Kung Fu Panda

Nimi: Kung Fu Panda

Vuosi: 2008

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Dreamworks animation

Ohjaaja: John Stevenson, Mark Osborne

Ilmeisen kauan Dreamworksin toimitusjohtajan mielen perukoilla norkoillut ajatus pandasta tekemässä kungfua otettiin työn alle vuonna 2004, ilmeisesti useamman muun idean skräppäämisen tai hyllyttämisen jälkeen. Elokuvasta kaavailtiin aluksi ennemminkin kamppailulaji-leffojen parodiaa, mutta se otti suunnan syvällisemmäksi ja vakavasti otettavaksi tarinaksi (eli toisin sanoen saattaisimme elää aikajanaa jossa Kung Fu Panda on samaa luokkaa kuin Shark Tale tai Bee movie, ja minusta meidän pitäisi joka päivä kiittää universumia siitä että näin ei ole) ja kyseessä on yksi studion sanoisinko kulmakivi elokuvasarjoista.

Antropomorfisten eläinten asuttamassa muinaisessa Kiinassa elävä Po on kömpelö ja pullea panda, joka haaveilee kungfu-soturin urasta, pystymättä kuitenkaan toteuttamaan unelmaansa, vaan työskentelee isänsä nuudeliravintolassa. Kun silminnähden sattuman kautta Po julistetaan tarunhohtoiseksi Lohikäärmesoturiksi, joutuu hän ankaraan koulutukseen jonka on tarkoitus valmistaa hänet avaamaan vähintään yhtä legendaarinen lohikäärmekäärö, joka on paljastava haltijalleen rajattoman voiman salaisuuden.

Nyt kun Kung Fu Panda 4 on tulossa kohtapuoliin tänä vuonna, (mikä ei ainakaan tätä kirjoittaessa ole juuri yhtään napannut minua (ehkä jos pidän odotukseni pohjalukemissa niin saatan yllättyä positiivisesti)) niin ajattelin nyt olevan hyvä hetki käväistä aiemmat osat läpi.

Juoni toimii moitteitta ja niin ikään simppelistä kaavastaan huolimatta pysyy aina viihdyttävänä. Itse tulen varmaankin aina pitämään parhaimpina elokuvia jotka pystyvät luontevasti tasapainottelemaan aidon komedian ja toiminnan, sekä syvällisemmät teemat ja painavat tunteet keskenään.

Jokaisessa on potentiaalia vaikka mihin jos uskoo itseensä ja ketään ei saa torjua ulkokuoren perusteella jne jne ovat tuttuja opetuksia varmaan joka toisesta tarinasta, mutta itsensä hyväksymistä ja itsestään ylpeyden kantamista käsittelevien teemojen vilpitön toteutus eivät tee niistä tippaakaan kliseisiä.

Hurja viisikko; kungfusotureita. Not to be confused with Hurja jengi; rikollisia.

Po on loistava protagonisti, ei vain hauskan ja aika samaistuttavan persoonansa ansiosta, johon Jack Blackin näyttely ehdottomasti vaikuttaa, vaan hienon hahmokaarensa, jotka yhdessä tekevät hänestä todella helposti puollettavan päähahmon.

Vaikka päiväunissaan Po on kaikkien rakastama eeppinen sankari, on hänen itsetuntonsa alhainen muiden jatkuvasti vähätellessä ja pilkatessa häntä ihan hänen olemuksensa vuoksi, mutta sen sijaan että hän muuttaisi näitä asioita itsessään sopiakseen haluttuun muottiin, hän oppii omaksumaan nuo piirteet ja uskomaan itseensä sellaisena kuin hän on.

Kyllä. Kung Fu Panda - sarjassa on kehopositiivisuutta useammalla hahmolla ja paremmin toteutettuna kuin useimmiten saa mediassa nähdä. Monen muun asian ohella.

Pota kouluttaa Mestari Shifu, josta on tullut hyvin etäinen ja kova opettaja entisen oppilaansa ja ottopoikansa, sekä tarinan antagonistin Tai Lungin jälkeen. Tai Lung uskoo olevansa oikeutettu Lohikäärmesoturi, mihin Shifu vaikutti omalla toiminnallaan, mutta kokiessaan kohtalonsa olleen evätty häneltä, antoi muiden tuntea raivonsa.

Pidän siitä miten moniulotteisiksi hahmoiksi Shifu ja Tai Lung on kirjoitettu, ja miten traaginen heidän tarinansa on. Heijastaa paremmin oikeaa elämää jossa kaikki ei ole ihan mustavalkoista. Mutta siitä en voi sanoa pitäväni on miten jotkut maalaavat Tai Lungista 100% viattoman uhrin, ja Mestari Oogway, joka lohikäärmesoturin julistaa, kielsi Tai Lungilta tämän tyyliin ilkeyttään.

Vaikka hahmosta olisi tullut vihamielinen seurauksena joidenkin toisten hahmojen toiminnasta, se ei tarkoita että kyseinen hahmo olisi kykenemätön reagoimaan huonosti tai tekemään mitään väärää, you know? 

(Se ettei Shifun kohtelu oppilaitaan kohtaan elokuvan aikana tai ennen sen tapahtumia kokannut useampaa muuta katkeroitunutta itsellensä oikeuden tavoittelijaa jotka tuntevat kokeneensa suurta vääryyttä kertoo mielestäni jotain.)

Kaikessa rehellisyydessä minua vain vähän puuduttaa sellaiset tietyt Tai Lung - fanit jotka nalkuttavat ettei Tai Lung ole ikinä tehnyt mitään väärää koskaan ikinä, ja jokainen muu hahmo on perseestä. Se riski on aina olemassa kun tehdään vähänkään komplekseja antagonisteja.

Ollakseen tätä nykyä 16 vuotta vanha tietokoneanimaatio, näyttää elokuva edelleen erittäin hyvältä. Se olikin aikanaan monimutkaisin ja kallein animaatio mitä studio oli tuottanut. Elokuva on järjettömän yksityiskohtainen niin lokaatioita kuten Jadepalatsia, kuin myös hahmojaan myöten. Kung Fu Panda-sarjassa voi mielestäni havaita piirteitä niin sanotusta tyylitellystä tietokoneanimaatiosta, jollaisia ei vielä sen aikoihin oikein esiintynyt toisin kuin nykypäivänä. Rakastan loputtomasti 2d-tyylillä toteutettuja osuuksia kuten unet tai takaumat sekä lopputekstien hahmoanimaatiot. Värejä on käytetty aina todella hienosti, erityisesti punaisen ja sinisen käyttö Tai Lungin vankilapaon aikana. Hahmodesignit ovat loistavan uniikkeja ja onneksi konseptitaiteessa ilmi tuleva vahvasti omanlainen tyyli säilyi lopullisessa tuotoksessa.

Elokuvalle haluttiin autenttista muinaisen Kiinan tuntua, eli kiitettävästi sen tekemiseen kuului taiteeseen, musiikkiin ja kulttuuriin perehtymistä (animaattoritkin kävivät pikaisen kungfu-kurssin). Pon fanittamaan Shifun oppilaiden joukkoon, eli Hurjaan viisikkoon kuuluvat Tiikeritär, Apina, Kurki, Kyy ja Mantis eivät ole ihan satunnaisesti valittuja eläimiä, vaan noiden eläinlajien mukaan on oikeita kungfu-tyylejä, jotka perustuvat eläinten liikkeisiin ja ominaisuuksiin (missä on ainakin omasta mielestäni jotain äärimmäisen mielenkiintoista). Taistelukohtaukset on koreografioitu häkellyttävän taitavasti.

Musiikista vastaavat melkoinen power duo Hans Zimmer ja John Powell, ja soundtrack on moitteettoman iskevä. Ja ainii, lopputeksteissä kuultava cover Kung Fu Fighting - biisistä on paras versio mitä kyseisestä kappaleesta on, tälleen sivumennen mainiten. 

Kung Fu Panda on siis yksi näistä ilahduttavista ja miltei inspiroivista esimerkeistä siitä miten elokuvasta jolla on ilmeisen hölmö premissi, tulee täydellä panostuksella ja kunnianhimolla epäironisesti loistava.