Maa aikojen alussa (The Land Before Time)

Nimi: Maa aikojen alussa (The Land Before Time)
Vuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Irlanti
Tuotantoyhtiö: Amblin Entertainment, Sullivan Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Maa aikojen alussa on Don Bluthin kasarin lopulla ohjaama animaatio, joka syntyi alkujaan halusta tehdä Bambia muistuttava elokuva, mutta dinosauruksilla. Alkuperäinen ajatus oli jopa ettei tarinassa olisi dialogia ollenkaan, mutta ideasta luovuttiin. Leffasta päädyttiin leikkaamaan myös yli kymmenen minuutin verran sisältöä ilmeisesti vain viikkoja ennen sen julkaisua, lasten kauhistuttamisen ja vanhempien suututtamisen välttämiseksi. Ilmeisesti tämä leikkaamaton versio on tätä nykyä jonkinlaista lost mediaa, mutta monet suomalaisetkin ovat kuvailleet muistikuvia näkemästään alkuperäisestä versiosta. Elokuvan ympärille rakennettiin vaatimattoman 13 suoraan videolle menneen jatko-osan sarja, joista yhdenkään kanssa Bluthilla tai ensimmäisen elokuvan tuottaneilla Steven Spielbergillä ja George Lucasilla ei ollut osaa.

Dinosaurusten aikakaudella maanjäristykset ja tulivuoren purkaukset riepottelevat tannerta ja kaikki kasvillisuus on kuolemassa, ajaen kasvinsyöjälaumat suunnistamaan kohti dinosaurusten tyyssijaa Suurta laaksoa. Nuori Apatosaurus Pikkutassu menettää äitinsä suuren lihansyöjän hyökkäyksessä ja joutuu selviytyäkseen suunnistamaan laaksoa kohti omin neuvoin, lyöttäytymällä mahdottomalta tuntuvalla taipaleella yhteen muiden perheistään eroon joutuneiden dinosauruksen poikasten kanssa.

Juonen kulku on rauhallista, mutta tahditus tuntuu luontevalta. Dramaattiset ja jännittävät, sekä herkistävät tai surulliset hetket nousevat esiin tehokkaasti. Don "children can handle anything, as long as there's a happy ending" Bluthin tyyliin elokuva on siis paitsi pelottava, myöskin arkailematta sydäntä raastava.

Vaikka protagonistin kuolleita vanhempia on fiktiivisissä kertomuksissa ja sankarin matkoissa pilvin pimein, niin tuntuu että vanhemman kuolemaa ja menetystä harvemmin lapsille suunnatuissa elokuvissa käydään läpi kunnolla. Siis tällaisella oikeasti tunnepohjaisella ja konkreettisella tavalla. Pikkutassun on hyvin vaikea ymmärtää ja käsitellä äitinsä poismenoa (sen lisäksi että hän on tämän vierellä kuoleman hetkenä, mikä on jo itsessään raffimpaa kuin monessa vastaavassa lasten elokuvassa) eikä tunnelmaa kevennetä seuraavaksi koomisuudella tai aikahypyllä yms. vaan Pikkutassu saa lohdutuksen sanoja ja opetusta elämästä ja kuolemasta vanhemmalta ja viisaammalta persoonalta.

Tarina toimii siis hyvin, ainoa kunnollinen kysymysmerkkini juonen toteutuksessa on se miten yhdessä vaiheessa Pikkutassun ja muiden tiet erkanevat pahan riidan päätteeksi. Mutta sitten hän palaa hyvin nopeasti takaisin heidän avukseen, ilman että hahmot ehtivät olla erossa toisistaan paljoa yhtään.

Ilmeisesti alun perin oltiin suunniteltu että Pikkutassu löytäisikin Suuren laakson lähdettyään omilleen, mutta tekisi valinnan palata etsimään ystäviään. Tämä päädyttiin sitten muuttamaan lopullisessa versiossa syystä tai toisesta. Ymmärrän että laakson paljastuminen pitää jättää sinne loppuun että se iskee kunnolla, mutta tuo vaihtoehtoinen narratiivi on minusta tosiaan tehokkaampi. Päähahmolle tulisi todellinen low point kun hänelle konkretisoituisi hänen olevan jälleen ihan yksin ja hänen palaamisensa ystäviensä luo laaksoon menemisen sijasta havainnollistaisi tarinan teemat täydellisesti.

Eri dinosaurusten välille on laitettu paheksuntaa ja nämä opetetaan poikasista lähtien olemaan vain oman lajinsa kanssa, koska he ovat erilaisia ja se on aina ollut niin, mikä tuo hyvää lisämakua tarinaan ja sen teemaan. Pakko myös mainita että se miten dinosauruksia ei kutsuta oikeilla lajinimillään vaan pitkäkaula, kolmisarvi, terävähammas tyyliin, on kivaa luovuutta ja toimii hyvin; eivät dinot realistisesti osaisi fäncejä kreikan- tai latinankielisiä nimiään. Voisi myös sanoa että tämä on elokuvan lapsikatsojille hyvä vaihtoehto, mutta kyllä jokainen kunnon dinosaurusfani osaa jo päiväkoti-iässä nimetä pachycephalosauruksen ja compsognathuksen. 

Hahmoista elokuvassa on myös mielestäni onnistuttu kirjoittamaan aidosti lapsien tuntuisia, mikä ei ainakaan minun kokemukseni muukaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki näiden tunteet tulevat läpi hyvin aitoina ja varmasti nuorille katsojille (ja miksei vanhemmillekkin) samaistuttavina ja saavat myötätunnon pysymään vahvasti näiden kanssa läpi koko elokuvan. Jopa Pikkutassua välillä hyvinkin antagonisesti kohtelevan Ceran — jonka ymmärtää olevan vain lapsi joka seuraa ympärillä olevien aikuisten esimerkkiä ja kasvaa elokuvan aikana — puolesta tuntuu pahalta. Kolme muuta kaverusta, jotka tuovat kukin tavoillaan vähän kevennystä muuten aika painavaan tunnelmaan, ovat kukin omalla tavallaan sympaattisia.

Päähahmojen designit eivät ole ihan minun tyyliäni (Petri eli katraan lentolisko on kyllä söpö) vaikka olisivat kuinka ikonisia designeja, niin ovat nuo kyllä yksiä hölmön näköisiä dinoja :D. Osa näyttää etenkin vanhempiensa vieressä olevan ihan eri universumista kuin lajinsa aikuiset versiot. Itse täysikasvuiset dinosaurukset muistuttavat vähän niitä kömpelöitä varhaisempia tulkintoja hirmuliskoista, joissa on oma charminsa.
Dramaattisimmat kohtaukset on rakennettu ensiluokkaisesti, etenkin Terävähampaan ja Pikkutassun äidin välinen taistelu on animoitu ihan helkkarin hienosti; tuollainen massiivisten otusten painon tunne ja kolmiulotteisuus piirrosanimaatiossa on ihan ällistyttävää. Värimaailma ei ole ihan yhtä upea kuin aiemmin katselemassani The Secret of NIMH:issä, mutta värien käyttö on silti tyypilliseen Don Bluth tyyliin loistavaa.

Tapa jolla hahmot eivät sulaudu mukaan ympäristöön shoteissa joissa tapahtuu taustan liikettä, sekä muutaman animaatiopätkän kierrättäminen pistävät ehkä silmään, mutta kaiken kaikkiaan elokuva on todella taidokkaasti animoitu.

Soundtrack on iskostunut hyvin mieleen, kun on niitä jatko-osia pienenä katsellut; niissä nimittäin kierrätetään musiikkeja tästä ensimmäisestä elokuvasta. Mutta kyllä ne hittaavat eri tavalla tässä alkuperäisessä; niin eri tunnelmia luovat taustamusiikit kuin lopputeksteissä kuultava If We Hold On Together - kappalekin.

Näin tämän originaalin Maa aikojen alussa nyt ekaa kertaa kunnolla sitten ala-aste iän (mummolan vhs meni aikoinaan hukkaan. Ikuisesti muistoissani.), ja kyllä tämä yhä tunteisiin vetoava ja kokonaiskuvassa hienosti tehty elokuva on. En edes menisi sanomaan että nyt vanhempana osaa arvostaa enemmän, kyllä minä jo kakruna tiedostin tämän olevan pikkasen eri maata kuin niiden jatko-osien.