Kaikkea sitä löytääkin. Ja kyllä dinosaurukset sisältyvät eläin aiheeseen.
Vuosi: 1993
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso Brittania
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso Brittania
Tuotantoyhtiö: Amblin Entertainment, Amblimation
Ohjaaja: Dick Zondag, Ralph Zondag, Phil Nibbelink, Simon Wells
We’re Back! A Dinosaur’s Story perustuu Hudson Talbottin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1987. Elokuvan oli tarkoitus hyödyntää populaarikulttuurin dinosaurus-villitystä, ja toimia koko perheelle sopivana vaihtoehtona samana vuonna ilmestyneelle Jurassic Parkille. (Molemmat Universalin ja Steven Spierlegin elokuvia). Se oli kuitenkin melkoinen floppi, eikä saanut box-officessa puoliakaan budjetistaan takaisin.
Aikamatkustava tiedemies kerää dinosauruksia mesotsooiselta aikakaudelta, ja syöttää niille kehittämiään muroja jotka tekevät hirmuliskoista älykkäämpiä ja inhimillisempiä. Proffan tarkoitus on toteuttaa lasten haaveet ja järjestää nykypäivään oikeita dinoja, joten hän lähettää sakin New Yorkin luonnontieteelliseen museoon (dumppaamalla dinot aluksestaan laskuvarjojen kanssa silleen “good luck fellas :)” ) ja varoittaa mielipuolisesta veljestään joka pyörittää jotain kauhuteemaista sirkusta.
Tarina on aika... öh, out-there. Juoni tuntuu myös siltä että siitä puuttuu jotain olennaista. Elokuva on vain vähän päälle tunnin pitkä, ja vaikkei se varsinaisesti tunnu siltä että asioita kiirehdittäisiin hirveästi (kohtaukset jopa laahaavat välillä), jää siitä semmoinen fiilis että elokuvantekijät olisivat vain halunneet päästä tarinan alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Ohjaajia on ollut peräti neljä, ja kaikki varmaan tietävät mitä sanotaan useasta kokista ja huonosta sopasta.
Tarinassa yritetään antaa ymmärtää että dinojen ja heidän kohtaamansa kahden lapsen välillä on mikäkin vahva side, mutta elokuva menee kirjaimellisesti niin että dinot tapaavat lapset, joutuvat heistä eroon, ja ovat sitten uhraamassa itseään heidän vuokseen. Ja siis ei siinä mitään jos moraalisella ajattelulla varustetut dinosaurukset haluavat pelastaa pari vaikka täysin tuntematonta muksua, mutta sen sijaan saa joutua miettimään onko "show not tell" tuttu käsite näille käsikirjoittajille.
Juonessa on myös tyhmiä plotholeja, kuten tiedemiehen ilkeän veljen syöttäessä dinoille kapseleita jotka saavat ne taantumaan takaisin räyhääviksi monstereiksi, skidit palauttavat heidät älykkääseen muotoonsa halauksilla ja semmosella. Lopussa ei ole järjen hiventäkään; Dinosaurukset menevät esittämään patsaita museoon ja paljastavat olevansa eläviä aina vain lasten nähden.
W H A T.
Kyllä lasten kuvakirjaa, joilla tuskin on mitään tarinankerronnallisia kriteerejä, sovittaessa elokuvaksi on lupa muuttaa jotain asioita.
Ja taustalla voitte nähdä Jurassic Park leffamainoksen,
joka näkyi yhden kohtauksen aikana jotain kolme kertaa.
Hahmot nyt ovat ehkä tarinaakin heikompia. Mitä tulee leffan päätähtiin eli itse dinosauruksiin, päähenkilönä toimivan Rexin lisäksi vain nelikon lentoliskolla tuntuu olevan jotain omaa persoonaa, mutta kaksi muuta dinoa ovat hyvin mitäänsanomattomia, eivätkä karikatyyreinä edes tarpeeksi erilaisia toisistaan. Toinen on hidasälyinen ja toinen on hidasälyinen ja jatkuvasti nälkäinen. Nimiä on mahdoton muistaa.
Minua vaivaa suuresti myös dinosaurusten ulkonäkö. Syötyään aivomuonaa dinot muuttuvat kauheista pedoista todelle koomisen ja suoraan sanottuna typerän näköisiksi mölliköiksi. Ilmeisesti kun älykkyyttä nostetaan niin ulkonäkö muuttuu tyhmemmäksi. Eikö olisi riittänyt että vaikka pelkästään hahmojen silmät olisivat muuttuneet inhimillisemmiksi? Kyseessä on tietty vain oma henkilökohtainen mieltymykseni, mutta itse en yhtään diggaa tuon tyylisiä hahmodesigneja. Mielestäni Rexin ja muiden dinojen lempeä jättiläinen - persoonallisuudet olisivat myös voineet toimia paremmin jos kontrastina olisi ollut hurjempi ja vaarallisempi ulkonäkö.
Ihmishahmojen kanssa yritetään jotain, mutta kaikki niiden poika - ja tyttölapsen (en jaksa tarkistaa nimiä) syvällisyys ja hahmokaaret yritetään kuitata parilla lauseella. Lähinnä tyrkytettiin sitä että he ovat hihhih ihastuneita toisiinsa. Mikäs sen parempaa kuin ala-asteikäisten pussailu, kun eihän tytöt ja pojat voi olla vain kavereita keskenään.
Elokuvan pahiksen motiivi ja hahmo sen sijaan ovat melko omaperäiset. Poistetussa kohtauksessa pahis kertoo miten menetti silmänsä varislinnulle, ja nyt pitää variksia jatkuvasti ympärillään selittäen: "I am afraid of them, but I am their master. I am the master of my fear!" Tämä leikattiin pois, koska sen ajateltiin olevan liian synkkää lapsille. TOO BAD että se tekee hahmosta paljon paremman. Ja tuon kohtauksen poistaminen jättää katsojan (ainakin itteni) vain miettimään mikä pahiksen lopun ja niitten varisten homma oikein oli.
Oikealla muokkaamani vaihtoehtoinen "jälkeen aivomuonan" - design
Animaatiota sen sijaan on kyllä kehuttava. Hahmot ja näiden liikkeet on piirretty todella sulavasti, ja vaikka huomio kiinnittyy tietyissä kohtauksissa hyvin animoiduista hahmoista kömpelöihin 3d-taustoihin, animaation laadussa itsessään ei ole juuri valittamista. Elokuvan tyylissä, mitä tulee hahmodesigneihin, liikkumistyyliin ja ilmeisiin on mielestäni paljon samaa kuin Don Bluthin tuotoksissa (Rexin pre-aivomuona design on kuin suoraan Maa Aikojen Alussa – elokuvasta, ja sain jotain de ja vuta myös niiden lapsien ulkonäöistä. Olisko joitain Don Bluth-elokuvissa työskennelleitä kavereita ollut asialla?)
Mukana on yksi laulunumero Roll Back The Rock, koska kyllähän ysärin animaatioleffoissa pitää laulaa, ja se on ihan ookoo kappale mutta myös unohdettava.
Mitä tästä nyt enää sanoisi. Todella eriskummallinen elokuva, saatiinpahan ainakin kunnon naurut siitä miten älyvapaa se ajoittain oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti