa jatkuvan tarkkailun ja kuoleman uhan alaisena, joukon lujatahtoisimman yksilön Gingerin järkätessä pakoyrityksen toisensa perään. Munien laskennan ja epäonnistuneiden suunnitelmien rutiinin rikkoo paikalle pelmahtava sirkuskukko Rocky, jonka lentotaidoissa saattaa olla kanojen avain pakoon.

Juonen rytmi on yleisesti hyvä koko leffan läpi ja homma eskaloituu luontevasti elokuvan aikana lopun finaalia varten. Gingerin ja Rockyn välinen vääntö tuntuu välillä vähän yksitoikkoiselta katsottavalta (mutta kuluu kyllä näihin parempiin versioihin vastaavanlaisesta dynamiikasta; ei saa hautaamaan kasvoja kämmeniin epätoivosta tai vaihtoehtoisesti nukahtamaan) mutta kokonaisuudessaan tarina pysyy jatkuvasti viihdyttävänä ja sisältö monipuolisena, vaikka esimerkiksi kaikki tapahtumat sijoittuvatkin hyvin simppeliin miljööseen eli pienelle kanafarmille ja konsepti on hyvin yksinkertainen.

Vaikka ulkoasusta ja premissistä voisi kuvitella jotain muuta, niin elokuva on oikeasti melkoisen synkkä. Ja hyvä niin, koska ei yleisö investoituisi yhtään kanojen pakoyritykseen ja pelkäisi näiden turvallisuuden puolesta, jos heti alussa ei olisi hyvin raadollisesti osoitettu että kyseessä on oikea hengenvaara, ja saatu katsojalle nousemaan pala kurkkuun lintujen tilanteesta. Huumorikin on paikoittain aika mustaa (ja on jälleen löydetty tasapaino erittäin vakavan sisällön ja hauskan kohelluksen välillä).

Mitä se kertoo että Chicken Run oli joskus tullut telkkarista kun olin pieni, ja ainoat muistikuvani olivat ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä nähtävä kohtaus jossa yksi kanoista viedään hakkuupölkylle. Ei minkäänlaista hajua vaihdettiinko ohjelmaa vai katsoinko elokuvaa pidemmälle.

Eli siis tähän asti ennen kuin kirjaimellisesti viime vuonna näin tämän leffan kunnolla, Chicken Run oli minulle "se yks Aardman-elokuva jossa tapettiin kana".

Vaikka osa hahmoista on ehkä lähinnä niitä "yksi äärimmilleen vedetty luonteenpiirre" tai running gag - hahmoja, ovat nämä silti hauskoja persoonia (joita ensiluokkainen ääninäyttely tukee) joilla kaikilla on joku relevanssi tarinassa, ja jotkin näistä pääsevät loistamaan yllättävilläkin tavoilla. Ja kuulkaa, I just love a movie jossa vaihteeksi hahmokaarti koostuu valtaosin monipuolisista ja eksentrisistä naishahmoista joiden joukossa on muutama mieshahmo, ja kohdeyleisö on kumminkin 100% sukupuolineutraali. Mikä tuntuu siis populaarikulttuurissa olevan lähestulkoon ennenkuulumatonta.

Ginger on erittäin puollettava päähahmo; elokuvan aikana tulee selväksi että yksinään hänen olisi helppo päästä pakoon farmilta ja hän tuntuu olevan kanalan asukeista ainoa joka aktiivisesti haikailee paremman elämän perään, siinä missä muut tuntuvat aikalailla hyväksyvän kohtalonsa tai eivät ole ihan tilanteen tasalla, muttei aio paeta ilman että jokainen heistä pääsee vapauteen. Tästä huolimatta Ginger tuntuu silti hyvin aidolta persoonalta jolla on myös oma katkeamispisteensä.

Vaikka Rocky taas onkin lähtökohtaisesti sellainen niin-ikään paska jätkä, niin saa leffan aikana huomata että on tällä kumminkin sydän paikallaan (+ muka-hotshot-hurmurit jotka ovat oikeasti megaluokan luusereita ovat huvittavia hahmoja) eli kyllä pidän hänenkin hahmostaan.

Sen sijaan että farmin pyörittäjä olisi jätetty pelkästään joksikin "höhöö hähää en suhtaudu eläimiin muina kuin objekteina, haluan lisää rahaa hähäää" perus eläintarinan ihmispahikseksi, Mrs. Tweedy on, monen asian elokuvassa tapaan, yllättävän hyvin luotu antagonisti. Tuosta perustasta syvemmälle kirjoitettu hahmo, ja onnistuneesti uhkaavaksi tehty, ilman että olisi turvauduttu vaikka jättämään tämä täysin ilman mitään inhimillisiä piirteitä (+pahikset jotka ovat läpi tarinan hyvin hillittyjä mutta napsahtavat lopussa ovat aina loistavia).

Huolimatta jostain ohikiitävistä vähän hölmön näköisistä hetkistä, animaatio ei ole lainkaan vanhentunutta vaan edelleen todella onnistunutta ja ensiluokkaista, niin hahmojen ilmeistä aina kunnianhimoisempiin ja isoimpiin kohtauksiin. 

Hahmojen animointi on järjettömän sulavaa, varsinkin kun miettii miten raskassoutuista hommaa stop-motion animaation tekeminen on. Myös settingit ovat todella kivan näköisiä, vaikka suurimmilta osin ovatkin hyvin yksinkertaisia tapahtumapaikkoja.

Hahmodesignit ovat kivoja ja täynnä persoonallisuutta, vähän hämää miten kanoilla on vaan straight-up kädet ilman että niistä olisi tehty erityisemmin siipiä muistuttavia (onnea siihen lentämiseen :D), mutta Aardmanin tyyli on niin ikoninen että ei tuollaiset tyylivalinnat kyllä mitään haittaa. Ja jos tämä olisi perinteinen 3d - tai 2d animaatio, niin mistä vetoa että kanojen ja kukkojen designit olisi vedetty niihin hirveisiin animaatiohahmojen sukupuolidimorfismi kliseisiin, luulen että voitte kuvitella mitä tarkoitan.

Soundtrack on mainio, ja varsinkin heti alussa logojen aikana kuultavalla scorella ei ole mitään asiaa olla niin pirun kova kuin se on.

Elikkä suosittelen kyllä jos tämä on jäänyt näkemättä; Kiistatta paras Aardman-elokuva, joka ainakin itseni yllätti monella tapaa.