Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile Cat)

Nimi: Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile cat)
Vuosi: 1979
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Don Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Banjo the Woodpile Cat on Don Bluth Productionsin ensimmäinen tuotos, noin puolituntinen lyhytelokuva. Bluth väsäsi tämän miltei olemattomalla budjetilla ja sivuprojektina työskennellessään Disneyllä. Hän kutsui nuorempia Disney animaattoreita mukaan tutustumaan jättiyhtiöltä unholaan jääneisiin animaation saloihin ja tiimi tuotti elokuvan yhdessä Bluthin autotallista käsin.

Tarina kertoo tottelemattomasta Banjo-kissanpennusta, joka tuppaa joutumaan jatkuvasti ongelmiin uteliaisuuttaan ja pientä ilkikurisuuttaan. Banjo karkaa maalta kaupunkiin suuntaavan kuorma-auton kyytiin, mutta alkaa pian katua lähtöään ja kaivata takaisin kotiin.

Todenmukainen kuvaus kaupunkielämään siirtymisestä

Animaatio oli aluksi visioitu pitkäksi elokuvaksi, mutta päädyttiin toteuttamaan lyhärinä. Kokonaisuus tosiaan tuntuu vähän leikkaa liimaa tyylillä tehdyltä; jotkin kohdat kulkevat selkeällä temmolla, ottaen luontevan tuntuisesti aikaa itselleen, kun taas välillä pompitaan hommasta toiseen ja asioita vain tapahtuu. Tarinan lowest point tulee jo vähän ennen puoltaväliä ja tapahtumien kulku loppua kohden tuntuu hyvin pelkistetyltä.

Esimerkiksi Banjon ja tätä kaupungissa jeesaavan Crazy legs - kissan välisestä suhteesta näkee että Bluthilla ja jengillä on ollut visio kokopitkästä elokuvasta, joka on pitänyt tiivistää lyhäriksi. Niin päin tarinan muokkaaminen voi olla melkoisen haastavaa. Jossain vaiheessa filmiä kaavailtiin myös jouluspesiaaliksi ja jotenkin sellainen fiilis tästä välillä tulikin.

Pidän juonta ihan potentiaalisena, etenkin sitä mihin se voisi mennä kun Banjo tapaa Crazy legsin ja tämän tunteman (ja hyvin.. jännittävän näköisen) slay laulajakissa trion mutta eivät nämä ehdi oikein tehdä mitään ennen kuin elokuva pitää viedä jo loppuun. Lopetuskin itsessään on niin nopea töksähdys, että emme saa ikinä nähdä oliko Banjon perhe yhtään murheissaan siitä että tämä katosi, vaikka semmoiseen olisi riittänyt muutama sekuntikin. Se mitä yritän sanoa on että kyllä näin lyhäri muodossakin tämän saisi ihan passelisti toimimaan, jos tarinan kaari olisi selkeämpi ja rytmi yhtenäisempi. Vähän lisää leikkailua ja liimailua vielä.

......Kissoja.....? ಠ_ಠ

Visuaalinen puoli on tietysti mielenkiintoinen aspekti, kun kyseessä on ensimmäinen Don Bluthin ohjaama animaatio jossa ei ole joku korkeampi taho ollut päättämässä asioista. Kuten jo Bluthin ensimmäisen kokopitkän animaation, The Secret of NIMH:in, arvostelussa oli puhetta, Bluth oli kyllästynyt Disneyn kitsasteluun kustannuksissa animaatioon panostamisen sijasta, ja se tulee ilmi jo tässä lyhärissä. Esimerkiksi vesi- ja lumisade-efektit olivat jotain Disneyn hylkäämiä, koska siellä haluttiin käyttää nopeampia ja halvempia tekniikoita.

Selkeä Don Bluth tyyli on jo vahvasti esillä ja hahmot ovat taidokkaasti animoituja; balanssi erittäin piirroshahmomaisen kekkaloimisen, sekä hyvin aidon näköisten eläinten liikkeiden ja anatomian välillä on suurimmalta osin hyvin toteutettu. Päärooleissa olevat kissat eivät tosin designeiltaan ole välillä oikein kissoja nähneetkään.

En osaa sanoa onko tämä varsinainen musikaali; mukana on yksi laulunumero ja sitten ambienssina käytetään useaan otteseen paria eri versiota Banjo the Woodpile Cat - kappaleesta. Mikään näistä ei jätä oikein mitään vaikutelmaa.

Vaikken tosiaan pidä tätä kummoisena elokuvana, niin kunnioitushan tämmöisestä projektista herää. Kyseessä on tärkeä askel Don Bluth tuotannoissa ja tätä seuranneet animaatiothan ovat jo älyttömiä harppauksia taidonnäytteinä ja elokuvina.

Kaukametsän pakolaiset (kausi 3) (The Animals of Farthing Wood)

Nimi: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)

Vuosi: 1995

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Tuotantoyhtiö: Telemagination, La Fabrique

Ohjaaja: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Kaukametsän pakolaisten kolmas kausi eli jaksot 27-39 esitettiin vuonna 1995, tuoden animaatiosarjan päätökseen. Viimeisin kolmannes perustuu Colin Dannin kirjasarjan seitsemänteen ja kahdeksanteen osaan, In the Path of Storm (1989) ja Battle For the Park (1992). Kuudennesta kirjasta, Siege of the White Deer Park (1985), otettiin animaatiosarjaan mukaan vain yksittäisiä elementtejä, koska sen pääjuoni koettiin huomattavan synkäksi ja pelottavaksi nuorelle yleisölle.

Oletettavasti vuosi tai pari kakkoskauden tapahtumien jälkeen, Kaukametsän veteraanit perheineen ovat saaneet elellä mukavasti kaikista haasteista ja vaaroista selvittyään. Rauhallinen arki häiriintyy lopulta kun puiston aiemman hallitsijan korvaa tyranni, osa eläimistä päättää taas jättää kotinsa ja odottamaton uusi uhka ilmestyy luonnonsuojelualueelle aikomuksenaan hävittää sen eläimet viimeistä myöten.

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan (koska itseäni ainakin) että mitä siinä jopa Kaukametsän pakolaisten standardeille liian hurjassa kirjassa tapahtui, niin ilmeisesti sen juoni keskittyy siihen miten mystinen iso kissaeläin ilmestyy luonnonsuojelualueelle ja pitää koko puistoa kauhun vallassa.

Kuulostaako korkealentoiselta? No joo-o. Mutta idea ei itse asiassa ole niin tuulesta temmattu kuin voisi aluksi kuvitella, sillä niin kutsutut kryptidi (eläin jota ei ole pystytty tunnistamaan, tai eläin josta on tehty havainto ympäristössä jossa sen ei pitäisi esiintyä) kissapedot Britanniassa ovat ilmeisesti aika vakiintunut urbaanilegenda joten pystyy kyllä ymmärtämään mistä sarjan kirjailija on saanut tuon idean. 

Mutta kryptidit sikseen, nyt puhutaan asiaa.

Vaikka tällä kaudella pitäisi teknisesti olla kaikista eniten meneillään, niin on se auttamattoman tylsää katsottavaa. Sisältö tuntuu itseään toistavalta; sivujuonet kuten juomaveden myrkyttyminen ja ihmiset keräämässä Valkopeuran puiston eläimiä uudelle luonnonsuojelualueelle toimivat täytenä fillerinä vaikuttamatta konkreettisesti mihinkään ja haihtuvat hitaasti olemattomiin ilman minkäänlaisia loppuratkaisuja. Aika hullua että ensimmäinen kausi jonka juoni oli se että kasa eläimiä taivalsi paikasta A paikkaan B on niin huomattavasti tätä viihdyttävämpää seurattavaa ja sisältöä josta saa paljon enemmän irti.

Kolmannen kauden pääviholliset eli luonnonpuistoon pesiytyvät rotat voisivat olla hyvin toimiva uhka, jos kaikki olisi vain kirjoitettu paremmin. Minua ei varsinaisesti haittaa miten koominen hahmo itse rottien johtaja on — humoristiset pahikset ovat loistavia ja totta puhuen kyseessä on yksi viihdyttävämpiä kolmannen kauden uusia hahmoja — mutta panokset eivät nouse läheskään tarpeeksi korkealle, koska tästä puuttuu kokonaan aiemmin tyypillinen raadollinen ja dramaattinen ote (haluatteko arvata montako kunnollista hahmokuolemaa tämä koko sesonki sisältää? Vastaus: KAKSI.) Etenkin viimeisen jakson loppuratkaisu on suoraan vaan järjettömän surkea ja typerä pohjanoteeraus koko Kaukametsä tarinalle.

Miten voi olla että koko sarjan sävy on muuttunut näin pahasti? Itse luulen että tämä on se piste kun kukkahattutädit-ja sedät ovat alkaneet kritisoimaan ohjelmaa siitä miten se on liian järkyttävä lapsille, joten sisältöä on jouduttu laimentamaan rankalla kädellä. Ja se sitten kanssa näkyy. Vertauskuvana: kuvitelkaa että Kaukametsän pakolaisten ensimmäinen kausi on Don Bluthin Maa aikojen alussa, ja tämä kolmas kausi on sen elokuvan joku kahdestoista suoraan DVD:lle mennyt jatko-osa.

Kolmas kausi heittää taas mukaan läjän uusia hahmoja, joista osa on ihan ookoo, mutta jos kakkoskausi kärsi joskus siitä että se tuntui välillä antavan eniten ruutuaikaa vähiten puoleensavetäville hahmoille, niin tämä on se potenssiin kymmenen. Moni uusi hahmo on todella tuskaista katseltavaa ja myöskin täysin turha, koska kaikki näiden kohtaukset olisi voinut antaa joillekin muille henkilöille. Sen sijaan nämä uudet ja huonot hahmot rohmuavat hirveästi ruutuaikaa itselleen, samalla moni aiemmalta tuttu persoona joita olisi voitu rakentaa pidemmälle tällä kaudella jää täysin sivuun ja jotkin alusta asti mukana olleet hahmot on kirjaimellisesti leikattu kokonaan pois.

Saan myös tunnustaa vähän huijanneeni näiden jaksojen katselussa: yleensä ajattelen etten ole valtuutettu arvostelemaan mitään sarjaa ellen ole sitä kokonaan nähnyt, mutta tässä pisteessä jo aivan sietämättömät kärpät saavat kokonaisen oman kolmanneksen pyhitetyksi itselleen, eikä tuommoista oikeasti katso erkkikään, kyllä minullakin menee joku kipukynnys jossain. Eli toisin sanoen skippasin noin yksi kolmasosaa sisällöstä. Tsekkasin pari muuta arvostelua aiheesta eli olen perillä siitä mitä missasin tai pikemminkin miltä säästyin.

Kaikessa rehellisyydessä luulen että ainoat hyvät puolet mitä tästä kolmannesta kaudesta saa kaavittua, on se hahmokehitys jota se tarjoaa sarjan mielestäni kiistatta vahvimmille hahmoille, Kyylle ja Pöllölle.  Oli itselleni suuri positiivisuus että tässä ohjelmassa oli tällaisia oikeasti kolmiulotteisia ja todella hyviä hahmoja, vaikka kurjastihan noillekkin kävi.

Värit.....apua.....mitä tapahtuu.....

En yhtään tiedä mitä animaatiosta pitäisi ajatella. Tyyli ja hahmojen designit on hyvin kummastuttavasti pistetty uusiksi ja itse en vibaa sitä. Teknisellä tasolla animaatiohan on korkealuokkaisempaa, pitäähän animaattoreille antaa credittiä että osaavat yhtäkkiä piirtää mega liioiteltuja smearframeja ynnä muuta (vai onko tämän kauden animoinnista vastanneet ihan eri tyypit? Osa uudesta ulkoasusta menee myös sen piikkiin että tällä kaudella on nähtävästi siirrytty animaation kanssa digitaaliseen väritykseen) mutta tyylimuutos ei ole mieleeni. Sarjan ilme oli aiemmin hyvin seesteinen ja sopusointuinen, mutta nyt liike poukkoilee ja pyrähtelee ympäriinsä ja esimerkiksi värit ovat monesti ihan suoraan sanottuna vain rumat. Tyylierot kalskahtavat kahta pahemmin, kun animaatiota aiemmilta kausilta kierrätetään yhä mukana.

Lievää kirsikanpoimintaa, mutta tapa jolla eläimet aiemmin elehtivät, ilmeilivät ja liikkuivat suurimman osan ajasta hyvin hillitysti ja maltillisesti toimi hyvin sen kanssa miten realistinen ote luontoon sarjalla oli. Ihmismäisemmät eleet ja kohellukset pistivät toki silmään, mutta ne oli varattu lähinnä komedisiksi efekteiksi, mutta nyt useampi hahmo kävelee 90% ajasta kahdella jalalla ja käyttää käsiään/siipiään jatkuvasti ihmisen tavoin.  Jos katsoo kuvia tekijöiden seuraavasta tuotannosta Nooan saari niin siinä voi mielestäni huomata aika selkeän Disneymäisen tyylin imitoimisen. Makuasiahan tämä loppujen lopuksi on, jonkun mielestä tämä tyyli voi olla huomattavasti aiempaa mieluisampaa katsottavaa, mutta itseäni vain harmittaa miten ohjelman aiemmasta fiiliksestä ei ole enää yhtään mitään jäljellä.

Jooh. Aika surkeaa miten pahasti tämä sarja viimeisen kauden myötä floppasi. Jos aiemmasta sisällöstä pitää niin en voi tätä kyllä millään muotoa suositella. Jää vain paha maku suuhun siitä miten alun perin vahvalle ja oikeasti aika merkittävälle eurooppalaiselle animaatiosarjalle kävi lopulta tällä tavalla.

Takaisin takamaille (Back to the Outback)

Ketään muuta jolla tulee noista designeista ekana mieleen ne LPS-lelut?

Nimi: Takaisin takamaille (Back to the Outback) 

Vuosi: 2021 

Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat, Kanada 

Tuotantoyhtiö: Netflix Animation, Reel FX Animation, Weed Road Pictures 

Ohjaaja: Claire Knight, Harry Cripps 

Back to the Outback on vuoden 2021 lopussa rajoitetun teatteriesityksen jälkeen Netflixiin ilmestynyt animaatioelokuva, josta vastasivat Claire Knight ja Harry Cripps ensimmäisessä kokopitkän elokuvan ohjauksissaan.

(mukamas) Taipaanikäärme Maddie kavereineen kyllästyy kyhjöttämään eläintarhan matelijatalossa ihmisten kauhisteltavina, joten porukka päättää karata ja lähteä juurilleen Australian takamaille. Otukset pakenevat terraarioistaan, ottaen puolivahingossa mukaan kaikkien rakastaman somekuuluisan koalan Pretty Boyn (kuka antaa eläimelle tämmöisen nimen) ja saaden peräänsä eläintarhan vaarallisten eläinten käsittelijän. 

Tarina joka kerrankin keskittyisi niihin Australian kauhisteltuihin eläimiin, matelijoihin, hämähäkkeihin ynnä muihin, on kieltämättä ilahduttava ajatuksena. Juoni ei kuitenkaan tarjoa mitään ihmeellistä, ja toteutus on hyvin keskinkertainen. Ainakaan kööri ei lopussa palannut takaisin eläintarhaan tai jotain, sellainenkin mahdollisuus olisi voinut olla. Ei sitä koskaan tiedä.

Teemassa on yhtäläisyyksiä seuraavana keväänä Dreamworksilta ilmestyneeseen vanhaan tuttuumme The Bad Guysiin, muistatteko kun sen arvostelussa mainitsin, etteivät päähenkilöt ole erityisen pelottavia ulkonäöltään? No se ei ole mitään verrattuna tähän. 

Siinä elokuvassa kaikki hahmot oli sentään toteutettu samalla tyylillä ja ne sopivat animaation omaperäiseen ilmeeseen, mutta tässä taas elukoista on tehty älyttömän näköisiä mollosilmäisiä pallopäitä, jotka näyttävät myös hyvin vauvamaisilta vaikka ovat vissiin tarkoitettu täysikasvuisiksi. Tekijöillä oli ilmeisesti sellainen ajatus, että se on ainoa tapa jolla nämä lajit voisivat löytää tiensä katsojien sydämiin. Aika pinnallista ajattelua että toisen myötätunnon saaminen puolelleen on siitä kiinni onko ulkonäkö miellyttävä, vaikka in-universe väitettäisiin muuta.

Minua kummastuttaa aina kun elokuvissa ynnä muissa on hahmoja/olentoja jotka pelottavat muita tarinassa ulkonäöllään, mutta designeista on tehty täysin harmittomia. Miten tuollainen käärme edes puree ketään, kun sillä on suu kuin jollain anime tytöllä? Eikä esimerkiksi Maddien ulkonäkö onnistu minusta olemaan mitenkään suloinen vaan jäätävän typerän näköinen. Kyllä käärmeestä saa helposti söpön, söpöjä käärmelajeja löytyy vaikka kuinka, ilman että tekee noin oudon designin.

Varsinkin kun elokuvassa on oikein joku rumien eläinten salaseurakin, niin eikö niiden pitäisi olla niin kuin 

Rumia 

Hahmoista voi tehdä sympaattisia ilman että ne ovat naurettavan ällösöpöjä!

Tämä harmillisen lyhyt kohta oli kyllä nätisti toteutettu

Otan jokaisen positiivisesti karakterisoidun käärmeen, protagonista puhumattakaan, vastaan avoimin sylein, Maddie on luonteeltaan ihan peruskiva hahmo. Voi kunpa pääsi ei olisi sculptattu noin hirvittävällä tavalla. PB saa hahmoista eniten kehitystä ja monipuolisuutta, mutta olisi siitäkin saanut varmasti enemmän irti.

Kolmella muulla eläintarhan karkurilla tuntuu jokaisella olevan kutakuinkin yksi aika kuiva persoonallisuuden piirre, edes heidän nimensä eivät jääneet yhtään mieleeni. Suoraan sanottuna elokuvan olisi ehkä voinut tehdä myös ilman heitä, kun ei sen aikana saa kunnon sisältöä kuin vain kahden keskeisimmän hahmon välinen suhde.

Aluksi näytti siltä että tässä saadaan ihan kiitettävästi tunnetta peliin, kun Maddien ja muiden äitihahmona toiminut krokotiili viedään lopetettavaksi lapsen pudottua tämän aitaukseen, mutta ihan lopussa tuo on vaan jotenkin maagisesti päässyt vapaaksi ja ihan kunnossa. No ainakin Maddie sai pitää adoptioäitinsä, mutta tuokin olisi kenties ollut tunteikkaampaa, jos niitä muita hahmoja ei olisi. 

Maddien ja hänen käsittelijänsä välisessä suhteessa on myös potentiaalia, jos tyyppi olisi realistisempi hahmo, joka tiedostaa otustensa olevan vaarallisia eläimiä, mutta hänellä on silti niihin kunnioitus ja kiintymys (mistä jälkimmäistä elokuva vissiin yritti tehdä), mutta se hukkuu miehen ja tämän pojan super hölmöön sivujuoneen.  

Mukaan on laitettu found family - opetusta, joka on tunnetusti paras trope kautta aikain, mutta sitäkään ei mielestäni ole tehty kovin uskottavasti. Todennäköisesti johtuu osittain jälleen kerran siitä, ettei minulle tullut minkäänlaista tunnesidettä niihin muihin hahmoihin.

Nuo järkyttävät violetit fleda hirvitykset ovat pussipiruja

Animaatiosta itsessään ei ole hirveästi mitään sanottavaa, melkoisen perus tylsää nykypäivän tietokonematskua. Välillä on ihan nättejä värimaailmoja ja ympäristöjä, päällimmäisenä vain jäävät mieleen nuo minua loputtomasti häiritsevät hahmodesignit. Mukana on tuo yksi yllä mainittu, kivasti tyylitelty kohtaus, joka tosin kestää vain hyvin lyhyen aikaa ja sitten jää harmittamaan kun pääasialliset visuaalit palaavat ruudulle.

Samassa kohtauksessa kullaan elokuvan yksi originaali kappale, joka on ihan liikkis, mutta tämä on taas niitä leffoja joissa käytetään ihan liikaa kaiken maailman pop biisejä ja suunnilleen 10 minuutin välein.

Konseptina siis kiva elokuva mutta aika valju toteutus.

Vähän huvittaa kun ohjaajat ovat näköjään maininneet miten suuri haaste oli saada nämä eläinlajit vetoamaan katsojiin ja miten jossain Dreamworksilla ei olisi kyllä saatu tehtyä tämmöistä tarinaa (kyllä, ne mainitsivat Dreamworksin nimeltä, ovat ilmeisesti kumpikin työskennelleet siellä joskus).

Leikillä sanon, mutta olisiko voinut käydä niin että tyypit Netflixillä olivat suolaisia etteivät saaneet elokuvaoikeuksia Bad Guys - kirjoihin? :D

Robin Hood

Miksi nää hahmot ei muuten käytä housuja

Nimi: Robin Hood

Vuosi: 1973

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Robin Hood on Disneyn klassikkosarjan 21:s elokuva, ja kyseessä on studion ensimmäinen animaatioelokuva, joka tehtiin kokonaan Walt Disneyn kuoleman jälkeen, joten tämän menestymisestä oli varmasti paljon kiinni. Aristokattien (1970) jälkeen haluttiin Disneyn seuraavan elokuvan olevan taas jokin klassikkotarina, ja aiheeksi valikoitui vuosisatoja vanha englantilainen kansantarina Robin Hoodista, jonka historiallisesta todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Robin Hoodiin liittyen on tehty lukemattomia filmatisointeja, ja hahmon sekä tarinan perusidean tuntevat varmaan kaikki:

Kuningas Rikhard Leijonamielen ollessa ristiretkellä hän jättää vallankahvaan veljensä prinssi Juhanan, joka alkaa säälimättömästi verottaa kansalaisia äärimmäisyyksiin asti. Ahneen prinssin päänvaivana on lainsuojaton mutta kansan sankari Robin Hood joka ryöstää rikkailta ja antaa köyhille. 

Aiheesta olisi varmasti saanut paljon vakavamman ja synkemmänkin tarinan, mutta kyseessä on jo Disney-standardeilla suht. kevyt versio. Ainakin välillä on sentään jätetty huumori pois, mutta en silti ainakaan itse pitänyt pienenä tätä mitenkään kummemmin jännittävänä tai surullisena toisin kuin joitain muita Disney-leffoja.

Kokonaisuutena elokuva on harmillisen tylsä. Mukana on muutama menevä tai viihdyttävä kohtaus, (ne jousiammunta kisan jälkeiset turpasaunat on täyttä kultaa) mutta sitten meno käy taas aika epäkiinnostavaksi. Joidenkin kohtien läpi ei jaksaisi istua millään. Kiintoisaa kyllä, törmäsin Youtubessa elokuvan alkuperäiseen/vaihtoehtoiseen lopetukseen. Loppuhan menee siis niin että Robin Hood putoaa vallihautaan ja seuraa “voi ei hän kuoli, eiku eipäs kuollutkaan” - kohtaus, jonka jälkeen skipataan suoraan Robinin ja hänen rakastettunsa Marian-neidon häihin. Poistetussa lopussa Robin haavoittuu hypättyään linnan tornista ja hänet viedään kirkkoon turvaan, jossa Marian huolehtii hänestä. Löydettyään heidät prinssi Juhana yrittää surmata Robinin omakätisesti, kun kuningas Rikhard ilmestyy paikalle.

Oliko tämä versio liian synkkä? Liian pitkä? Itse veikkaan jälkimmäistä, sillä kyllä tässä elokuvassa käy muutenkin jo hirttäminen ja pään leikkaaminen lähellä. Ei se lopullinenkaan päätös leffalle mikään umpisurkea ole, mutta itse pidän tästä versiosta paljon enemmän. Marian nimittäin katoaa juonesta kokonaan jonkun puolenvälin jälkeen ja se itse kuningas näkyy ruudulla kirjaimellisesti semmoset 15 sekuntia.

Eläinhahmoilla kerrottu versio tunnetusta tarinasta on toteutettu miten olettaa saattaa, ja suurimmilta osin ihan toimivasti. Robin Hood on kettu, kuninkaalliset ovat leijonia, makes sense. Joidenkin hahmojen rooliin olisin kyllä itse tosin valinnut jonkin muun eläimen.

Ensinnäkin Nottinghamin sheriffi; En tiedä, hahmossa ei vaan omasta mielestäni ole mitään erityisen susimaista, varsinkin hänen ulkonäkönsä poiketessa suuresti muista susista, joita elokuvassa nähdään (sain muuten myös kunnon jumpscaren kun kuulin hahmon englanninkielisen äänen). Mauri Kunnaksen Robin Hoodissa hahmo oli muistaakseni villisika tai joku, ja aika sikamainen jätkä tyyppi onkin; iso mies ei koe mitään ongelmaa viedä lapsiltakin viimeiset roposet.

Ja vielä enemmän valitusta aiheuttaa Marian-neito. Miksei hän ole leijona? Rikhardista puhutaan hänen setänään, mutten oikein saanut selkoa siihen miten he tarkalleen ovat sukua toisilleen. Tyypit Disneyllä vissiin ajattelivat että Robinin ja Marianin on oltava saman lajin edustajia, etteivät lapset hämmenny tai jotain, mutta itse olin joskus viisi-vuotiaana kummissani siitä että hän ei ollut leijona setänsä tavoin. Ja vaikkei Marian olisikaan verisukua kuninkaalle, mikä on ihan mahdollista, olisi se että hän on leijona Robinin ollessa kettu nostanut huomattavasti parin pisteitä omissa silmissäni. En ole ilmeisesti ainoa, joka ajattelee näin, sillä olen nähnyt paljon ihmisten piirtämiä redesigneja jotka ovat aika ihania. Ähhh, we were robbed. (no pun intended)

Parhaimpina hahmoina pidän prinssi Juhanaa ja hänen neuvonantajaansa Sir Hissiä (Hiss ei Hissi lol) Varsinkin englanninkielisessä versiossa näiden kohtaukset ovat pirun hauskoja ja he ovat itse asiassa aika hyvä Disneyn pahis ja sidekick - duo huvittavuutensa vuoksi. Virkistävää miten kerrankin pääpahiksen apulainen ei ole joku hölmö tunari, vaan se fiksumpi osapuoli. Mitä muihin hahmoihin tulee, Robinilla itsellään on ihan kiitettävästi persoonaa ja hänen toverinsa Pikku John on ihan hauska ja symppis.

Tykkään myös tuon kertojana toimivan kukon designista

Animaation taso itsessään on ihan perushyvää, välillä hyvinkin nokkelaa ja onnistunutta. Mutta budjetti on ollut alhainen ja aikaa vähän, ja se näkyy. Uskallan mennä sanomaan että missään muussa Disney-klassikossa ei ole yhtä paljon liikesarjojen kierrätystä ja muista elokuvista uudelleenkäyttämistä kuin tässä, välillä ihan myötähäpeäksi asti. Hämmästyin muuten aika paljon kun katsoin Robin Hoodin budjetin olleen 5 miljoonaa, ja yli kaksikymmentä vuotta aiemmin ilmestyneen Tuhkimon, jonka animaation taso on huomattavasti laadukkaampaa, olleen 2 miljoonaa. Dang. On tietty päivänselvää että 5 miljoonaa animaation budjettina on 70-luvulla eri asia kuin 50-luvulla, Disney renessanssi-elokuvien budjetit huitelevat useissa kymmenissä miljoonissa, mutta aika jännä ajatella silti.

Laulu-osuudet ovat latteita ja yksi jopa todella huono. Sitä alun Oo-De-Lally pätkää vastaan minulla ei ole mitään, mutta ilman muita olisi pärjätty.

Tulipa taas lytättyä elokuvaa jota kuitenkin pienenä melko ahkerasti katselin :'D No kaikesta huolimatta Robin Hood ei tosiaan kuitenkaan ole mitään Disneyn huonointa antia, ja sisältää kyllä edelleen omat nostalgiansa. 

The Fearless Four (Die furchtlosen Vier)

Nimi: The Fearless Four (Die furchtlosen Vier)

Vuosi: 1997

Valmistusmaa: Saksa, Yhdysvallat (oletettavasti)

Tuotantoyhtiö: Munich Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Bioskop Film

Ohjaaja: Michael Coldewey, Eberhard Junkersdorf, Jürgen Richter, Wolfgang Urchs

Välillä törmää näihin todella kummallisiin animaatioihin joista kukaan ei ole kuullutkaan, mutta niistä on ainakin hauska kirjoittaa. The Fearless Four on saksalainen animaatioleffa jota ei ole julkaistu Suomessa vissiin laisinkaan? Elokuva perustuu löyhästi Grimmin veljesten Bremenin soittoniekat-satuun, tarinaan joka ei ainakaan oman kokemukseni mukaan ole kummemmin kerännyt animaatio adaptaatiota itselleen ainakaan joihinkin tunnetumpiin Grimmin kertomuksiin verrattuna.

Neljä eri eläintä, koira, aasi, kissa ja kukko lyöttäytyvät yhteen jouduttuaan kukin potkituiksi pellolle ja/tai omistajiensa suunnitellessa päästää nämä päiviltä. Lössi lähtee Bremeniin luomaan muusikonuraa itselleen, mutta joutuvat vaikeuksiin luotuaan diilin kaupunkia hallitsevan, pirullisen lihantuotantoyhtiön johtajan kanssa.

Kuvanlaatu on sitten täyttä ruikulia, (tuo jäätävä blurri jokaisen kuvan 

oikeassa alakulmassa.....) tätäkään helmeä ei löydy mistään 

animaatio screencaps sivuilta

Juonenkulku on hyvin epämääräistä ja epäkiinnostavaa; vahvin tunne mikä nousee on "no mitä hiiskuttia tässä nyt tapahtuu".

Päähahmojen esittelyyn (tai pikemminkin näiden kelvottomien omistajien, jotka eivät ole tippaakaan olennaisia hahmoja) kulutetaan about puoli tuntia elokuvan alle puoltoista tuntisesta pituudesta, sitten taas se miten hahmot tapaavat toisensa ja päättävät ryhtyä yhteistyöhön on yritetty saada vaan alta pois, tyyliin: "Ai terve miten menee?" "huonosti" "aha, no tule meidän mukaan" "aa, okei".

Elokuva yrittää ilmeisimmin kertoa jotain "eläinten kaltoinkohtelu on väärin"-sanomaa (ja kommentoida isoja paskayhtiöitä ja millaista niille on työskennellä) mutta saanko kysyä miksi tämä makkaratehdas pitää häkeissä kissan-ja koiranpentuja??
Voisi argumentoida että siksi jotta päähahmoilla olisi joku henkilökohtaisempi syy pelastaa tehtaan eläimet, mutta porukassa on jo aasi ja kukko? Luulisi että nämä pystyisivät vakuuttamaan kaksi muuta mukaansa (jos oletamme että nämä eivät lihansyöjinä kokisi erityisiä tunnontuskia siitä että lihatuotantoeläimillä on kurjaa, tai jotain) tai että jo noiden kanssa ystävystyminen muokkaisi kissan ja koiran moraalista kompassia. Mutta luulen että tämä on vain siksi että saadaan hierottua katsojan naamaan miten pahoja!!1! nämä pahikset ovat.

Hahmot ovat hyvin mitäänsanomattomia; Tortellini-kukolla tuntuu olevan erottuvin persoona koska hänen on tarkoitus olla se egoistinen idiootti comedic relief, ja Gwendolyn-kissa on se joka kuljettaa juonta eteenpäin ollessaan ainoa aivosolujen omistaja (hirmu vaikeasti muistettavia nimiä hahmoilla btw). Myöskään sillä että eläimistä jokaisen olisi tarkoitus olla jotenkin musikaalinen persoona ei ole kummempaa tekemistä itse hahmojen kanssa, kertovat vain tykkäävänsä/osaavansa laulaa jos joku kysyy (mitä nyt Buster-koira todetaan kelvottomaksi metsästyskoiraksi kun tätä kiinnostaa mieluummin esiintyä metsänelämille).
Hahmoilta ei myöskään löydy minkäänlaisia keskinäisiä kemiaa, katsojan pitää vain uskoa että he ovat erottamaton joukkio koska he sanovat niin. Tuntuu siltä kuin hahmot eivät vaihtaisi lainkaan edes kunnon dialogia keskenään, kaikki aika elokuvassa kuluu vaikka mihin hömpänpömppään.

Naurettavan/uuvuttavan yli-pahojen pahisten lisäksi mukana on esimerkiksi täysin turha plot-convenience Mozart-hiiri joka ilmestyy aina päästämään päähahmot  mistä tahansa pinteestä. "There's a snake with a machine gun!" No onneksi meillä on deus ex machina-hiiri joka varmistaa ettei ruudulla pääse tapahtumaan mitään mikä voisi vahingossakaan olla viihdyttävää.

Ah joo, jokainen makkaratehtaan johtaja/presidenttiehdokas

Mitä animaatioon tulee, öh.... otetaan negatiivisuudet ekana alta pois. Elokuvassa käytetään järjetön määrä tietokoneanimaatiota, joka ei sovi mukaan lainkaan ja tuntuu todella kömpelöltä. Melkein kaikki asiat paitsi hahmot ovat rupuista ysärin cgi:ta. Enkä oikeasti edes liioittele; pitikö kaikki avautuvat ovet ja kaukosäätimetkin tehdä 3d:nä? Tuntuu kuin tekijät olisivat vain päässeet pelleilemään kaikilla mahdollisilla steampunk 3d-malleilla; mukana on esimerkiksi täysin turha kohtaus jossa sekoilee jättimäinen robottikentauri. Olisiko tyypeillä vain sattunut olemaan tämmöinen hahmomalli ja halusivat päästä tunkemaan sen johonkin elokuvaan?

Hahmoanimaatio sen sijaan on hyvää. Tykkään päähenkilöiden designeista, ne ovat hyvin toimivia varsinkin jos katsoo mallikuvia ja turnaroundeja yms. Hahmot elokuvassa on muutenkin animoitu mainiosti; liike on sulavaa mutta ilmeikästä.

Kuten saatoitte arvata, kyseessä on musikaali, mutta ei kovin onnistunut sellainen. Kappaleet ovat rhythm and blues tms. (musiikillinen tuntemukseni on super huono) tyylisiä, ihan rytmikkäitä mutta hyvin unohdettavia biisejä, jotka eivät rakenteensa ja lyyrikoittensa perusteella edes tunnu siltä että ne on tähän elokuvaan sävelletty.

Laulunumeroiden ollessa aika mitäänsanomattomia, jo noin ylipäätään ja etenkin animaatiomusikaalin kappaleina, sen lisäksi niiden kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta hyvin sisällöttömiä; yleensä hahmot vain jöpöttävät paikoillaan laulujensa ajan. 

Jos miettii oikeasti hyviä musikaaleja, ensimmäisenä tulevat mieleen esimerkiksi Disneyn renesanssi-elokuvat; niissä lauluosuudet ovat tärkeässä osassa, kuljettaen tarinaa eteenpäin, kertoen jotain hahmoista, tai välittäen isoja tunteita (ja no, sekin on tärkee että biisit ovat, you know, HYVIÄ). Jos elokuvista kuten esimerkiksi Leijonakuningas, Aladdin, tai Pieni Merenneito ottaisi minkään laulun pois, leffa menettäisi jotain olennaista.

Vähän saman luokan kokemus kuin Dinot New Yorkissa; aika järjetön ruljanssi mutta animaattorit kyllä osaavat. Harmi sinänsä että touhu on niin aivotonta, voisin kuvitella että Bremenin soittoniekoista voisi saada tehtyä ihan kivan elokuvan.

Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Nimi: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget)

Vuosi: 2023

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations, Netflix Animation

Ohjaaja: Sam Fell

Parikymmentä vuotta Chicken Runin jälkeen, Aardmanilla päätettiin palata studion ensimmäisen ja menestyksekkäimmän kokoillan elokuvan pariin jatko-osan merkeissä (itse voisin kuvitella osasyynä olleen se, että yhtiön kokopitkät animaatioleffat jotka eivät keskity näiden ikonisiin ja kaikkien tuntemiin hahmoihin tuntuvat olevan vähän rahallisia floppeja tai aika unohdettavia tapauksia. Tänä vuonna on puolestaan tulossa uusi Wallace ja Gromit elokuva). Leffa tehtiin yhteistyössä Netflixin kanssa ja julkaistiin suoratoistopalveluun viime vuoden lopussa, saaden pääasiallisesti positiivisen vastaanoton.

Jotenkin.

Hurjan pakonsa jälkeen, Tweedyn farmin kanat ovat rakentaneet itselleen auvoisan pikku paratiisin ja Ginger ja Rocky saaneet pirpanan nimeltä Molly. Varttuessaan kasvaa myös jälkikasvun uteliaisuus, ja lapsukainen lähteekin omille teilleen, joutuen aivan omaa luokkaansa olevalle kanafarmille, josta Gingerin ja muiden on suoritettava eeppinen pelastusoperaatio.

Onko ketään muuta jonka tekisi mieli potkasta tota tipua kuin jotain jalkapalloa

Melkeinpä koko elokuvan pituus käytetään uuden megaluokan nugettitehtaan sisällä niin-ikään vaikean ja vaarallisen suunnitelman parissa, mutta leffa tuntuu alusta loppuun hyvin tasapaksulta, tapahtui sitten mitä tahansa. 

Ensimmäisessä Chicken Runissa, joka sijoittui yhteen tavalliseen kana-aitaukseen, oli pystytty luomaan aitoa jännitystä hahmojen puolesta ja tunnetta siitä että tässä on kaikki pelissä, tässä taas vastaavaa investoitumista ei tapahdu. 

Tehtaaseen murtautuminen ja sisällä hiippailu kaiken maailman räjähteineen ja laasereineen ja Mission Impossible - kliseineen ei tunnu edes kummemmin viihdyttävältä katsottavalta. Kyllä, ne onnistuivat tekemään tylsän heist-leffan. Ja nyt puhuu joku joka nauttii yleensä suuresti näistä eeppinen-suunnitelma-jossa-jokaisella-hahmolla-on-oma-rooli - tyyppisistä kohtauksista mediassa.

Juonessa on myös ainakin itseäni vaivaavia plot holeja; 

Molly kyselee jatkuvasti äidiltään miksei saa mennä tutkimaan ulkomaailmaa jolloin Ginger vastaa kiusallisesti tyyliin: "Öhm, öööö, et sinä sinne haluaisi mennä, ei siellä ole mitään kiinnostavaa" joka ei tietenkään tälle kelpaa vastaukseksi. Kuinka vaikeaa muka olisi vain sanoa "olemme täällä koska saaren ulkopuolella on ihmisiä, ja ihmiset tappavat meitä kanoja, okei? (puhumattakaan kaikista muista vaaroista mitä lentokyvyttömät linnut kohtaisivat vapaana luonnossa)". Näin ei tapahdu koska se olisi vissiin liian looginen syy pysyä saarella, kun juoni vaatii Mollyn lähtevän sieltä pois.

Tehtaalla kanoille asennetaan kaulapannat jotka pistävät ne johonkin ihme transsiin jossa ovat ulkoisesti täysin pihalla, mutta henkisesti onnensa kukkuroilla (tämä siksi että onnellisen kanan liha maistuu vissiin paremmalta tai jotain). No miksi niille sitten pitää MYÖS rakentaa joku sadanmiljoonan dollarieuron huvipuisto?? 

Sanoisin niin että tajuan kyllä millaista tarinaa yritettiin kertoa, mutta se tuntuu kompastuvan omiin epäloogisuuksiinsa.

Ginger ja Molly ovat taas yksi lisäys loputtomaan "yritän vain suojella sinuaaa" "et voi pitää minua täällä ikuisestiii" - kasaan, joka koostuu suunnilleen jokaisesta tapauksesta kun päähahmo saa jatko-osassa lapsen. Heidän on tarkoitus myös peilata toisiaan, ja jälleen ymmärrän kyllä mitä tässä haettiin, mutta se että Mollyn ja Gingerin vapauden kaipuuta kohdellaan hahmojen toimesta täysin samana asiana on mielestäni aika hölmöä; Toinen on lapsi joka elää turvallisessa ja kaikki tarpeet täyttävässä ympäristössä, muttei saa poistua oman mielensä mukaan hengenvaaralliseen ulkomaailmaan. Toinen oli kirjaimellisesti vankileirillä.

Mitä muihin ekasta osasta tuttuihin hahmoihin tulee, ovat kaikki joko flandersoitu tai jätetty hyvin pieneen osaan. (Paras ja legendaarisin hahmo Fowler on pilattu täysin, am I right people)

Tällä kertaa näillä ei nimittäin tunnu olevan mitään kunnon roolia tai merkitystä tarinassa kuin toimia comic reliefinä, mutta eivät myöskään onnistu huvittamaan kohelluksellaan tai mielikuvituksettomilla one-linereillaan (leffassa on kyllä pari ihan hauskaa vitsiä, jotka eivät tosin juurikaan perustu kenenkään hahmon toimintaan tai repliikkeihin). Ne muutamat uudet hahmot jäävät hyvin alikäytetyiksi.

Edellisestä elokuvasta palaavan Mrs. Tweedyn kanssa on myös epäonnistuttu kunnolla. Kaikki tämän olemuksesta ja käytöksestä mikä teki tästä aidosti uhkaavan ja hyvän antagonistin, sekä mistä tämän koko persoona muutenkin koostui, on sössitty täysin ja tilalla on kuka tahansa "wElL wELL wELL, wHaT dO wE hAvE oVeR HeRe" - cartoon pahis.

Animaatio ei erityisemmin säväytä, vaikkei elokuva näytä mitenkään huonolta. Ja taaskaan en halua millään tavalla vähätellä elokuvantekijöiden työtä; stop-motion on edelleen raskasta hommaa ja nämä tyypit selvästi osaavat hommansa, ja tätä varten on varmasti kasattu useita todella vaikuttavia settejä, mutta tästä elokuvasta jotenkin puuttuu se charmi joka stop-motioniin, ja esimerkiksi ensimmäiseen Chicken Runiin mielestäni kuuluu, sillä mukana on niin paljon kaiken maailman tietokone-efekti räjähdyksiä ja selvästi digitaalisesti luotuja ympäristöjä että vaikutelma on pikemminkin hahmot lätkäistynä greenscreenille. Eli toisin sanoen animaatio on kyllä laadukasta, mutta ei visuaalisesti kummemmin kiinnosta minua.

Musiikista jäi päällimmäisenä mieleen että se My Sweet Baby on kyllä kans yksi rasittava rallatus.

Yleisesti porukka tuntuu nauttineen tästä elokuvasta, itselleni tämä oli hyvin turha ja myöskin turhauttava jatko-osa. Alkaa korkeintaan tehdä mieli katsoa ensimmäinen elokuva uudelleen tai vaihtoehtoisesti syödä kananugetteja.

Do it