Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Ranska, Luxemburg
Tuotantoyhtiö: Superprod Animation, Bidibul Productions, Big Beach
Ohjaaja: Alexandre Espigares
Valkohammas perustuu Jack Londonin klassikkoromaaniin White Fang (1906) joka on suomennettu myös nimellä Susikoira. Kirjan ranskalainen elokuva-adaptaatio kävi läpi melkoisen tuotantohelvetin, sillä kyseessä on ikuisuusprojekti jonka ilmeisesti piti valmistua jo 2010-luvun alussa perinteisenä 2d-animaationa, mutta syystä tai toisesta se siirtyi Alphanim-yhtiöltä Superprodille, jotka pistivät elokuvan kokonaan uusiksi. Lopulta elokuva valmistui tietokoneanimaation muodossa vuonna 2018.
Luonnon helmaan syntynyt koirasusi Valkohammas varttuu emonsa kanssa ulkopuolisina susilaumasta. Erämaan ankarat olot ajavat kaksikon lopulta palaamaan alkuperäisasukkaiden kylään, josta Valkohampaan emo aikoinaan karkasi luontoon. Vapaudessa syntynyt pentu tottuu ihmisiin ja kasvaa päällikön luottokoiraksi, mutta saa tuntea myös ihmisten julman puolen, kun yksikin liero näkee Valkohampaan susiveressä potentiaalia koirataisteluihin.
Itse en ole tätä enkä myöskään Jack Londonin toista tunnettua koira-aiheista teosta Erämaan kutsua lukenut, vaikka nappasin kyllä molemmat kirjat kirppikseltä joku aika sitten. Laiska mikä laiska.
Juoni kulkee hyvällä temmolla, jokaiseen vaiheeseen Valkohampaan elämässä käytetään pääpiirteissään sopivan verran aikaa. Sekä luonto että ihmiset osaavat olla julmia, ja koko elokuvan ajan toivoo Valkohampaalle onnellista loppua ja pelkää mitä kurjaa seuraavaksi sattuu. Propsit muuten siitä että Valkohampaan emo ei kuollut missään vaiheessa, vaan nähdään vielä senkin jälkeen kun joutuu Valkohampaasta eroon, viettävän mukavaa elämää. Odotin joka käänteessä että tämä on se kohta jossa äiskä menehtyy kliseisyyden nimissä.
Valkohammas kohtaa lopulta jälleen hyviäkin ihmisiä, ja lopussa näyttää siltä että tämän tarina päättyy onnellisesti koirataisteluista tämän pelastaneen Sheriffin ja hänen vaimonsa lemmikkinä. Pariskunta päätyy lopussa päästämään koirasuden vapaaksi luontoon.
En lukaissut mitään tarkkaa juonitiivistelmää alkuperäisestä romaanista tai mitään, mutta ainakin tarina siinä ilmeisesti päättyy niin että Valkohammas muuttaa Kaliforniaan omistajiensa mukana ja saa lopussa pentuja collie-rotuisen koiran kanssa.
Itse pidän alkuperäisestä lopusta enemmän, sillä mieluummin näkisin Valkohampaan saavan rauhallisen ja mukavan loppuelämän kaikkien vaikeuksien jälkeen. Tarinan alkupuolella tulee nimittäin selväksi että elämä luonnossa on kamppailua, eikä Valkohampaan nähdä löytävän omaa puolisoa tai susilaumaa tai mitään vastaavaa, joka olisi tehnyt lopusta tyydyttävämmän. Elokuva loppuu sen sijaan kuin veitsellä leikaten.
Toki se on kiva ajatus että Valkohammas saisi elää vapaana ihmisistä, jouduttuaan heitellyksi omistajalta toisille näiden välisten sotkujen takia, mutta tämä ei synnytä läheskään samanlaisia tunteita kuin vaikka Dreamworksin Spiritissä, kun villihevonen palaa lopussa luontoon ja hyvästelee ihmis-ystävänsä (pakko arvostella muuten sekin leffa joku kaunis päivä).
Ihmishahmot tarinassa eivät jääneet minulle mieleen minään sen syvällisempinä henkilöhahmoina. Jännitystä luovan, Klonkun näköisen äijän joka haluaa Valkohampaan itselleen keinolla millä hyvänsä, juonikuvion loppuhuipennus tai mikälie oli kyllä erittäin antiklimaattinen.
Valkohammas on mielestäni ajoittain ehkä liian inhimillinen; ymmärtää ihmisten puhetta ja ajatuksia liian hyvin jne. Ei siinä mitään, mutta eläimet elokuvassa käyttäytyvät muuten yleisesti hyvin realistisesti ja ovat täysin eläimen tasolla, vaikka Valkohampaan todetaankin olevan älykäs. Aina kun katsoo näitä kaiken maailman koira-aiheisia elokuvia/lukee kirjoja niin voi huvittuneena todeta että itselle tuttujen koirien korkeimpia älykkään ajattelun hetkiä ovat se kun yrittävät käydä kauppaa herkkupalojen ja varastettujen sukkien välillä. Ainakaan Valkohammas ei suurimmaksi osaksi ole mikään pelkkä täydellinen supersankari koira.
Animaatio on todella nättiä, ainakin periaatteessa.
Koirien liikkuminen ei usein näytä erityisen luontevalta, ja ihmisten naamoja ei ole riggaamisella pilattu. Suut tuskin liikkuvat hahmojen puhuessa, enkä välitä siitä miten pahikset näyttävät Hobitti-saagasta karanneilta örkeiltä. Taustat ja värimaailma sen sijaan ovat suurimmalta osin kauniita. Erityisesti kohtaukset joissa on voimakas auringonvalo miellyttävät silmää kovasti. Tykkään koirien turkin tekstuurista, vaikka kokonaisuus antaa aika videopelimäisen mielikuvan.
(Selvyyden vuoksi, kun sanon että animaatio näyttää videopelimäiseltä, en tarkoita että videopelien grafiikka on automaattisesti jotain kuraa tai mitään sellaista, mutta että hahmojen animoinnista tulee tietynlainen vaikutelma, ymmärrätte varmaan.) Yllättävää kyllä, muut elokuvassa vilahtavat eläinlajit on animoitu paremmin pääosissa oleviin ihmisiin ja koiraeläimiin verrattuna.
Musiikissa ei ollut valittamista, mutta soundtrack oli myös hyvin unohdettava. Tämän tyyppinen elokuva olisi kyllä hyötynyt vähän eeppisemmästä scoreista.
Kaikesta huolimatta tämä oli ihan ookoo elokuva, vaikka kokonaisuus on vähän pliisu. Valkohampaasta on tehty useampia elokuvia niin animaation kuin live-actioninkin muodossa, mutta koska ne tai alkuperäinen kirja eivät ole minulle tuttuja, en osaa sanoa millainen sovitus tämä on niiden rinnalla.
No thoughts behind those eyes
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti