One Stormy Night (Arashi no Yoru Ni)

Nimi: One Stormy Night (あらしのよるに / Arashi no Yoru Ni)
Vuosi: 2005

Valmistusmaa: Japani
Tuotantoyhtiö: Group TAC

Ohjaaja: Gisaburō Sugii

Arashi no Yoru Ni, englanniksi One Stormy Night, on japanilaisen Yūichi Kimuran vuonna 1994 kirjoittama lastenkirja. Kimuralla ei alun perin ollut suunnitelmia jatkaa tarinaa sen pidemmälle, mutta sen saaman kannatuksen myötä hän päätyi jatkamaan sitä aina seitsemän kirjan pituuteen asti, viimeisen ilmestyessä vuonna 2005. Kirjasarja on alkuperämaassaan sen verran suosittu että siitä on tehty useita sovituksia muun muassa näytelmien muodossa, mutta kaikkein tunnetuin adaptaatio on todennäköisesti siihen pohjautuva animaatioelokuva.

Myrskyisenä yönä vuohi Mei ja susi Gabu päätyvät molemmat pakenemaan säätä samaan hylättyyn latoon. Kumpikaan ei pysty muuta kuin erottamaan toistensa äänet pimeässä, joten yöllisen jutustelun aikana molemmat olettavat uuden tuttavuuden olevan saman lajin edustaja. Päivänvalossa totuus valkenee kummallekin, mutta kaksikko päättää kaikesta huolimatta jatkaa toistensa tapaamista, mikä tuo mukanaan yhä pahempia haasteita mitä enemmän heidän ystävyytensä syvenee.

Premissi on kenties perinteinen, mutta se on toteutettu erittäin hyvin. Päällimmäisestä ilmeestään poiketen elokuva on kaukana mistään harmittomista kommelluksista; koko leffa alkaa näyttämällä miten Mei menetti äitinsä joka jäi susien saaliiksi, ja kun sanon että tässä näytetään miten Mein äiti syödään niin tarkoitan että tässä kanssa näytetään miten Mein äiti syödään. Samalla elokuva on myös hyvin hupsu ja koominen, molemmat puolet toimivat hyvässä tasapainossa. Erityisen impaktin jätti miten hahmot elehtivät usein hyvin sarjakuvamaisesti ja inhimillisesti, mutta lopussa Gamu tappelee omaa laumaansa vastaan ja eläimet on animoitu käyttäytymään hyvin realistisesti ja rajusti

Juoni itsessään on hyvä, mutta sen rytmi haparoi aika ajoin. Joskus kohtauksesta toiseen leikataan hyvin omituisesti melkein kuin jotain pätkiä olisi selkeästi jäänyt pois. Toisaalta esimerkiksi kohtaus jossa päähahmot tapaavat ensimmäistä kertaa ja juttelevat ladossa ottaa hyvin aikansa.

Mei ja Gabu ovat molemmat sympaattisia hahmoja ja heidän väliset hetkensä oikeasti hellyyttäviä. Kyllä katsojan sydäntä varmaan riipaisee miten Mei sanoo hyväksyvänsä sen jos Gabu syö hänet ettei nääntyisi hengiltä ja Gabu itkee miksi hänen piti syntyä sutena. Ja sanonpahan vaan että tarinassa ja hahmojen välisessä suhteessa on hyvin paljon queerplatonista alatekstiä ja kyllä suhteesta jota lähipiiri ei hyväksy vahvat homofobia vertauskuvat tulee.

Tykkään siitä että kerrankin tällaisessa kielletty rakkaus/ystävyys/mitä ikinä - tarinassa hahmot päättävät karata yhdessä pois ja etsiä paikan jossa voivat olla onnellisia yhdessä. Näin käykin noin elokuvan puolitienoilla, mutta saalistajan ja saaliin välinen suhde ei tietenkään ole täysin helppo ja idyllinen vaikka olisivatkin päässeet omien laumojensa vastakkainasettelusta pois. Petoeläimen on syötävä elääkseen ja saaliseläin ei voi suhtautua välinpitämättömästi tappamiseen, ja kun molempien selviytyminen on vaakalaudalla, niin oikeasti joutui miettimään että tuleeko tämä päättymään päähahmojen kannalta onnellisesti.

Arvostan että asetelmaa on käsitelty syvemmin ja aidolla tunteella sen sijaan että tämä olisi pelkästään semmoinen perus "ainoa ongelma on se että perheemme ovat toisiaan vastaan syystä x"-rakkaustarina yms.

Animaatio on varsin mainiota. Ääriviivat ovat erittäin ohuita ja hahmoihin on vedetty esimerkiksi paljon yksittäisiä karvoja, joka luo persoonallisen ilmeen. Myös airbrush tyylinen väritys tuo mukaan uniikin tekstuurin ja sopii viivajäljen tyyliin hyvin. Hahmot ovat myös erittäin ilmeikkäitä niin liioitellun koomisessa kuin myös kaikkien muidenkin tunteiden saralta. Erityisesti Gabun designista tykkään; hänellä on juuri sellainen kivan resuinen ulkonäkö ja loistavia ilmeitä ja hahmoanimaatiota.
Joidenkin sivuhahmojen designit puolestaan ovat enemmän tai vähemmän hölmön näköisiä, mutta onneksi tuntuu siltä että mitä vähemmän hahmon ulkonäkö on mieleeni, niin sitä vähemmän ruutuaikaa tällä on elokuvassa. Taustat ovat kauniita ja järjettömän yksityiskohtaisia, niin kuin japanilaiselta animaatiolta tuntuu melkein aina pystyvän odottaa. Jotkin 3D:llä luodut hommelit puolestaan menevät välillä vähän miten sattuu.

Musiikki on ihan ookoota, ei nyt hirveämmin jättänyt mitään impressiota, mutta ajoi asiansa eikä siitä nyt valittaakkaan tarvitse.

Omaperäinen ja symppis elokuva. Tämä on niitä leffoja joiden olemassaolon olen tiennyt varmaan aina mutten koskaan päätynyt katsomaan, mutta oli tarina sen verran omanlainen ja tunnepitoinen että kyllä tämä kannatti vilkaista.

Historians will call them "good friends"