Isle of Dogs

Nimi: Isle of Dogs
Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Japani, Saksa, Iso-Britannia
Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox Animation, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures, Studio Babelsberg, Scott Rudin Productions, 3 Mills Studios

Ohjaaja: Wes Anderson

Isle of Dogs on uudempi Wes Andersonin kahdesta kokopitkästä animaatioelokuvasta. Ohjaaja on sanonut idean inspiroituneen Isle of Dogs (oikea paikannimi Itä-Lontoossa) kyltistä jonka näki Englannissa Fantastic Mr. Foxin tuotannon aikana ja kehittely elokuvalle pistettiin käyntiin vuonna 2015. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 2018 ja tämä voitti muun muassa parhaan animaation - sekä parhaan musiikin Oscar palkinnon.

Tulevaisuuden Japaniin sijoittuvassa Megasakin kaupungissa puhkeaa koirista ihmisiin tarttuva epidemia, ja pormestari määrää kaikki koirat karkotettavaksi kaatopaikkasaarelle. Näihin kuuluu myös pormestarin oman otto-pojan Atarin henkivartijana toiminut Spots. Atari karkaa saarelle etsimään koiraansa, saaden apua pieneltä koirajoukolta. Näiden selvittäessä Spotsin olinpaikkaa, kaupungissa puidaan eläinten kohtaloa, hoitokeinoa tautiin, sekä korruptiota koko tilanteen takana.

Elokuvassa on omaperäinen tarina ja kuten olettaa saattaa – mikäli tuntee ohjaajan tuotantoa – koko leffan tyyli on ihastuttavalla tavalla eriskummallinen. Juoni puhuttelee kyllä hyvin; ihminen on valmis dumppaamaan jopa parhaan ystävänsä koiran tuolla tavoin, mikä ei ole minusta kaukana siitä miten olemme oikeastikin kohdelleet eläimiä jotka ovat meitä korvaamattomasti palvelleet ja ihmishenkiä pelastaneet.

Tarinankerronta on todella onnistunutta; kaikkea ei näytetä kronologisessa järjestyksessä, vaan takaumia joista tapahtumat valkenevat tulee runsaasti eri aikaväleiltä läpi koko elokuvan, mutta pysyin silti aina kärryillä mitä juonessa tapahtui. Elokuvan tahti on todella rento, eli nautittavaa katseltavaa, mutta tarina myös imaisee mukaansa ja pitää otteessaan etenkin loppua kohden. Huumori on jälleen integroitu hyvin mukaan.

Toteutuksen monista luovista ratkaisuista ja yksityiskohdista tykkään, kuten miten ihmishahmot puhuvat (tulkkia ja vaihto-oppilasta jotka selkeyttävät elokuvan tapahtumia lukuun ottamatta) lähestulkoon täysin japania, mikä asettaa katsojan helposti itse koirien asemaan, mikäli osaa vain enkkua siis. Mutta myös joo, minun on valitettavasti pakko olla se tyyppi joka kysyy minkä takia koiranvihaaja megamulkku pahikset pitää assosioida kissojen kanssa tässäkin koiraelokuvassa. Tuo ei vaan mielestäni vaikuta mihinkään ja kissaviha on niin paha ongelma etten oikein voi olla aina kiinnittämättä huomiota siihen.

Sanoisin että ainoa kummempi miinus itselleni oli ettei elokuvan hahmoista synny mitään syvempää impressiota. Tuntuu että vain Chief-koiralla on selkeä persoonallisuus ja lisäksi vahva hahmokehitys ja syvyyttä, eli tämä oli itselleni ainoa hahmo joka jäi kunnolla mieleen. Elokuva onnistuu kuitenkin saamaan katsojan kliimaksin aikana kauhulla jännittämään mitä niin saaren koko koirapopulaatioille kuin myös itse loppuhuipennuksen toimintaan osallistuville päähahmoille käy, vaikkei suurimpaan osaan hahmoja synny mitään syvempää sidettä (toisaalta voisi luulla ettei siihen hirmuisen korkeaa myötätunnon tasoa tarvita etteikö olisi sydän sykkyrällä kaikista eläimistä juuri koirien puolesta, mutta elokuva itsekin todistaa etteihän se kaikkien kohdalla näin ole).

Tykkäsin päähahmoja auttavasta isosta karvaturjake koirasta ja televisiota katsovasta oraakkeli-mopsista, mikä sai miettimään olisiko se, että keskeiseen koiraporukkaan kuuluisi enemmän toisiinsa kontrastia luovia ja monipuolisia rotuja voinut saada näihin enemmän persoonaa/helpottanut erottamaan hahmot toisistaan.

En sitten tiedä ovatko kaikista erottuvimmat koirarodut vähän ylikäytettyjä animaatioelokuvissa, mutta olisi myös ollut todella kiva vaihtoehto jos leffassa olisi keskitytty vaikka nimenomaan japanilaisiin koirarotuihin (Yksi pääviisikon koirista on wikipedian mukaan akita inu mutta en kyllä olisi designin perusteella koskaan arvannut).

Luulisin tämän olevan kunnianhimoisempi animaatio kuin Fantastic Mr. Fox, ja sen tavoin tämä onkin visuaalisesti aika hullun upea animaatio (kuuluisa kuukausien työstä syntynyt sushin-valmistus-kohtaus muutti pysyvästi jotain aivoissani). Nuket ja kaikki setit ovat todella vaikuttavan näköisiä, samalla kun savu- ja vesi efekteistä tulee hurmaava käsintehty fiilis. Wes Andersonille tyypilliseen tapaan kuvien sommittelu on hyvin epätyypillistä ja poikkeavaa semmoisesta elokuvauksesta johon moni on tottunut. Olen myös nähnyt niitä elokuvia joissa rikotaan kaikki "säännöt" ynnä muut ihan vain koska halutaan olla #different, mutta ainakin näissä Wes Anderson animaatioissa se tuntuu vain luovan veikeää, vähän nukketeatterimaista fiilistä. Ja kuten olen jo monesti varmaan maininnut, rakastan kun stop motion-animaatiossa tehdään kaikki vaikeammatkin efektit ynnä muut stop motionina eikä jälkikäsittelynä tietokoneella. 

Hahmoista on jälleen saatu todella ilmeikkäitä, etenkin liikuttuneisuus tulee näiden kasvoilta jotenkin todella autenttisesti ilmi. Kaikista asioista hahmodesigneissa - ja animaatiossa en aina välittänyt – tapa jolla Atari irvistää hampaitaan usean kerran leffan aikana näyttää suorastaan epämukavalta – mutta kaiken kaikkiaan elokuva on todella viehättävää katsottavaa ja aivan huippu stop motionia. 

Musiikki ja äänimaailma ylipäätään tuovat myöskin uniikin ja elokuvan identiteettiä tukevan säväyksensä.

Todella hienosti kasattu elokuva tämäkin, rakastan tietty selkeän omaäänisiä ja kaiken tekniikastaan irti ottavia animaatioleffoja. Jos tämä tai Fantastic Mr. Fox on jäänyt väliin niin kannattaa ehdottomasti tsekata!

Tuca & Bertie

Nimi: Tuca & Bertie
Vuosi: 2019-2021
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: The Tornante Company, Brave Dummy, Boxer vs. Raptor, Vegan Blintzes, ShadowMachine, Williams Street

Kehittäjä: Lisa Hanawalt (jaksojen ohjaajina: Mollie Helms, Aaron Long, Amy Winfrey, Mike Hollingsworth, Peter Merryman)

Tuca & Bertie on yhdysvaltalainen 30-jaksoinen tilannekomedia, jonka on luonut Bojack Horseman - sarjassa työskennellyt Lisa Hanawalt, nettisarjakuvansa Tuca the Toucan (2013-2014) pohjalta. Sarjan tuotti alun perin Netflix, ja tämä sai ekasta kaudestaan hyvän vastaanoton. Luonnollisesti tämän jälkeen Netflix cäncellasi ohjelman, mutta Adult Swim jatkoi sarjan tuottamista vielä kahden tuotantokauden verran, kunnes nämäkin laittoivat lopun tälle.

Ohjelmassa seurataan kahden kolmikymppisen antropomorfisen linnun, laulurastas Bertien ja tukaani Tucan elämää, aina rakkaus - ja työsotkuista järjettömiin surrealistisiin seikkailuihin, sekä raskaiden menneisyyksien kohtaamiseen.

TV-sarjoja vaivaa nykypäivänä pahasti vähäinen jaksomäärä, ennen vanhaan tuotantokausi sisälsi usein yli 20 jaksoa, nykyään se on ihme jos päästään edes kymmeneen. Tuca ja Bertie olisi myöskin mielestäni hyötynyt pidemmästä kestosta. Mukana on kyllä useita juonikuvioita ja kevyitä pelleily-jaksoja, mutta olisi aineksia ollut varmasti enempäänkin. 

Myöskin siirtymä toisen ja kolmannen kauden välillä on jotenkin kömpelö, sillä niiden välissä tapahtuu jonkinlainen (en muista enää kuinka iso tarkalleen) aikahyppy, joka ei ollut mikään huono valinta itsessään, mutta tuntui kummalliselta. Kakkoskaudella merkittävässä roolissa oli Tucan toksinen parisuhde, joka päättyi kurjaan eroon kauden viimeisessä jaksossa, ja sitten kolmas kausi alkaa ja Tuca on uudessa kämpässä uuden kumppanin kanssa. Odotin että näiden kahden suhteen alkua ja Tucalle todella rankan eron jälkipuintia käytäisiin läpi sitten jotenkin retroaktiivisesti, muttei niin käynytkään. 

Mutta tuommoiset sikseen, Tuca ja Bertie on sekä hupaisa että puhutteleva sarja. Harvemmin on sitcomeja jotka keskittyvät naishahmoihin, ja harvemmin on luonnollisia ja aidosti koskettavia tarinoita naiskokemuksista elämän ja maailman monilta saroilta. Hullunkurisessa sarjakuvamaisessa maailmassaan hahmojen tunteet ja navigoinnit elämissään ovat hyvin aitoja. Sarja löytää erinomaisen balanssin komedian ja vakavuuden välillä, jotain mitä ainakin oman kokemukseni mukaan tarinoissa on vaikea saavuttaa ihan genrestä tai kohdeyleisöstä riippumatta.

Monen muun asian ohella mitä arvostan sarjan aineksista, on tietty miten se keskittyy kaikista eniten kahden hahmon ystävyyteen, Tucan ja Bertien välisen suhteen ollessa tietysti koko tarinan ydin. Tämä on todella hyvin rakennettu ja kantaa vahvana koko sarjan läpi, vaikeuksista ja hahmojen omista murheista huolimatta. Vaikka päähahmot ovat melko tyypillinen parhaiden kavereiden parivaljakko, jossa toinen on säyseä ja hermoileva ja toinen kaoottinen ja huoleton, pidän siitä että Bertiestä on kirjoitettu myös hauska hahmo ja Tucasta syvällinen.

Etenkin Tucan hahmo on todella onnistuneesti luotu; tämän koominen puoli on useimmiten hyvin överi ja absurdi, mutta tässä on todella paljon aitoa herkkyyttä ja monipuolisuutta. Bertie puolestaan tuntuu kasvavan ja vahvistuvan jotenkin aikuisemmaksi sarjan aikana, vaikkeivat sen tapahtumat sijoitu mitenkään pidemmälle ajanjaksolle.

Sivuhahmot ovat myös toimivia, monta näistä olisi ollut hauska nähdä enemmänkin. Kolmanneksi keskeisin henkilö on Bertien poikaystävä Speckle, joka on mukava ja sarjan edetessä myös hauska hahmo, jolla on luonteva kemia sekä kumppaninsa Bertien että tämän bestiksen Tucan kanssa.

Mainstream-yleisölle tunnetuimmat aikuisten sitcom animaatiot ovat monesti itse animaatioltaan hyvin minimaalisia (ja monet eivät hivele silmää yhtään) mutta Tuca ja Bertien visuaalinen ilme on kaikin puolin todella miellyttävä. 

Hahmot on oikeasti animoitu hyvin ilmeikkäästi ja elastisesti, monesti rikkoen modelliaan ja liikkuen ja elehtien isosti. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja mikä lisää sarjaan todella paljon persoonaa, on miten absurdi ja eriskummallinen näitä ympäröivä maailma on.

Taustaelementit ovat nätisti tyyliteltyjä, samoin kaikki väripaletit ja tekstuurit. Mukana on usein myös erilaisilla stop-motion tekniikoilla ynnä muilla toteutettuja sequensseja. Näkee että tekijöillä on ollut luovuutta ja intoa visuaaleihin panostamiseen.

Musiikki on toimivaa vaikkei nousekaan erityisen vahvasti esiin kuin silloin tällöin, mutta täydentää sarjan persoonallista ilmettä.

Tykkäsin kyllä Tucasta ja Bertiestä kovasti, monin tavoin vetoavaa sekä viihdyttävää seurattavaa. Paljon sellaista joka vetää spesifisti minua puoleensa, mutta nekin asiat joita yleensä meinaan karsastaa eivät pahemmin haitanneet. Kannattaa antaa mahis jos suinkin kiinnostaa.

Ice Age - Jäätikön sankarit (Ice Age)

Viideskymmenes arvostelu on oltava jokin suuri spessu, niin tässäpä nyt olisi

Nimi: Ice Age - Jäätikön sankarit (Ice Age)
Vuosi: 2002
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Blue Sky Studios, 20th Century Fox Animation

Ohjaaja: Chris Wedge

Ice Age on Blue Sky Studiosin debyyttielokuva. Tämä otettiin suunnitteille jo ysärin lopussa, alunperin 2D-animaationa ja rujommalla ilmeellä, mutta muokkaantui enemmän kokoperheen elokuva henkiseksi tietokoneanimaatioksi. Tämä voitti aikanaan parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja suuresta rahallisesta menestyksestä rakentui franchise, johon kuuluu monta jatko-osaa, Holiday spesiaalia ja muuta pelottavaa. 

Jääkauden eläinkunnan migraation keskellä, ihmisvauva joutuu eroon heimostaan, jolloin mammutin, sapelihammastiikerin ja laiskiaisen pitää vastahakoisesti lyöttäytyä yhteen ja lähteä palauttamaan pentua perheensä pariin.

Pleistoseenikauden eläinkunta ei ole populaarikulttuurissa läheskään yhtä suosittu aihe kuin vaikka dinosaurukset, itse näkisin erittäin mielelläni lisää mediaa tästä. On vain kiva että löytyy edes yksi tätä aihetta fundamentaalisesti käsittelevä animaatioelokuva.

Juoni leffassa on hyvä, kaikki tuntuu toimivan passelisti ilman sen suurempia nillityksiä. Vaikka elokuva vietiinkin alkuperäisistä suunnitelmista koomisempaan suuntaan, niin on tämä mielestäni synkempi ja tunnepitoisempi kuin moni muu pahamaineinen 2000-luvun alkupuolen Hollywoodin kohellus animaatiokomedia (ei sillä etteikö niitä olisi muitakin) ja on myös niitä joka osaa olla aidosti hauska. Suurimpana huvituksena (quotettavien suomidubbi pätkien lisäksi) on se miten hahmojen ajatusmaailma on oikeasti kuten eläimillä josta esimerkiksi syntyy dialogiin paljon hauskaa sisältöä.

Hahmojen kokemat ristiriidat mitä tulee ihmislapseen jonka kanssa nämä bondaavat, sekä ihmisiin jotka olivat tosiaan oikeasti ajan huippupetoja ja yksi tekijä joka ajaa nämä eläinlajit lopulta sukupuuttoon, ovat oikeasti mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu konsepti. Pidin jo lapsukaisena tätä originaalia helposti parhaimpana Ice Age - filminä ja etenkin nyt on kyllä noteerattava että tässä oli tosissaan jokin syvempikin ajatus.

Kaikilla päähahmoilla on hyvä kemia keskenään, sekä persoonallisuudet jotka toimivat viihdyttävästi yhdessä. Huomaan pitäväni niitä elokuvia joissa on pieni ja hyvin hallussa pidetty hahmokaarti toimivina. Nämä ovat kenties isolta osalta hyvin perinteisiä (ja joku voisi sanoa että nykypäivänä jo aika puhki kulutettuja) arkkityyppejä mutta mukana on sopivasti nyanssia ja paljon sisältöä tarinaan tuovia hahmokaaria, kuten Manun traaginen taustatarina ja Diegon redemption arc.

Antagonisteihinkin on saatu vähän jotain substanssia tuon aiemmin mainitsemani metsästäjäheimon ja megafaunan välisen suhteen avulla. Ihmisiin on onnistuneesti saatu jälleen tietty etäisyys, kun näillä ei esiinny tarinassa lainkaan dialogia. Elokuvassa on tietty myös sivuhahmoja – lähinnä luomassa komediaa –  joista konsisteintin on rottaorava otus Jyrsis, joka on oikeasti yllättävän toimiva running gag ja tapa vaihtaa kohtauksesta toiseen. (Hauska fakta: kyseessä on elukka joka ei perustunut mihinkään oikeaan jääkauden eläinlajiin vaan täysin hahmosuunnittelijoiden oma tekele, mutta vuosia myöhemmin löydettiin fossiileja eläimestä joka muistuttaa tätä. He tiesivät.)

"Moderni arkkitehtuuri. Ei kestä kauaa."

Ajan hammas on jälttänyt animaatiota aika armottomasti. Reiluuden nimessä pitää muistaa että elokuvalla on sen verran ikää, että näitä grafiikoita ollaan alun perin katsottu VHS-nauhalta. Kyseessä on myöskin valmistumisensa aikaan melko haastavaksi osoittautunut tietokoneanimaatio, esimerkiksi kolmen keskeisimmän hahmon ollessa karvan peitossa olevia eläimiä. Mitä hahmodesigneihin tulee, osa kääntyy piirroskonsepteista 3D:hen ihan käypäisesti, mutta mukaan mahtuu myös muutama aika tökerön näköinen ilmestys (Sidin ulkonäköön ainakin tottuu, mutta muut laiskiaiset mitä päästään näkemään ovat aika järkyttäviä).

Toisaalta mielestäni tällaiset kulmikkaat ja karkean näköiset hahmot itse asiassa sopivat jääkauden eläimistä kertovaan animaatioon. Tapahtumapaikkoja on yllättävän monipuolisesti ja miljööt ovat miellyttävän näköisiä. Erityismaininta myös luolamaalaus tyylillä tehdylle flashback-kohtaukselle.

Soundtrack on kohtuullisen ikoninen, ne synkemmät ja tunteellisemmat musiikit erottuvat parhaimpina. Myös kaikkien tunnustama bängeri Send Me On My Way (Rusted Root 1992) on liitetty hyvin mukaan.

No kyllähän tämä nyt neloseen pyöristetään. En tiedä tulenko niitä jatko-osia syynäämään läpi; saisiko siitä riittävästi surkuhupaisuutta irti kun seuraisi Ice Age-junan suistumista sillalta alas? Pääpointtini on kumminkin että aina unohtuu miten eri universumista tämä alkuperäinen leffa on verrattuna siihen mitä tuli jälkeenpäin ja että kyseessä on oikeasti erittäin toimiva ja vetoava elokuva. Ja tietysti absoluuttinen legenda 2000-luvun generaatiolle.

NIMH–rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH)

Nimi: NIMH-rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH)
Vuosi: 1982
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Don Bluth Productions, United Artists, Aurora Productions

Ohjaaja: Don Bluth

The Secret of NIMH on ensimmäinen Don Bluthin ohjaama ja hänen ja tiiminsä tuottama kokopitkä animaatiofilmi. Elokuva perustuu Robert C. O'Brianin romaaniin Mrs. Frisby and the Rats of NIMH (suom. Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat) vuodelta 1971. Ilmeisesti kirjan elokuvaoikeuksia tarjottiin yhdessä vaiheessa Disneylle, mutta nämä eivät olleet kiinnostuneet.
Don Bluth oli lähtenyt Disneyltä ollessaan tyytymätön siihen miten studiolla priorisoitiin kustannuksien ja ajankäytön minimoiminen laatuun panostamisen sijaan, ja päätti tällä elokuvalla palauttaa animaation entiseen loistoonsa niin visuaalien, tarinan kuin hahmojenkin kannalta. Huolimatta siitä miten sai tiimeineen tiukemman aikarajan ja budjetin kuin monet Disney leffat niihin aikoihin.

Maanviljelijän aloittaessa kyntötyöt, leskeksi jäänyt peltohiiri on kykenemätön muuttamaan turvaan muiden pellolla elävien eläinten tavoin, sillä yksi hänen lapsistaan on vakavasti sairas. Rouva Brisby pyytää neuvoa pöllöltä, joka puolestaan ohjeistaa häntä kääntymään lähistöllä asuvan rottakolonian puoleen, joihin Brisbyn – kuten hänelle itselleenkin pian alkaa valjeta, – edesmenneellä puolisolla tuntuu olleen jokin yhteys.

Ennen kuin näin tämän elokuvan itse, oletin sen aina olevan enemmän fantasiapainoitteinen, mutta kävikin vähän toisin. NIMH on lyhenne nimestä National Institution of Mental Health, joka kuuluu koe-eläinlabralle, jossa rottiin tehtiin testejä ja pistettiin aineita tehden näistä tavallisia eläimiä älykkäämpiä, joka mahdollisti muun muassa lukutaidon ja ihmisille tyypillistä moraalia ja politiikkaa. "No taste for blood, eh? they've taken the animal out of you." on muuten todella siisti repliikki.

Jyrsijöiden ja muiden eläinten maailmassa on maaginen fantasiameininki, mutta kaikki tuo tapahtuu tavallisella pellolla tai puutarhassa, samalla kun ihmiset elävät sen ympärillä normaalia elämää. (Tuosta tuleekin mieleen: mielestäni olisi voinut olla parempi valinta olla näyttämättä ihmisten kasvoja lähietäisyydeltä ynnä muuta, sillä esimerkiksi traktorikohtaus jossa maanviljelijää ei kuvata selkeästi toimii todella hyvin)

Yhdistelmä on ehdottomasti omaperäinen ja toimiva, mutta tarinan fantasiapuolta olisi voinut pohjustaa vähän paremmin; Esimerkiksi amulettia joka pelaa hyvin suuren roolin tarinassa. Rottien muokattu älykkyys selittää kaiken muun, mutta mistä nämä yliluonnollisuudet ilmestyivät? Ei minua haittaa että elokuvassa on kaiken maailman taikakapistuksia, mutta tulee vähän fiilis että tämä elementti on lisätty mukaan lähinnä esteettisistä syistä.

Juoni on kokonaisuudessaan todella omaperäinen, ja sisältää korkeat panokset, jännitystä luovia käänteitä ja hyvän annoksen mysteeriä jotka pitävät mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Ensimmäisellä katselukerralla jotkin jutut saattavat mennä hyvinkin ohi, mutta seuraavalla kerralla narratiivista puolestaan hoksaa uusia asioita.

Rouva Brisby on aivan loistava protagonisti ja sellainen hahmo joita tarvittaisiin fiktioon ehdottomasti enemmän. Hän on hyvin kaino ja usein lähestulkoon pelosta laamantunut, mutta samalla osoittaa juuri sitä äärimmäistä urheutta ollessaan valmis tekemään mitä tahansa lastensa eteen. Brisbylla on myös todella hyvä persoonallisuus jonka tämän ääninäyttelijä vangitsee täysin tilanteessa kuin tilanteessa.

Mukana on myös paljon muita henkilöitä, suurin osa ollen omaperäisiä ja mieluisaa seurattavaa.

Näitä ovat esimerkiksi Brisbyn lapsia vahtiva Mrs. Shrew (tuollaiset mäkättävät turhantärkeät naapurin tädit harvemmin esitetään positiivisina ja sankarillisina hahmoina), synkässä puussa lymyilevä Pöllö (pidän todella paljon hahmoista jotka ovat tarinassa kaikkien suuresti pelkäämiä sekä selkeästi myös aidosti vaarallisia ja uhkaavia, mutta eivät kumminkaan millään muotoa antagonistisia tai paha-aikeisia) ja rottien vartioston kapteeni Justin. Tarinan antagonisti on myös todella siistin oloinen ja olisi voinut hyötyä enemmästäkin ruutuajasta. Tuo habitus suorastaan vaatii eeppistä pahis laulunumeroa. No ei ehkä kirjaimellisesti, semmonen tuskin tähän elokuvaan sopisi.

Hahmo joka olisi kaivannut parempaa toteutusta on varis Jeremy, joka alkaa ihan hyvin – ollen selkeästi comedic relief, mutta auttaen Brisbya,– kun taas loppua kohden hänellä ei ole mitään kunnollista roolia tarinassa (ei edes hyvin kummastuttavasti liity loppuhuipennukseen mitenkään) ja Brisbykin tuntuu alkavan pitää häntä hyväntahtoisen hölmön sijasta rasitteena.

Don Bluthin tiimeineen oli tarkoitus tällä elokuvalla palauttaa animaatio samalle tasolle kuin sen kulta-aikana, ja siinä he mielestäni ehdottomasti onnistuivat. Sillä oli kuitenkin hintansa, sillä budjetti ei kattanut kaikkia kustannuksia eli elokuvan kanssa työskennelleet joutuivat painamaan hulluna ylitöitä.

Elokuvassa käytetään vanhoja animaatiotekniikoita joiden puoleen ei välitetty enää, kuten rotoskooppaus (tekniikka, jossa animoidaan piirtämällä läpi live action videomateriaalista, tässä tapauksessa ainakin aiemmin mainittu traktori), ja animaatiokalvojen läpi valaistiin eri värisiä valoja joka luo hehkuvia efektejä.

Visuaalisesti NIMH on todella suurta herkkua. Värien käyttö on aivan upeaa; kaikki punaisen, sinisen ja kultaisen sävyt luovat erittäin hienon värimaailman, mitä tulee niin super kauniisiin taustoihin kuin dramaattisten kohtausten intensifiointiin. Esimerkiksi itse Rouva Brisbyllä oli 46 uniikkia väripalettia elokuvan eri kohtauksia varten. Animaation loistokkuus ei jää siihen, vaan joka ikinen hahmo on animoitu erinomaisesti; niin liikkeistä – jotka ovat sekä todella hienosti oikeiden eläinten olemuksen vangitsevia että vahvasti karakterisoivia, – aina Don Bluth - tyylille ominaisiin omaa luokkaansa oleviin ilmeisiin ja eleisiin.

Musiikki toimii tunnelman kannalta hienosti, etenkin kohtaus jossa pöllö poistuu pesästään Brisbyn tultua tapaamaan tätä. Myös elokuvan niin ikään leitmotiivi – Flying Dreams - kappaleen sävelmä – on ajoittain hyvin nätti. 

Minulla on kyllä hurja kunnioitus The Secret of NIMH:iä kohtaan; Mielestäni paras elokuva Don Bluthin tuotannosta ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen animaatio siitä kiinnostuneille.

Ruohometsän kansa (Watership Down)

Nimi: Ruohometsän kansa (Watership Down)
Vuosi: 1978
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Tuotantoyhtiö: Nepenthe Productions

Ohjaaja: Martin Rosen, John Hubley

Richard Adamsin klassikkoromaani Ruohometsän kansa sai alkunsa Adamsin improvisoidessa tarinoita villikaneista kahdelle tyttärelleen pitkien automatkojen aikana. Hän päätyi lopulta kirjoittamaan kertomuksia ylös, mutta teos torjuttiin usean otteeseen kustantajien toimesta. Lopulta romaani julkaistiin vuonna 1972 ja kokonaiset 25 vuotta myöhemmin Adams kirjaili sille vielä jatko-osan Tales from Watership Down (1996) (suom. Ruohometsän tarinoita). Kaikista tunnetuin filmatisointi kirjasta valmistui animaatioelokuvan muodossa vuonna 1978.

Juonitiivistelmän voi lukea aiemmasta Ruohometsän kansa aiheisesta arvostelustani.

Juu juu, otetaan eka asia mikä kaikilla on mielessä alta poies: kyllä, tämä on se väkivaltainen pupuleffa josta kaikki saivat pienenä traumoja. Itsekin ehkä 7-vuotiaana lainasin tämän DVD:n ja menin kesken kaiken muistaakseni kodinhoitohuoneeseen piiloon.

Syy miksei tällä elokuvalla ollut pitkään aikaan korkeampaa ikärajaa, oli ilmeisesti että PG-ratingia (Parental guidance) ei sen ilmestyessä ollut vielä olemassa. Elokuvat oli rajattu joko aikuisille tai kaikenikäisille ja tässä päädyttiin jälkimmäiseen.  Adams itse on todennut alkuperäisen kirjan ikäryhmästä "I've always said that Watership Down is not a book for children. I say: It's a book, and anyone who wants to read it can read it."

Ne katsojia järkyttäneet raakuudet mistä elokuva tunnetaan johtuvat sen hyvin realistisesta tyylistä ja otteesta, eli verta lentää mitään kaunistelematta, vaan päinvastoin kahta graafisemmin, koska kyseessä on elokuva. Tarinan synkkyys on myös paljon moniulotteisempaa, mukana on myös ihan kauhuelementtejä; mielestäni pahin on erittäin häiritsevillä visuaaleilla varustettu ja muutenkin ahdistava ja klaustrofobinen kohtaus jossa kuvataan miten ihmiset täyttivät kaninkolot ja eläimet tukehtuivat niissä kuoliaiksi.

Se mikä harvemmin nousee esiin keskustelussa on tämän elokuvan syvempi tarina; Kyseessä on ensinnäkin omaa luokkaansa olevaa xenofiktiota mitä tulee eläinten kuvaamiseen, kuin myös kertomus jossa on paljon teemoja ja maailmanrakennusta joissa on ihmisille tuttuja allegorioita.

Adams palveli toisessa maailmansodassa ja hänen on sanottu käyttäneen kokemuksiaan pohjana tarinassa (muun muassa Pähkinän ja Isopään hahmot perustuvat henkilöihin jotka hän tunsi Operaatio Market Gardenista). Selviytyminen ja pyyteettömyys ovatkin tarinassa helposti havaittavia keskeisimpiä teemoja. Myös kuolemaa, joka on vahvasti läsnä, käsitellään välillä hyvin koskettavasti.

Juoni itse on hyvin monesta eläintarinasta tuttu, ellei jopa se joka popularisoi koko tämän niin sanotun "genren". Mutta siinä missä voisi olettaa, varsinkin koska kyseessä on elokuva, että tarina päättyisi siihen miten kotinsa menettänyt joukkio löytää uuden asuinpaikan, hahmot kohtaavat kenties pahimmat haasteensa vasta päästyään sinne mitä pitivät ihanteellisena määränpäänään.

Vaikka tarinan kulku tuntuu menevän varsinkin alkupuolella vähän semmoiseksi "ja sitten, ja sitten" liukuhihnaksi, niin esimerkiksi Bright Eyes-kohtaus, jossa juonen edistäminen pysähtyy ja keskitytään tunteisiin, tasapainottaa elokuvan rytmin hyvin ja on ehdottoman tärkeä kohtaus.

Joudun vähän vertailemaan tätä elokuvaa ja Netflixin minisarjaa keskenään, vaikka koen ettei minulla mielestäni ole 100% pätevyyksiä siihen, sillä molemmat ovat adaptaatioita itse romaanista, eikä se ole minulle tarpeeksi tuttu että osaisin asettaa vastakkain miten nämä kaksi sovittavat minkäkin asian. Voin sentään tarkastella miten nämä onnistuvat itsenäisinä teoksina, enkä niinkään sovituksina samasta alkuperäismateriaalista.

Sen verran voin sanoa että siinä missä minisarja oli tahattomasti huvittava ja juustoinen kaikilla dramaattisuuksillaan, tämä elokuva puolestaan osoittaa sen että eeppisiä ja vaikuttavia hetkiä ei luoda laittamalla jatkuvasti jotain teatraalista monologia ja musaa tulille.

Joku voisi ehkä argumentoida että minisarjassa hahmot ovat moniulotteisempia, koska näillä on paljon epävarmuuksia ja ovat välillä hyvinkin viallisia persoonia, mutta se ei mielestäni ole mikään takuu joka automaattisesti tekee hahmosta miellyttävämmän. Elokuvassa rauhallinen, älykäs ja luontainen johtaja Pähkinä sekä sympaattisempi Kehaar ovat minulle puoleensavetävämmät versiot hahmoista. Myös Pähkinän ja Viikan välinen suhde on liikuttavampi ja tärkeämmässä asemassa.

Visuaalisesti elokuva on kokonaisuudessaan todella kaunis. Erityisesti todella viehättävinä esiin nousevat akravellitaustat ja elementit joissa näkyy puukynän tekstuuria. Mukana on myös taiteellisia visuaaleja, yleensä silloin kun pitää kuvata jotain häiritsevää. Eläinten realistisesta ulkonäöstä huolimatta, kaikki ilmeet on pystytty kuvaamaan näiden kasvoilla luontevasti. Kanien piirtämisen animaattorit ovat ehdottomasti masteroineet, mikä on ehkä osasyynä siihen miksi muilla eläimillä kuten kissalla ja koiralla esiintyy välillä vähän hullunkurista naamaa ja tönkköä anatomiaa, mutta nuo ovat pikkujuttuja. Tyyli ja tekniikat ovat mielestäni erittäin klassista brittianimaatio henkeä, tulee väkisinkin mieleen esimerkiksi Beatrix Potter tarinoista tehdyt animaatiot.

Musiikit täydentävät elokuvan fiilistä juuri oikein, ollen välillä hyvin kauniita ja eeppisiä. Aiemmin mainittu Bright Eyes on ihana kappale.

Mielestäni Ruohometsän kansalla on suuren yleisön silmissä vähän harmillinen, vaikka kontekstin huomioon ottaen ymmärrettävä, maine; Kaikki se kauhistelu ja parjaus mitä tämän brutaali sisältö aiheuttaa jättää varjoonsa sen että kyseessä on hieno ja ainutlaatuinen elokuva.

Robin Punarinta (Robin Robin)

Julkaisua poikkeuksellisesti tiistaina jouluspesiaalin nimessä

Nimi: Robin Punarinta (Robin Robin)

Vuosi: 2021

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations

Ohjaaja: Dan Ojari, Mikey Please

Robin Robin on Aardmanin tuottama puolituntinen stop-motion animaatio vuodelta 2021. Lyhäri oli ehdokkaana parhaan animoidun lyhtyfilmin Oscar palkinnolle, mutta vaikuttaisi siltä että Aardman fanit eivät pidä sitä kovin kummoisena, mikä voi kummuta siitä miten paljon se poikkeaa sävyiltään studiolle tyypillisestä jäljestä.

Hiirien kasvattama punarinta yrittää parhaansa mukaan sopeutua sisarustensa joukkoon, mutta kovista yrityksistään huolimatta aiheuttaa ruoanhaku reissuilla lähinnä kaaosta. Robin päätyy lopulta omin päin livahtamaan ihmisten taloon noutaakseen koristeellisen puun latvasta toivomuksia toteuttavan tähden.

Tarinan rytmi toimii moitteettomasti ja tuntuu kokonaiselta elokuvalta juonenkäänteiden puolesta. Kokonaisuus on simppeli mutta tarjoaa kaiken sen minkä tämän skaalan leffatuokio tarvitseekin niin juonen kaaren kuin hahmojenkin kannalta. Ei siis mitään huippu deeppiä ja eeppistä mutta iltasatumaisen ja ehjältä tuntuvan pikku kertomuksen. Filmi on myös kekseliäs ja veikeä visuaalisella puolella ja esimerkiksi tavalla jolla ihmiset on kuvattu.

Robin on suloinen hahmo muutenkin kuin ulkonäöltään; hänen hahmokaarensa on hyvin tyypillinen tämmöiseen asetelmaan, jossa hän hoksaa että vaikkei häneltä luonnistu hiirimäisyydet niin kuin perheeltään niin lintuna hän voi valjastaa ihan omanlaista potentiaalia, mutta se toimii passelisti.

Myös Robinin kanssa ystävystyvä ihmisten rihkamaa keräilevä siipirikko harakka on erittäin rakastettava. Varsinkin kun kyseessä on sen tyyppinen hahmo jonka rooli olisi voitu kliseisesti täyttää joko omaa etuaan tavoittelevana huijarilla tai kaikkea vaikeuttavana pölvästillä.

Tyyli on erittäin poikkeava Aardmanille tyypillisestä animaatioista, mitä tulee hahmojen ulkonäköön ja materiaaliin josta nämä on tehty. Itse tykkään siitä että animaatiostudiot kokeilevat uusia tyylejä ja tekniikoita ja uskaltavat joskus poiketa täysin tutusta formaatista. Ikonisen vaha-animaation sijaan, hahmot on huovutettu villasta, joka antaa koko elokuvalle pehmoisen ja mukavan fiiliksen, mikä jouluelokuvaan sopiikin täydellisesti. Jouluista fiilistä tuo myös värimaailma, jossa pidin etenkin kylmän ja lämpimän valaistuksen käytöstä yhdessä.
Hahmojen designit ovat hauskan muodokkaita ja lintukaksikko varsinkin todella söppänöitä. Näistä on myös luotu onnistuneen ilmeikkäitä pupillien koon muutosten avulla. Myös antagonistina toimivan kissan design ja animointi ihastutti minua, varsinkin yhdistettynä näyttelijän äänisuoritukseen.

Kyseessä on musikaali, mutta lauluja ei tule mitenkään perä perään ja ovat lähinnä puhelaulu tyylisiä pätkiä. Ne ovat kumminkin ihan hyödyllisiä kohtausten kuljettamiseen ja hahmojen karaktersointiin, vaikka musiikki ei jätä oikein minkäänlaista vaikutelmaa.

Erittäin söpö lyhytfilmi josta tulee mieleen kaikki jouluklassikot joita aattona katseli telkkarista pitkin päivää. Näin tämän ensimmäisen kerran viime vuonna ja taidan ottaa nyt ihan tavaksi katsella tämän aina joulun aikaan.