Zambezia - lintukodon siipiveikot (Zambezia)

Aina se pitää laittaa suomenkielisessä julkaisussa perään joku hölmö alaotsikko

Nimi: Zambezia - lintukodon siipiveikot (Zambezia)

Vuosi: 2012

Valmistusmaa: Etelä-Afrikka

Tuotantoyhtiö: Triggerfish Animation Studios, Wonderful Works

Ohjaaja: Wayne Thornley

Zambezia on etelä-afrikkalaisen Triggerfish-studion – joka aloitti ysärillä tekemällä stop-motion animaatioita mainoksiin – ensimmäinen kolmesta kokopitkästä animaatioelokuvasta. Elokuva näki ensi-iltansa vuonna 2012, ja voitti Afrikassa useamman palkinnon, sekä oli Annie-ehdokkaana animaatioelokuvan parhaan musiikin pystille.

Nuori muuttohaukka jättää isänsä lähteäkseen etsimään itselleen uutta elämää lintujen rakentamasta kommuunista, Zambeziasta. Samalla tämä saa selvää vanhempiensa menneisyydestä, sekä juonesta joka uhkaa koko lintuparatiisia.

Lintujen kasaamaa kaupunkia ei ole konseptina vaikeuksia ottaa vakavasti; ihan oikeassakin elämässä linnut osaavat rakentaa ties mitä, käyttää työkaluja, värjätä höyheniään ja tahallisesti levittää maastopaloja. 

Elokuvassa on kiva konsepti ja juonessa mielenkiintoisia vivahteita, mutta yleisesti se on hyvin tyypillinen 2010-luvun lastenanimaatio. Huumori (paria semi hauskaa vitsiä lukuun ottamatta) aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja aikaa kulutetaan välillä hyvin epämääräiseen humputteluun.

Elokuva on myös editoitu jotenkin kummallisesti. Kohtauksista leikataan pois kuin jotain skippi-nappulaa iskien ja eri kohtausten välillä pompitaan edes takaisin.

Elokuvan suurin valttikortti on siinä käytettävien lintujen lajikirjo. Toivon kovasti että olisi enemmän lintukeskeistä xenofiktiota; maailmassa on toinen toistaan hienompia lintuja niin moneen eri lähtöön, mutta suurinta osaa näistä ei ikinä näe esimerkiksi animaatioelokuvissa esiintyvän.

Siinä missä Afrikkaan sijoittuvissa valtavirran animaatioissa nähdään strutsi, flamingo ja joku geneerinen korppikotka, tämä sisältää hurjasti vähemmän tunnettuja lintuja. Mukana nähdään muun muassa monia eri haukkoja ja kotkia, partakorppikotka, pyhäiibis ja itselle ihan uusia lajeja kuten afrikansatulahaikara. Kaikki taustahahmotkin tunnistaa selkeästi afrikkalaisiksi lintulajeiksi eikä kukaan tunnu olevan geneerinen animaatio lintu npc.

Hahmot eivät ole kovin kaksisia. Sivuhahmojen joukossa on konsepteja joista tykkään, mutta itse päähahmo sekä tämän läheisimmät kaverit olivat hyvin puisia ja monen monta kertaa tämmöisissä elokuvissa nähtyjä.

Toinen asia mistä pidin tässä elokuvassa, oli miten antagonisteina ja hyvin keskeisessä roolissa toimivat marabut olivat pohjimmiltaan väärinymmärrettyjä ja hyväksyttiin lopulta muiden lintujen joukkoon (tykkään aina tropesta jossa pahiksen alaiset tms. tekevät parannuksen ja kääntyvät tätä vastaan).

Tässä juonikuviossa oli kyllä paljon epäselvyyksiäkin, kuten miksi marabut on bännätty Zambeziasta? Itse nämä sanovat että toiset linnut olivat vain ennakkoluuloisia koska nämä ovat rumia, eli kai se sitten oli niin.

Animaatio on matalan budjetin 3D:tä, ja eniten siitä kärsivät hahmomodellit. Kehuin aiemmin lintujen lajikirjoa tässä elokuvassa, joten olisi kiva jos näiden designitkin olisivat vähän tyylikkäämpiä (jotkin ovat ihan vaan rumia). Esimerkiksi aiemmin mainittu partakorppikotka on oikeassa elämässä ihan pirun päheä lintu, mutta tässä elokuvassa design on makuuni aivan liian karikatyyrimäinen. Eräässä kohdassa myös käytettiin yhden hahmon tarkkaa hämäränäköä, joten menin googlaamaan mikä lintu tämän oli tarkoitus olla. Tämä oli kehrääjä, mitkä ovat erittäin uniikin näköisiä lintuja, mutta designin perusteella luulin tätä joksikin ylipainoiseksi varpuseksi. (Kiva silti että oikeasti hyödynnetään eri lintulajien piirteitä useamman hahmon kohdalla.)

Musiikki oli oikeastaan melko hyvää. Silloin tällöin jopa todella erottuvaa ja fiilisteltävää.

Tälle oli todella hankala valita arvosana kahden ja puolen ja kolmen väliltä. Sisällöltään tämä ei säväytä; juonen kulku on epäluontevaa, monet hahmoista kliseisiä, ja animaatio jättää paljon toivomisen varaa, mutta samalla haluan antaa credittiä asioista joita olen todella toivonut eläinaiheisissa animaatioelokuvissa näkeväni. Olen ennenkin antanut kolmosia elokuville joista diggaan vain ajatuksen tasolla, mutta myös kahta ja puolikasta tätä paljon teknisesti laadukkaammille elokuville. Oh well.

Lucky and Zorba (La gabbianella e il gatto)

Nimi: Lucky and Zorba (La gabbianella e il gatto)

Vuosi: 1998

Valmistusmaa: Italia

Tuotantoyhtiö: Lanterna Magica

Ohjaaja: Enzo D'Alò

Englanninkieliseltä nimeltään Lucky and Zorba on italialainen animaatioelokuva, joka perustuu chileläisen kirjailijan Luis Sepúldevan (joka ilmeisesti näyttelee elokuvassa yhden hahmon) romaaniin The Story of a Seagull and the Cat Who Taught Her to Fly (1996). (Sivuhuomiona kirkan eri painosten kuvitukset mitä kuvahaussa näkee ovat todella hurmaavia). Kyseessä oli kallein italialainen animaatio, ja leffa olikin hyvin suosittu kotimaassaan ja menestyi myös kansainvälisesti. 

Rannikkokaupungissa, paikallisten kissojen sekalainen sakki yrittää huonolla menestyksellä pitää sataman rottapopulaation kurissa, kissoja ruokkivien ihmisten kasvaessa yhtä tyytymättömimmäksi. Zorba-kissa törmää yllättäen öljyn peittämään lokkiin, joka pyytää viimeisillä voimillaan Zorbaa pitämään huolen munastaan ja varmistamaan että siitä kuoriutuva poikanen oppii lentämään.

Tarina on tietysti liikuttava ja suloinen, vaikka tämmöinen tarina eläimestä adoptoimassa toisen lajin poikasen (usein linnun) olisikin moneen kertaan nähty. Kyllä meinasin taas kunnolla parkua lastenpiirretyssä kuolevan eläimen perään.

Juonenkulku ja elokuvan rytmi sujuu alussa sutjakkaasti, mutta kun lokinpoikanen Lucky tulee pahisrottien kaappaamaksi (kissat ja lokit on esitetty todella kivasti, niin rottien pitää sitten olla pahoja. You win some, you lose some) tarinankuljetus menee jotenkin kummalliseksi. Tai lähinnä ihmetyttää miten valju rottien päihitys ja Luckyn pelastaminen on. Tämä päättyy hyvin antiklimaattisesti ja sysätään vain sivuun että voidaan tehdä aikahyppy siihen kun Lucky on varttuneempi. 

Ja myöhemmin nämä rotat budjailee elokuvassa taustalla loppuun asti kuin ei mitään? 

Olisin odottanut että vartuttuaan aikuiseksi, Lucky tyyliin auttaisi kissoja päihittämään rotat tai muuta semmoista, että juonet jotenkin solmiutuisivat yhteen ja rotta-juonelle tulisi joku loppuratkaisu.

Hahmot eivät ole mitään hurjan persoonallisia, kaikilla on tyypilliseen tapaan suunnilleen yksi erottuva luonteenpiirre, mutta ei se tämän tyyppiselle elokuvalle suurempaa hallaa tee. Kissajengin touhut olivat mukavaa seurattavaa; tykkäsin ainakin enkkudubissa hahmojen dialogista ja kaikenlaisista sanailusta. Zorballa on ihan kiva persoonallisuus, ollen samalla ylpeä ja vähän nenäkäs, miten kissan klassisesti olettaisi olevan karakterisoitu, mutta samalla empaattinen ja avoimesti hyväntahtoinen.

Elokuvalla olisi ehkä voinut olla vähän enemmän pituutta, että Zorban ja Luckyn välinen suhde olisi saanut enemmän huomiota ja esimerkiksi Yoyo-kissanpennun (italiankielisessä versiossa Pallino. Ei saisi nauraa) kateutta Luckya kohtaan olisi pohjustettu enemmän.

Piirrostyyli on mukava ja nostalginen. Rotat ovat kyllä rumia kuin mitkä, mutta sitten etenkin linnut on piirretty todella sievästi. Kissojen – joita elokuvassa on useita – designit on onnistuttu saamaan uniikeiksi toisistaan pääasiassa hyvin hienovaraisilla piirteillä. Värimaailma on erittäin viehättävä, etenkin tummat yömaisemat. Taustat ovat nättejä ja hahmot sekä sulautuvat mukaan kohtaukseen että erottuvat niistä tehokkaasti. 

Mukana oli lemppariani varhaista kökköä 3D:tä 2D-animaatioelokuvassa, mutta hassusti vain yhdessä ainoassa kohdassa, että olisin huomannut. Tykkäsin todella paljon miten elokuva sisälsi muutaman kohdan joissa vaihdettiin vahvasti tyyliteltyihin sekä abstrakteihin visuaaleihin, esimerkiksi laulukohtauksen aikana.

Musiikki oli itse asiassa aika hyvää, vaikkei ehkä aina oikein mätchännyt kohtauksen tunnelmaan. Rottien biisit ovat hulluja bängereitä, mutta muut kappaleet ovat unohdettavia tai jotenkin hölmöjä (se hölmö biisi jäi päähän soimaan, kuinkas muuten).

Tykkään kovasti katsoa näitä eurooppalaisia piirrettyjä, sillä näissä on usein ihastuttava animaatio ja sisältö jollain tavoin poikkeavaa suurelle yleisölle tutuimmista amerikkalaisista animaatioista.

Operaatio Majava (Hoppers)

Nimi: Operaatio Majava (Hoppers)
Vuosi: 2026
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Pixar animation studios

Ohjaaja: Daniel Chong

Hoppers on tänä keväänä ensi-iltansa saanut Pixar animaatio. Elokuvan ohjannut Daniel Chong palasi Pixarille vuonna 2020, luomansa Cartoon Network - sarjan We Bare Bearsin tultua päätökseen, ja aloitti elokuvan konseptoinnin. Alkuvaiheessa Chong oli suunnitellut tarinan keskiössä olevan pingviinit, mutta idea ei innostanut Pixarin luovan puolen johtoa, sillä animaatioelokuvia pingviineistä oli tämän mielestä jo riittämiin. Tarinan pääosaan pääsivätkin lopulta majavat.

Keskellä yritystään pelastaa paikallinen luonto moottoritieprojektilta, 19-vuotias opiskelija Mabel saa selville tutkimuksesta, jossa ihmiset pääsevät soluttautumaan eläinten joukkoon siirtämällä tietoisuutensa robottiseen eläimeen. Mabel kaappaa käyttöönsä robottimajavan, ja yrittäessään saada eläinkunta mukaan puolustamaan kotiaan, aiheuttaa näiden vallankumouksen ihmisiä vastaan.

Aluksi en ollut hirveämmin kiinnostunut tästä elokuvasta, sillä yksi ensimmäisiä asioita mitä siitä kuulin, oli että leffan luonnonsuojeluteemoja oli pitänyt tekovaiheessa laimentaa, ettei siitä tulisi liian kontroversiaali. Luonnonsuojelu. On nykyään kontroversiaalia. Terveisin Pixar. Studio joka on tehnyt muun muassa WALL-E:n.

Kumminkin, kun tämän nyt päädyin katsomaan, niin pidinkin yllättävän paljon tästä elokuvasta. Teema ja tietyt juonenkäänteet alkavat olla jo aika monessa eläintarinassa nähtyjä, mutta toteutuksessa on sen verran sydäntä ja persoonaa ettei tämä mitenkään tylsää katsottavaa ollut.

Mabel on hyvin todentuntuinen persoona ja 

myös tehokas protagonisti siinä mielessä että on oikeasti se joka puskee toiminnallaan ja joskus pahasti mokaamallakin juonenkulkua eteenpäin, sen sijaan että päähenkilölle vain tapahtuu asioita ilman että tämä voi itse näihin vaikuttaa.

Mabelin hahmo resonoi myös monella tavalla itseäni; etenkin tuntuu että omalle ikäluokalle on hyvin tuttua voimattomuuden tunne kun muita ihmisiä ympärillä ei vaan kiinnosta ja niitä joilla on valta vaikuttaa asioihin, vielä vähemmän. Elokuva käsittelee siis mielestäni tärkeää teemaa muutenkin kuin ympäristönsuojelun osalta.

Tuntuu että kaikkia hahmoja käytetään aika sopivasti. Myös sivuhahmoista tykkäsin, etenkin majavakuningas-Georgesta ja robottieläinprojektia vetävistä tiedemiehistä.

Eläinten neuvosto, joka koostuu jokaisen eläinryhmän omista hallitsijoista, ovat hupaisia persoonia, vaikka sivuroolissa ovatkin ja konsepti on sen verran hauska että voisin katsoa elokuvan jo pelkästään tuosta. Ei sillä että tämä kummemmin mitään jatko-osaa kaipaa, mutta jos semmoinen pitää tehdä, niin se voisi pyöriä sitten sen ympärillä että näiden kaikkien pitää tehdä Georgen kanssa yhteistyötä tai jotain.

Nipotusta aiheuttaa elokuvan pääantagonisti, hyönteisten johtajaksi nouseva perhosentoukka. Tai lähinnä miten parantumattomana ja koomisen pahana tämä esitetään (hyönteisiä itsessään ei kuvata mitenkään pahoina, ainoastaan tämä tyyppi on joku mielipuolinen maailmanvalloittaja syystä X ja Y). 

Koko leffa pyörii luonnonsuojelun tärkeyden ympärillä, niin vähän harmittaa että pahis on ötökkä (en kyllä olisi tykännyt jos mikään eläin olisi kuvattu loppuun asti pahana), sillä hyönteiset ovat äärettömän tärkeitä luonnon tasapainossa, mutta jäävät aina luonnonsuojelukeskustelun ulkopuolelle eikä niiden henkiä pidetä saman "arvoisina" kuin muiden eläinten, kuten hahmot itsekin huomauttavat.

Mielestäni tähän elokuvaan ei tunnu sopivan että mukana on joku 100% paha antagonisti joka syödään lopussa, jos jopa poliitikko joka haluaa pistää luonnon paskaksi tekee parannuksen. Ymmärrän että jos tarinan iso teema on uskoa että kaikissa on hyvää ja kaikille pitää antaa mahdollisuus muuttua yms yms, niin halutaan ehkä näyttää että kaikki eivät halua ottaa sitä mahdollisuutta vastaan jos se annetaan. Mutta oliko sen pakko olla se ötikkä.

Tykkäsin kyllä animaatiosta ja sen tyylistä; ilmeet ovat aivan loistavia ja hyvin simppeli ulkoasu on miellyttävä.

Jotain mitä huomasin, on että yleensä en tämän tyylisuunnan animaatioissa hirveämmin välitä ihmishahmojen ulkonäöistä, mutta tässä elokuvassa tykkäsin paljon myös ihmisten designeista, erityisesti Mabelin. (Alun perin olin vähän harmissani että tämä olisi taas niitä elokuvia jossa ihmishahmo on suurimman osan elokuvasta eläimen tai muun kehossa eikä omassaan, mutta Mabel saa myös ihmisenä paljon ruutuaikaa) Eläinten designit kokonaisuuksissaan vähän vaihtelevat – jotkin eläinlajit kääntyvät animaation tyyliin selvästi paremmin kuin toiset – mutta yleisesti elokuvan hahmot ovat söpöjä (pidin siitä miten ihmisten näkökulmasta eläimillä on pelkät nappisilmät ja eläinten näkökulmassa ilmeikkäämmät).

Musiikki oli välillä hyvinkin eeppistä, myös lopputekstien kappale Save The Day on todella kiva biisi.

Kaikesta huolimatta tämä oli tosiaan liikkis ja hupaisa elokuva; myöskin ensimmäinen Disney-Pixar elokuva useampaan vuoteen jonka olen edes viitsinyt katsoa, eli mukava yllätys. Pixar-elokuvat ovat omalla kohdallani olleet viime vuosina hyvin epäkiinnostavia, mutta samalla joitain niistä parjataan mielestäni typeristä syistä, tämä mukaan lukien. Suosittelen antamaan mahdollisuuden, etenkin näille jotka ovat originaaleja elokuvia, eivätkä jotain rahanlypsy-jatko-osia.

Isle of Dogs

Nimi: Isle of Dogs
Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Japani, Saksa, Iso-Britannia
Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox Animation, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures, Studio Babelsberg, Scott Rudin Productions, 3 Mills Studios

Ohjaaja: Wes Anderson

Isle of Dogs on uudempi Wes Andersonin kahdesta kokopitkästä animaatioelokuvasta. Ohjaaja on sanonut idean inspiroituneen Isle of Dogs (oikea paikannimi Itä-Lontoossa) kyltistä jonka näki Englannissa Fantastic Mr. Foxin tuotannon aikana ja kehittely elokuvalle pistettiin käyntiin vuonna 2015. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 2018 ja tämä voitti muun muassa parhaan animaation - sekä parhaan musiikin Oscar palkinnon.

Tulevaisuuden Japaniin sijoittuvassa Megasakin kaupungissa puhkeaa koirista ihmisiin tarttuva epidemia, ja pormestari määrää kaikki koirat karkotettavaksi kaatopaikkasaarelle. Näihin kuuluu myös pormestarin oman otto-pojan Atarin henkivartijana toiminut Spots. Atari karkaa saarelle etsimään koiraansa, saaden apua pieneltä koirajoukolta. Näiden selvittäessä Spotsin olinpaikkaa, kaupungissa puidaan eläinten kohtaloa, hoitokeinoa tautiin, sekä korruptiota koko tilanteen takana.

Elokuvassa on omaperäinen tarina ja kuten olettaa saattaa – mikäli tuntee ohjaajan tuotantoa – koko leffan tyyli on ihastuttavalla tavalla eriskummallinen. Juoni puhuttelee kyllä hyvin; ihminen on valmis dumppaamaan jopa parhaan ystävänsä koiran tuolla tavoin, mikä ei ole minusta kaukana siitä miten olemme oikeastikin kohdelleet eläimiä jotka ovat meitä korvaamattomasti palvelleet ja ihmishenkiä pelastaneet.

Tarinankerronta on todella onnistunutta; kaikkea ei näytetä kronologisessa järjestyksessä, vaan takaumia joista tapahtumat valkenevat tulee runsaasti eri aikaväleiltä läpi koko elokuvan, mutta pysyin silti aina kärryillä mitä juonessa tapahtui. Elokuvan tahti on todella rento, eli nautittavaa katseltavaa, mutta tarina myös imaisee mukaansa ja pitää otteessaan etenkin loppua kohden. Huumori on jälleen integroitu hyvin mukaan.

Toteutuksen monista luovista ratkaisuista ja yksityiskohdista tykkään, kuten miten ihmishahmot puhuvat (tulkkia ja vaihto-oppilasta jotka selkeyttävät elokuvan tapahtumia lukuun ottamatta) lähestulkoon täysin japania, mikä asettaa katsojan helposti itse koirien asemaan, mikäli osaa vain enkkua siis. Mutta myös joo, minun on valitettavasti pakko olla se tyyppi joka kysyy minkä takia koiranvihaaja megamulkku pahikset pitää assosioida kissojen kanssa tässäkin koiraelokuvassa. Tuo ei vaan mielestäni vaikuta mihinkään ja kissaviha on niin paha ongelma etten oikein voi olla aina kiinnittämättä huomiota siihen.

Sanoisin että ainoa kummempi miinus itselleni oli ettei elokuvan hahmoista synny mitään syvempää impressiota. Tuntuu että vain Chief-koiralla on selkeä persoonallisuus ja lisäksi vahva hahmokehitys ja syvyyttä, eli tämä oli itselleni ainoa hahmo joka jäi kunnolla mieleen. Elokuva onnistuu kuitenkin saamaan katsojan kliimaksin aikana kauhulla jännittämään mitä niin saaren koko koirapopulaatioille kuin myös itse loppuhuipennuksen toimintaan osallistuville päähahmoille käy, vaikkei suurimpaan osaan hahmoja synny mitään syvempää sidettä (toisaalta voisi luulla ettei siihen hirmuisen korkeaa myötätunnon tasoa tarvita etteikö olisi sydän sykkyrällä kaikista eläimistä juuri koirien puolesta, mutta elokuva itsekin todistaa etteihän se kaikkien kohdalla näin ole).

Tykkäsin päähahmoja auttavasta isosta karvaturjake koirasta ja televisiota katsovasta oraakkeli-mopsista, mikä sai miettimään olisiko se, että keskeiseen koiraporukkaan kuuluisi enemmän toisiinsa kontrastia luovia ja monipuolisia rotuja voinut saada näihin enemmän persoonaa/helpottanut erottamaan hahmot toisistaan.

En sitten tiedä ovatko kaikista erottuvimmat koirarodut vähän ylikäytettyjä animaatioelokuvissa, mutta olisi myös ollut todella kiva vaihtoehto jos leffassa olisi keskitytty vaikka nimenomaan japanilaisiin koirarotuihin (Yksi pääviisikon koirista on wikipedian mukaan akita inu mutta en kyllä olisi designin perusteella koskaan arvannut).

Luulisin tämän olevan kunnianhimoisempi animaatio kuin Fantastic Mr. Fox, ja sen tavoin tämä onkin visuaalisesti aika hullun upea animaatio (kuuluisa kuukausien työstä syntynyt sushin-valmistus-kohtaus muutti pysyvästi jotain aivoissani). Nuket ja kaikki setit ovat todella vaikuttavan näköisiä, samalla kun savu- ja vesi efekteistä tulee hurmaava käsintehty fiilis. Wes Andersonille tyypilliseen tapaan kuvien sommittelu on hyvin epätyypillistä ja poikkeavaa semmoisesta elokuvauksesta johon moni on tottunut. Olen myös nähnyt niitä elokuvia joissa rikotaan kaikki "säännöt" ynnä muut ihan vain koska halutaan olla #different, mutta ainakin näissä Wes Anderson animaatioissa se tuntuu vain luovan veikeää, vähän nukketeatterimaista fiilistä. Ja kuten olen jo monesti varmaan maininnut, rakastan kun stop motion-animaatiossa tehdään kaikki vaikeammatkin efektit ynnä muut stop motionina eikä jälkikäsittelynä tietokoneella. 

Hahmoista on jälleen saatu todella ilmeikkäitä, etenkin liikuttuneisuus tulee näiden kasvoilta jotenkin todella autenttisesti ilmi. Kaikista asioista hahmodesigneissa - ja animaatiossa en aina välittänyt – tapa jolla Atari irvistää hampaitaan usean kerran leffan aikana näyttää suorastaan epämukavalta – mutta kaiken kaikkiaan elokuva on todella viehättävää katsottavaa ja aivan huippu stop motionia. 

Musiikki ja äänimaailma ylipäätään tuovat myöskin uniikin ja elokuvan identiteettiä tukevan säväyksensä.

Todella hienosti kasattu elokuva tämäkin, rakastan tietty selkeän omaäänisiä ja kaiken tekniikastaan irti ottavia animaatioleffoja. Jos tämä tai Fantastic Mr. Fox on jäänyt väliin niin kannattaa ehdottomasti tsekata!

Even Mice Belong in Heaven (Myši patří do nebe)

Nimi: Even Mice Belong in Heaven (Myši patří do nebe)
Vuosi: 2021
Valmistusmaa: Tšekki, Ranska, Puola, Slovakia
Tuotantoyhtiö: Fresh Films, Les Films du Cygne, Animoon, CinemArt SK, Canal+ Polska, Barrandov Studio, Miasto Kultury, Panache Productions, Haus Boot

Ohjaaja: Jan Bubeníček, Denisa Grimmová

Even Mice Belong in Heaven on vuoden 2021 animaatioelokuva, joka perustuu tsêkkiläisen Iva Procházkován samannimiseen lastenkirjaan (2006). Kyseessä on pitkä projekti ja kalleimmaksi tullut tšekkiläinen animaatio, joka voitti ilmestyessään useamman palkinnon.

Whizzy-hiiri ja Whitebelly-kettu jäävät takaa-ajon yhteydessä kumpikin auton alle ja saavat surmansa. Kaksikko tapaa toisensa eläinten taivaassa ja saaliin ja saalistajan välille alkaa muodostua ystävyys näiden valmistautuessa seuraaviin elämiinsä.

Hui, uusi postaus pitkästä aikaa :0 Katsotaan jatkuuko säännöllisempi julkaisutahti tästä eteenpäin, on ollut arjessa kovasti työtä ja hämminkiä.

Kumminkin:

Eläinten kuolemanjälkeinen elämä on kieltämättä hyvin mielenkiintoinen aihe tarinalle, en tiedä onko tämä sellainen jota on käsitelty useammin.

Vaikka elokuvassa on kaikenlaista actionia, niin sen tahti on aika rauhallinen eli vaivaton seurata. Sävyltään tässä tuntuu olevan hyvä tasapaino raskaampien elementtien ja huumorin kanssa; ja vitsit olivat ajoittain aidosti ihan hauskoja. 

Tämä on taas tarina jossa kahden hahmon välinen suhde on kaiken keskiö, mutta se olisi ehkä kaivannut jotenkin eheämpää toteutusta. Taas mennään jotenkin kiirehditysti ja ilman konkreettisempia ns. "ahaa elämyksiä" siitä ettei voida sietää toisiaan, siihen että rakastetaan toisiaan ja hahmojen käytös jossain kohdissa oli vain kummastuttavaa (saattaa olla että dialogi oli vain tönkösti käännetty, katsoin elokuvan enkuksi).

Juonen juju on kuitenkin ihan symppis. Lopussa oleva twisti jossa hahmot ovat seuraavassa elämässään vaihtaneet lajeja ristiin oli oikein hyvä.

Olen tätä nykyä nähnyt useamman elokuvan petoeläimen ja saaliseläimen välisestä toveruudesta; mitä tämän elokuvan hahmojen persoonallisuuksiin tulee, niin ihan virkistävää että Whizzy onkin ärhäkkä ja ynseä ja Whitebelly todella kaino ja myötätuntoisempi. Whizzy on myös hyvin todentuntuinen ja sympatisoitava hahmo jolla on selkeä hahmokaari.

Tuntuu että mainitsen tämän joka kolmannen arvosteltavana olevan teoksen kohdalla, mutta jotenkin minun on aina pohdiskeltava sitä miten petoeläimet ja koko eläimet-syövät-toisiaan "dilemma" esitetään, jos aihe on käsittelyssä.

Vaikka elokuvassa kysytään miten se, että ketut saalistavat muita eläimiä eroaa siitä miten hiiret syövät hyönteisiä ja todetaan etteivät petoeläimet tapa huvikseen tai ilkeyttään, niin SILTI tarinassa pitää olla pahis joka kirjaimellisesti möykkää että "KILLING IS FUN, ALL MICE DESERVE TO DIE HÖHÖHÖÖ"

Kyseessä on siis kettu joka söi Whizzyn sankari-isän ja paljastuu Whitebellyn sedäksi, joka kasvatti hänet kun tämä menetti omat vanhempansa. Luulin katsellessani että tästä paljastuisikin moniulotteisempi hahmo, joka voi silti olla tarinan antagonisti; jolla on jokin "luonnossa vain vahvin selviää" - mentaliteetti, miten samaan aikaan se joka on hiirille pelätty hirviö olisi samalla kettujen kunnioittama konkari. Mutta tämä onkin ihan täys julma huvikseen tappaja, niin ei kai siinä sitten.

Olen alkanut tykätä stop motion - animaatiosta yhä enemmän viime vuosien aikana ja on ilo nähdä ettei tämä ole kuollut animaation muoto. Tuotannon skaalan huomioon ottaen, tämä on aika kunnianhimoinen elokuva toteuttaa stopparina, kaikkien nukkejen ja eri settien sekä toimintakohtausten puolesta.

Animaatio on ajoittain hyvin sulavaa ja puhdasta, mutta siinä on myös se karkeus ja selkeä ihmiskäden jälki mistä pidän stop motionissa. Mukana on tietysti vähän silmiinpistäviä tietokone elementtejä ja esimerkiksi hahmojen valaistus ei aina mätchaa yhteen ympäristön kanssa, mutta ei tuo vaivaa läheskään yhtä paljon kuin niissä nukkeanimaatioissa joissa on mukana kaiken maailman CGI räjähdyksiä ynnä muita.

Hahmoihin on saatu hyvin tunnetta, vaikka näiden kasvojen ilmeet ovat aika rajoittuneet. Joidenkin hahmojen ulkonäkö on kieltämättä aika uncanny, mutta mukana on myös muutama todella hieno hahmodesign (alkuperäisessä kirjassa on muuten näköjään ihanat kuvitukset, mukava että niiden tyyliä haluttiin säilyttää elokuvasovitukseen).

Ihan sympaattinen ja persoonallinen elokuva. Pitäisi taas ottautua leffojen katseluun ja niistä kirjoitteluun, minulla on kyllä suuri lista animaatioita laidasta laitaan mahdollisiksi aiheiksi, jos vain saisi aikaiseksi.

Niko - Lentäjän poika

Nimi: Niko - Lentäjän poika (englanniksi tunnettu nimillä The Flight Before Christmas ja Niko & the Way to the Stars)
Vuosi: 2008

Valmistusmaa: Suomi, Tanska, Irlanti, Saksa
Tuotantoyhtiö: Anima Vitae, Cinemaker, Ulysses Filmproduktion, Magma Films

Ohjaaja: Kari Juusonen, Michael Hegner

Niko - Lentäjän poika on vuonna 2008 ilmestynyt neljän maan yhteistuotantona tuotettu, Kari Juusosen ja Michael Hegnerin ohjaama animaatio. Ilmestyessään Niko oli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva (ja yhä edelleen toiseksi katsotuin kotimainen animaatioelokuva Suomessa) ja on voittanut muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen Jussi palkinnot. Kyseessä on myöskin kansainvälisesti menestynyt animaatioleffa, jolle on tehty pari jatko-osaakin. 

Tuikitavallinen poron vasa Niko on siinä uskossa että hänen isänsä on yksi Joulupukin legendaarisista lentävistä poroista. Niko on ulkopuolinen omassa tokassaan, joten tämä lähtee vaaralliselle matkalle etsimään Korvatunturia jotta isänsä voisi opettaa hänet lentämään.

Juoni on tarpeeksi omaperäinen ja tarinassa on ilahduttava teema perheestä joka saa elokuvan seisomaan paljon tukevammin. 

Olen joskus aiemminkin todennut miten tuntuu että hyvin harvassa mediassa käsitellään yhteiskunnan normeista poikkeavia perhemalleja - ja suhteita mitenkään suoraan ja luontevasti; tässä elokuvassa sitä on positiivisesti yllättäen monessakin mielessä. Elokuvassa on kaari siitä miten Nikon oikea isähahmo on tämän perään katsova liito-orava Julius, mikä oikeasti tekee tarinasta paljon vahvemman. Tämä on todella virkistävä suunta tämäntyyppiseen juoneen; sen sijaan että koominen pikkueläin sidekick olisi mukana vain koska sellainen on oltava mukana, näiden suhde ja konflikti onkin elokuvan kantava voima.

Ehkä olen puolueellinen rakkaudestani suomalaiseen nostalgiseen jouluun, mutta tämä kuuluu animaatioihin joissa on se hyvä joulun tunnelma, eli koko leffassa on miellyttävä atmosfääri. Elokuvalla on sydäntä ja myöskin uskottavaa jännitystä, mistä myös plussaa.

Juonen tavoin hahmotkin toimivat ihan perus sujuvasti, niin että esiin myös nousee muutamia mukavan epätyypillisiä toteutuksia.

Tämä kuuluu siihen elokuvalajikkeeseen, jossa protagonistin roolissa pitäisi teknisesti olla se lapsihahmo jonka ympärillä tarina pyörii ja jonka mukaan elokuva on nimetty, mutta aikuiset jotka tempaantuvat mukaan syystä tai toisesta tuntuvat olevan niitä oikeita päähenkilöitä. Aiemmin mainittu Julius sekä Wilma – lumikko tai kärppä jonka kanssa Niko ja Julius ystävystyvät matkalla – ovat helposti leffan parhaimmat hahmot. 

Jos yleistetään, niin lasten jouluanimaatiossa antagonistit ovat tyypillisesti "hähhähhäää minä haluan pilata joulun, höhöhöhöö" tyyppejä, jotka sitten voitetaan joulun taialla tai muulla, mutta tässä Nikon perään lähtevä pääpahis haluaa syödä joulupukin että voi ottaa hänen paikkansa ja kiertää syömässä maailman lapset. Hyvin viihdyttävää nähdä jouluisessa animaatiossa hardcore synkkä murhanhimoinen pahis :D. 

Elokuva ei mene maalaamaan susia täysin pahoiksi, kun mukana on edes yksi lämminhenkinen yksilö, oikeasti ihan sympaattisessa sivujuonessa.

Kyseessä on on ollut hyvin vaatimattoman budjetin tietokoneanimaatio, mutta se ei mielestäni paista kummemmin läpi. Erityisesti ympäristöt ja värimaailmat/valaistukset ovat mielestäni nätisti luotuja ja kivan tunnelmaisia; on vain mukava katsoa animaatiota – etenkin jouluaiheista sellaista – jossa näkee että tapahtumapaikat ovat nimenomaan Suomessa, eikä vaan sitä sun tätä lunta ja metsää.

Hahmodesignit ovat vähän niin ja näin; Nikon pärstä muuttuu hassumman malliseksi mitä enemmän sitä ajattelee, mutta toisaalta tykkään siitä miten esimerkiksi jokaisella lentojoukkojen porolla on uniikki ulkonäkö sarven muotoja myöten. Mutta onko muuten mitään animaatiota jossa kärppä tai muu näätäeläin muistuttaisi sitä miten hurmaavalta eläin oikeasti näyttää, aina näkee vain näitä designeja joilla on ihmismäiset raajat hirmu pitkä nokka?

Musiikki on toimivaa mutta ei jää mitenkään kummemmin mieleen. Jos muuten jätän näissä teksteissä soundtrackin mainitsematta niin voitte olettaa että asia on näin.

Näin sen uusimman Niko-elokuvan pari päivää sitten ja sekin sai antamaan enemmän tunnustusta tälle alkuperäiselle. Niko - Lentäjän poika on onnistuneesti ja omaperäisesti toteutettu sekä lastenanimaationa jossa on melko perus lähtökohdat, että jouluteemaisena elokuvana.