Vuoden 2025 animaatioita

Tämän tyylisen postauksen tekeminen on käynyt parikin kertaa mielessä blogin ylläpitämisen aikana, mutta enpäs ole päätynyt sellaista tekemään ennen kuin nyt. Uusi vuosi tulee tuomaan mukanaan taas liudan erilaisia tuotantoja, joista muutamasta on jo alkanut traileria ynnä muuta teasausta pyörimään ja pikkuisen tarkempaa selailua tehtyäni löysin pari sellaistakin josta en ollut kuullutkaan. Elikkä nyt rustailen pintapuolisesti ensivaikutelmani muutamasta vuonna 2025 ilmestyvästä animaatiosta.

Nämä eivät ole siis esimakua tulevista arvosteluista itsessään, täältä löytyy vain yksi elokuva jonka aion aivan varmasti katsoa, vaan kaivelin vain esiin tänä vuonna päivänvalon näkeviä animaatioita mitä ikinä satuin löytämään. Jotka sisältyvät blogin aiheeseen siis.

Harmillisesti paino tulee myös olemaan lähinnä Hollywood studioiden elokuvilla, sillä ne ovat niitä joilla on isoin markkinointi ja eniten varmaa tietoa julki tässä vaiheessa (ja osa niidenkin infosta on alustavaa, eli jotkin mainitsemani asiat voivat vielä muuttua)

Kuka tietää, saatan tehdä sitten toisenkin tämmöisen pläjäyksen myöhemmin tänä vuonna :D

Koiramies (Dog Man)

Ensimmäisenä vuorossa on toinen Dreamworksin tämänvuotisista leffoista, eli Peter Hastingsin ohjaama Dog Man. Suomessa sen ensi-ilta on 7. maaliskuuta, mutta Yhdysvalloissa se tuli teattereihin 31. tammikuuta, ilmeisen menestyksekkäästi, kun on saanut jo budjettinsa takaisin box officessa. Elokuva perustuu Dav Pickleyn sarjakuviin, joita on monesti näkynyt kirjakaupoissa pitkä litania, eli suosittu lastenkirjasarja ilman epälystäkään.

Ei sellainen elokuva joka ainakaan trailereiden perusteella henkilökohtaisesti nappaa kiinnostustani, mutta tykkään siitä miten uskollisesti elokuva imitoi alkuperäistä sarjakuvaa ja on tietty suuri ilo nähdä yhä lisää ja lisää tyyliteltyjä tietokoneanimaatioita Hollywood studioilta.

Night of the Zoopocalypse

Tämmöisestä en ole kuullut hölkäsen pöläystäkään. Kyseessä on Rodrigo Perez-Castron ja Ricardo Curtisin ohjaama kanadalais-belgialais-ranskalainen kauhukomedia jota on jo esitetty viime vuoden puolella festivaaleilla, mutta virallinen ensi-ilta nähtiin Ranskassa 29. tammikuuta ja Kanadassa ja Yhdysvalloissa tämä tulee teattereihin pyörimään kolmas maaliskuuta. Mahdollista suomenkielistä julkaisuajankohtaa tai nimeä ei ole saatavilla. 

Youtubesta löytää traileria ja muuta lyhyttä klippiä ja vaikkeivät nämä tee mitään kummempaa vaikutusta, niin ainakin asetelma on konseptina viihdyttävä ja tyyli silmiinpistävä. Jos tämä sattuisi vaikka Netflixissä olemaan niin voisihan sen ajankuluksi vilkaista.

Animal Farm

Nyt mennään vielä syvemmälle, koska seuraavaksi filmi josta ei ole saatavilla mitään muuta kuin pari logoa. Tuskin olisin tätä sisällyttänyt mukaan ellei nimi soittaisi kelloja itseni ja varmaan monen muunkin ihmisen päässä. Kyseessä on nimittäin George Orwellin klassikkoromaaniin Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) perustuva elokuva. Kirjasta on tehty animaatiosovitus vuonna 1954 ja live action vuonna 1999. Tämän julkaisuajankohdaksi Yhdysvalloissa on kaavailtu 11. heinäkuuta. 

Elokuva on vähintään mystinen tapaus, sillä toiselta tuotantoyhtiöltä ei taida löytyä yhtään animaatiota vyön alta ja toisen tuotannot... eivät erityisemmin vedä puoleensa. Viimeisenä lusikkana sopassa on ohjaaja eli kuuluisa Andy Serkis, joka ei vissiin ole ennen ohjannut animaatioelokuvaa. 

Paha sanoa yhtään mitään, kun minkäänlaista materiaalia ei ole vielä saatavilla, muuta kuin että voin vain mietiskellä ja/tai kauhistella miten Animal Farmin kaltainen, satiirinen ja esimerkiksi aiempien elokuvasovitusten puolesta synkkä ja raju tarina handlattaisiin nykypäivän kokopitkänä, ilmeisesti kaikenikäisten elokuvana. 

Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2)

Ja nyt niitä turreja. Dreamworksin The Bad Guys saa jatko-osan. Tästä on ilmestynyt traileri jo viime vuoden loppupuolella, mikä on mielestäni hyvin aikainen vaihe dropata traileri elokuvalle, kun ensi-iltaan oli siitä hetkestä yli puoli vuotta. Tämä tarkoittaa toivon mukaan sitä että promotional materiaalia tullaan näkemään lisääkin.

Tämä on se elokuva jota odotan näistä eniten, jännityksellä sekä hyvässä että pahassa. Ensimmäinen leffa on bängeri, joten jatko-osa tulee olemaan valtava hit or miss. Trailerin perusteella asetelma ainakin vaikuttaa ehdottoman kiinnostavalta, mutta lopputulos voi mennä mihin suuntaan tahansa. Ensimmäisen elokuvan ohjannut Pierre Perifel kalibroi tämän kakkososankin, toisena ohjaajana toimii JP Sans joka ilmeisesti johti vuoden 2022 Bad Guyssin hahmoanimaatiota. Elokuvan ensi-ilta Suomessa on ensimmäinen elokuuta.

Sormet ristissä että tämäkin osoittautuu hyväksi elokuvaksi! Lupaavat ainekset tästä ainakin löytyy ja ensimmäisestä elokuvasta vastanneet kaverit tekevät paluun, joten potentiaalia on. Toivotaan parasta.

Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2)

Vähän samalla linjalla jatketaan, nyt on Disneyn vuoro. Vuoden 2016 Zootopialle ilmestyy myös jatko-osa. Tästä ei traileria tai virallista julistetta ole julkistettu, mutta jotain matskua on näytetty jossain festatreilla ja somekäyttäjillä. Ohjaajina toimivat Jared Bush ja Byron Howard (joka oli myös toisena ohjaajana ensimmäisen elokuvan puikoissa) ja sen ensi-ilta Yhdysvalloissa on marraskuun 26.

Oma rehellinen mielipiteeni on etten oikein välitä Zootopiasta. Ei ole minun juttuni. 

Ja tämän seuraavan uikutuksen on saanut kuulla jokainen joka tuntee minut oikeassa elämässä: nimittäin sen että minua ottaa aivoon että aina kun Disney pusertaa ulos jonkin modernin jatko-osan, se syöksyy oitis kymmenen rahallisesti menestyneimmän animaatioelokuvan joukkoon, oli niiden laatu mikä tahansa. Ja sitä voi miettiä että meneekö yksikään roponen elokuvan tekijöille.

Ainoa mikä sai toisen kulmani nousemaan tämän jatko-osan kanssa on se, että elokuva aikoo ilmeisesti tuoda matelijat Zootopian maailmaan; tähän mennessä nähdyssä materiaalissa on vilahtanut useaan otteeseen erittäin rakastettavan näköinen käärmehahmo, jolla vaikuttaisi olevan iso rooli tarinassa. Olen yksinkertainen ihminen; rakastan matelijoita ja ne tarvitsevat kipeästi hyvää representaatiota mediassa. Eli kyllähän se vähän kiinnostelee/huolestuttaa miten tämä aiotaan toteuttaa. 

Elikkä sellainen sekamelska tähän väliin. Jos on kiinnostusta jakaa omia fiiliksiä näistä elokuvista niin kommenttia kehiin ihmeessä. Tai jos satut tietämään jotain tulevia tämän aihepiirin animaatioita joita en tässä maininnut. Arvostelun aiheita saa aina ehdottaa ja niiden herättämiä ajatuksia heittää ilmoille, kiitos jälleen jokaiselle lukijalle ja hyvää alkanutta vuotta 2025!

Valkohammas (Croc-Blanc)

Nimi: Valkohammas (Croc-Blanc)

Vuosi: 2018
Valmistusmaa: Ranska, Luxemburg

Tuotantoyhtiö: Superprod Animation, Bidibul Productions, Big Beach

Ohjaaja: Alexandre Espigares

Valkohammas perustuu Jack Londonin klassikkoromaaniin White Fang (1906) joka on suomennettu myös nimellä Susikoira. Kirjan ranskalainen elokuva-adaptaatio kävi läpi melkoisen tuotantohelvetin, sillä kyseessä on ikuisuusprojekti jonka ilmeisesti piti valmistua jo 2010-luvun alussa perinteisenä 2d-animaationa, mutta syystä tai toisesta se siirtyi Alphanim-yhtiöltä Superprodille, jotka pistivät elokuvan kokonaan uusiksi. Lopulta elokuva valmistui tietokoneanimaation muodossa vuonna 2018.

Luonnon helmaan syntynyt koirasusi Valkohammas varttuu emonsa kanssa ulkopuolisina susilaumasta. Erämaan ankarat olot ajavat kaksikon lopulta palaamaan alkuperäisasukkaiden kylään, josta Valkohampaan emo aikoinaan karkasi luontoon. Vapaudessa syntynyt pentu tottuu ihmisiin ja kasvaa päällikön luottokoiraksi, mutta saa tuntea myös ihmisten julman puolen, kun yksikin liero näkee Valkohampaan susiveressä potentiaalia koirataisteluihin.

Itse en ole tätä enkä myöskään Jack Londonin toista tunnettua koira-aiheista teosta Erämaan kutsua lukenut, vaikka nappasin kyllä molemmat kirjat kirppikseltä joku aika sitten. Laiska mikä laiska.

Juoni kulkee hyvällä temmolla, jokaiseen vaiheeseen Valkohampaan elämässä käytetään pääpiirteissään sopivan verran aikaa. Sekä luonto että ihmiset osaavat olla julmia, ja koko elokuvan ajan toivoo Valkohampaalle onnellista loppua ja pelkää mitä kurjaa seuraavaksi sattuu. Propsit muuten siitä että Valkohampaan emo ei kuollut missään vaiheessa, vaan nähdään vielä senkin jälkeen kun joutuu Valkohampaasta eroon, viettävän mukavaa elämää. Odotin joka käänteessä että tämä on se kohta jossa äiskä menehtyy kliseisyyden nimissä.

Valkohammas kohtaa lopulta jälleen hyviäkin ihmisiä, ja lopussa näyttää siltä että tämän tarina päättyy onnellisesti koirataisteluista tämän pelastaneen Sheriffin ja hänen vaimonsa lemmikkinä. Pariskunta päätyy lopussa päästämään koirasuden vapaaksi luontoon.

En lukaissut mitään tarkkaa juonitiivistelmää alkuperäisestä romaanista tai mitään, mutta ainakin tarina siinä ilmeisesti päättyy niin että Valkohammas muuttaa Kaliforniaan omistajiensa mukana ja saa lopussa pentuja collie-rotuisen koiran kanssa. 

Itse pidän alkuperäisestä lopusta enemmän, sillä mieluummin näkisin Valkohampaan saavan rauhallisen ja mukavan loppuelämän kaikkien vaikeuksien jälkeen. Tarinan alkupuolella tulee nimittäin selväksi että elämä luonnossa on kamppailua, eikä Valkohampaan nähdä löytävän omaa puolisoa tai susilaumaa tai mitään vastaavaa, joka olisi tehnyt lopusta tyydyttävämmän. Elokuva loppuu sen sijaan kuin veitsellä leikaten.

Toki se on kiva ajatus että Valkohammas saisi elää vapaana ihmisistä, jouduttuaan heitellyksi omistajalta toisille näiden välisten sotkujen takia, mutta tämä ei synnytä läheskään samanlaisia tunteita kuin vaikka Dreamworksin Spiritissä, kun villihevonen palaa lopussa luontoon ja hyvästelee ihmis-ystävänsä (pakko arvostella muuten sekin leffa joku kaunis päivä). 

Ihmishahmot tarinassa eivät jääneet minulle mieleen minään sen syvällisempinä henkilöhahmoina. Jännitystä luovan, Klonkun näköisen äijän joka haluaa Valkohampaan itselleen keinolla millä hyvänsä, juonikuvion loppuhuipennus tai mikälie oli kyllä erittäin antiklimaattinen.

Valkohammas on mielestäni ajoittain ehkä liian inhimillinen; ymmärtää ihmisten puhetta ja ajatuksia liian hyvin jne. Ei siinä mitään, mutta eläimet elokuvassa  käyttäytyvät muuten yleisesti hyvin realistisesti ja ovat täysin eläimen tasolla, vaikka Valkohampaan todetaankin olevan älykäs. Aina kun katsoo näitä kaiken maailman koira-aiheisia elokuvia/lukee kirjoja niin voi huvittuneena todeta että itselle tuttujen koirien korkeimpia älykkään ajattelun hetkiä ovat se kun yrittävät käydä kauppaa herkkupalojen ja varastettujen sukkien välillä. Ainakaan Valkohammas ei suurimmaksi osaksi ole mikään pelkkä täydellinen supersankari koira.

Animaatio on todella nättiä, ainakin periaatteessa.

Koirien liikkuminen ei usein näytä erityisen luontevalta, ja ihmisten naamoja ei ole riggaamisella pilattu. Suut tuskin liikkuvat hahmojen puhuessa, enkä välitä siitä miten pahikset näyttävät Hobitti-saagasta karanneilta örkeiltä. Taustat ja värimaailma sen sijaan ovat suurimmalta osin kauniita. Erityisesti kohtaukset joissa on voimakas auringonvalo miellyttävät silmää kovasti. Tykkään koirien turkin tekstuurista, vaikka kokonaisuus antaa aika videopelimäisen mielikuvan. 

(Selvyyden vuoksi, kun sanon että animaatio näyttää videopelimäiseltä, en tarkoita että videopelien grafiikka on automaattisesti jotain kuraa tai mitään sellaista, mutta että hahmojen animoinnista tulee tietynlainen vaikutelma, ymmärrätte varmaan.) Yllättävää kyllä, muut elokuvassa vilahtavat eläinlajit on animoitu paremmin pääosissa oleviin ihmisiin ja koiraeläimiin verrattuna.

Musiikissa ei ollut valittamista, mutta soundtrack oli myös hyvin unohdettava. Tämän tyyppinen elokuva olisi kyllä hyötynyt vähän eeppisemmästä scoreista.

Kaikesta huolimatta tämä oli ihan ookoo elokuva, vaikka kokonaisuus on vähän pliisu. Valkohampaasta on tehty useampia elokuvia niin animaation kuin live-actioninkin muodossa, mutta koska ne tai alkuperäinen kirja eivät ole minulle tuttuja, en osaa sanoa millainen sovitus tämä on niiden rinnalla.

No thoughts behind those eyes

Rango

Nimi: Rango

Vuosi: 2011

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Nickelodeon Movies, Blind Wink Productions, GK Films

Ohjaaja: Gore Verbinski

Kolmen Pirates of the Garibbean - elokuvan jälkeen, Gore Verbinski halusi tehdä jonkin "pienen ja simppelin" projektin, samalla kokeillen animaation ohjausta ja tahtoen rikkoa tyypillisen Hollywoodin kokoperheen animaatioviihteen sääntöjä. Verbinski kuitenkin aliarvioi työn ja tuskan määrän joka kokopitkään animaatioelokuvaan menee ja leffa oli jo hetken pahoissa vaikeuksissa, kunnes elokuvan lopulta levittänyt Paramount astui messiin ja tukemaan rahoitusta. Rango ilmestyi sitten menestyksekkäästi teattereihin vuonna 2011 ja voitti sen vuoden parhaan animaation Oscar-palkinnon.

Lemmikkikameleontin terraario lentää omistajien auton kyydistä ja lisko löytää itsensä keskeltä ei mitään. Rango nimen omaksuessaan tämä päätyy autiomaassa pahasta vesipulasta kärsivän kylän sheriffiksi ja selvittämään kummallisten tapahtumien takana piilevää salaliittoa.

En nykyään hirveämmin tykkää ilmaista sitä että elokuvan kohderyhmä ei ole sitä tehdessä ollut lapset niin että "perheen pienimmät tuskin saavat siitä paljoa irti samalla tavalla kuin aikuiset" koska lasten aliarvioiminen median kuten elokuvien suhteen on hyvin yleistä ja totta kai näin uniikit animaatioelokuvat ovat positiivista katsottavaa ihmiselle jonka aivot kehittyvät jatkuvasti sen sijaan että "lasten animaatioelokuviksi" rajataan vain jotku Minions-franchiset (itse näin Rangon ensi kertaa joskus yläaste-ikäisenä ja se oitis kutitti aivojani kovaa).

Rango on tosiaan melkoisen ronski leffa parhaalla mahdollisella tavalla; Mukana on aika brutaaliakin sisältöä, kyllähän nyt pesunkestävässä länkkärissä jengiä kuolee, ja etenkin huumoripuolelta lentää aika härskiä läppää tämän tästä. Se onkin kaikissa absurdisuuksissaan pirun hauska filmi, niitä aikuisten vitsejä kuin myös slapstick komediaansa myöten.

Elokuvassa ehtii tapahtua vaikka sun mitä, mutta se ei tunnu missään vaiheessa liian pitkitetyltä tai kiirehdityltä. Mitä nyt alkumetreillä saattaa tuntua siltä että juonella kestää hetki lähteä kunnolla rullaamaan, mutta se hyvitetään sillä miten hyvin elokuva muuten pitää otteessaan loppuun asti.

Leffasta löytyy varmasti kaikki klassisten westernelokuvien tropet ja myöskin näiden parodiointia, kuten myös niille tyypillisiä teemoja, mutta omalla uniikilla ja freesillä tavallaan. Juoni siitä miten tarinan pääpahis aikoo hävittää vanhan lännen ja kaiken siihen kuuluvan urbanisoitumisen ja muiden uudistuksien tieltä on teema jonka voi soveltaa moneen asiaan ihan nyky-yhteiskunnassakin

Rango itse on aivan loistava päähahmo; Monesti minua pitkästyttää tämän tyyliset "päähenkilö valehtelee TM ja sitten kaikki saavat tietää että hän on valehdellut TM" tarinat ja useammin nähty stoori olisi voinut luoda tällaisen hahmon kaaren sen ympärille että tämä haluaa aluksi vain takaisin tuttuun kotiinsa ja pois tästä karseasta takapajulasta, mutta sen sijaan saadaan viihdyttävä ja omalaatuinen matka siitä kun Rango selvittää sitä iän ikuista kysymystä, eli kuka hän on.
Teatraalisia esityksiä ajankulukseen tehtailleella liskolla ei terraariossa yksikseen elellessään ollut edes nimeä, joten hän adoptoi lännensankarin roolin oitis itselleen ja tekee lopulta valinnan oikeasti kasvaa siksi hahmoksi mitä hän on leikkinyt.

Rango on myöskin jälleen hyvin onnistunut esimerkki tapauksesta jossa protagonisti on elokuvan koomisin hahmo ja onkin todella riemastuttava ja omalla tavallaan samaistuttava persoona kaikilla sähläilyillään.

Muukin hahmokaarti on rikas ja toimii hyvin. Vaikka kylän asukkaat ovat päällepäin melkoista rupusakkia, niin leffassa tulee hyvin esiin että he ovat kunnon kansalaisia ja omalla hassulla tavallaan sympaattisia hahmoja. Vaikka sivuhahmojen määrä on suuri niin tuntuu siltä että elokuvassa on monta todella hauskaa persoonaa jotka toimivat hyvin yhteisissä kohtauksissaan.

Toisiksi hehkutettavimman yksittäisen hahmon on tietty oltava Rattlesnake Jake; sen lisäksi että tämä on designinsa puolesta helkkarin siisti ilmestys, on tästä onnistuttu tehokkaasti ottamaan kaikki irti koko siltä ruutuajalta mitä hän saa elokuvassa. Miten vaikka Jaken replat itsessään ovatkin miltei poikkeuksetta lähinnä badass western quoteja, on tämän mielenliikkeitä tapahtumien aikana kuvattu sen sijaan hyvin ilmeillä, joka tekee hahmosta monipuolisemman. Tykkään myös siitä miten tällainen niin ikään kuoleman ruumiillistuma-hahmo pystyy esimerkiksi osoittamaan vilpitöntä pelkoa ilman että se latistaa yhtään mitään. Ja Rangon ja Jaken väliset vuorovaikutukset ovat tietty oivallisia kummankin hahmokaaren läpi.

Elokuvan kanssa mentiin tyypillistä ääninäyttely prosessia pidemmälle, sillä näyttelijäkaarti pääsi vuorosanojen nauhoituksen aikana oikeasti näyttelemään kohtaukset, pukeutumista myöten (mistä löytyy hauskaa matskua youtubesta) mitä animaattorit sitten käyttivät referenssinä. 

Visuaalisesti Rango on loistokas, animaatiossa riittää ällisteltävää erikoistehosteita ja maisemakuvia myöten ja kohtaukset rakennettu huippu hienosti. Pisti jotenkin erityisen paljon silmään miten paljon hienoja shotteja ja elokuvausta (englanniksi cinematography) tässä leffassa on. Tai sitten se on se nouseva animaatio-opiskelija joka osaa kiinnittää yhä uusiin ja uusiin asioihin huomiota, joka minussa puhuu.

Parhaiten elokuvan visuaalista puolta kärräävät kuitenkin hahmodesignit, jotka ovat aivan omaa luokkaansa. Kaikki hahmot ovat hyvin groteskin näköisiä, osa ihan vaan ällöjä ja rumia, mutta se juuri tekee niistä niin mahtavia. Koko elokuva pursuaa ältsin hienoja otuksia, jopa nekin jotka vilahtavat ruudulla vain muutaman sekunnin. Tuntuu että etenkin 3D-elokuvien kanssa se menee lähestulkoon aina niin että konseptitaiteiden vahva särmä vuollaan harmillisesti pois lopullisessa animaatiossa ja hahmojen designeissa on markkinoitavuus ykkösprioriteettina.

Tykkään myös totta kai suuresti elokuvan hahmokaartin eläinvalinnoista, joista moni on matelijoita, lintuja ja kaiken maailman öttömönkiäisiä. Aavikolla on ekosysteeminä oma uniikki lajikirjonsa, joka harvemmin pääsee käsittelyyn Avara luontojen ulkopuolella.

Musiikeista vastaa Hans Zimmer, ja pirun koviahan ne ovat; juuri sellaisia rämpytyksiä mitä villin lännen henkeen kuuluu, mutta omalla twistillään. Etenkin lopputekstien aikana kuultava tunnari jää pahasti päähän jumiin.

Rango on kaikin puolin aikamoisen ainutlaatuinen elokuva ja kultainen esimerkki siitä millaisia animaatioleffoja voi syntyä kun tekijät pääsevät toteuttamaan luovuuttaan ja revittelemään täysin vapaasti.

Robin Punarinta (Robin Robin)

Julkaisua poikkeuksellisesti tiistaina jouluspesiaalin nimessä

Nimi: Robin Punarinta (Robin Robin)

Vuosi: 2021

Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Aardman Animations

Ohjaaja: Dan Ojari, Mikey Please

Robin Robin on Aardmanin tuottama puolituntinen stop-motion animaatio vuodelta 2021. Lyhäri oli ehdokkaana parhaan animoidun lyhtyfilmin Oscar palkinnolle, mutta vaikuttaisi siltä että Aardman fanit eivät pidä sitä kovin kummoisena, mikä voi kummuta siitä miten paljon se poikkeaa sävyiltään studiolle tyypillisestä jäljestä.

Hiirien kasvattama punarinta yrittää parhaansa mukaan sopeutua sisarustensa joukkoon, mutta kovista yrityksistään huolimatta aiheuttaa ruoanhaku reissuilla lähinnä kaaosta. Robin päätyy lopulta omin päin livahtamaan ihmisten taloon noutaakseen koristeellisen puun latvasta toivomuksia toteuttavan tähden.

Tarinan rytmi toimii moitteettomasti ja tuntuu kokonaiselta elokuvalta juonenkäänteiden puolesta. Kokonaisuus on simppeli mutta tarjoaa kaiken sen minkä tämän skaalan leffatuokio tarvitseekin niin juonen kaaren kuin hahmojenkin kannalta. Ei siis mitään huippu deeppiä ja eeppistä mutta iltasatumaisen ja ehjältä tuntuvan pikku kertomuksen. Filmi on myös kekseliäs ja veikeä visuaalisella puolella ja esimerkiksi tavalla jolla ihmiset on kuvattu.

Robin on suloinen hahmo muutenkin kuin ulkonäöltään; hänen hahmokaarensa on hyvin tyypillinen tämmöiseen asetelmaan, jossa hän hoksaa että vaikkei häneltä luonnistu hiirimäisyydet niin kuin perheeltään niin lintuna hän voi valjastaa ihan omanlaista potentiaalia, mutta se toimii passelisti.

Myös Robinin kanssa ystävystyvä ihmisten rihkamaa keräilevä siipirikko harakka on erittäin rakastettava. Varsinkin kun kyseessä on sen tyyppinen hahmo jonka rooli olisi voitu kliseisesti täyttää joko omaa etuaan tavoittelevana huijarilla tai kaikkea vaikeuttavana pölvästillä.

Tyyli on erittäin poikkeava Aardmanille tyypillisestä animaatioista, mitä tulee hahmojen ulkonäköön ja materiaaliin josta nämä on tehty. Itse tykkään siitä että animaatiostudiot kokeilevat uusia tyylejä ja tekniikoita ja uskaltavat joskus poiketa täysin tutusta formaatista. Ikonisen vaha-animaation sijaan, hahmot on huovutettu villasta, joka antaa koko elokuvalle pehmoisen ja mukavan fiiliksen, mikä jouluelokuvaan sopiikin täydellisesti. Jouluista fiilistä tuo myös värimaailma, jossa pidin etenkin kylmän ja lämpimän valaistuksen käytöstä yhdessä.
Hahmojen designit ovat hauskan muodokkaita ja lintukaksikko varsinkin todella söppänöitä. Näistä on myös luotu onnistuneen ilmeikkäitä pupillien koon muutosten avulla. Myös antagonistina toimivan kissan design ja animointi ihastutti minua, varsinkin yhdistettynä näyttelijän äänisuoritukseen.

Kyseessä on musikaali, mutta lauluja ei tule mitenkään perä perään ja ovat lähinnä puhelaulu tyylisiä pätkiä. Ne ovat kumminkin ihan hyödyllisiä kohtausten kuljettamiseen ja hahmojen karaktersointiin, vaikka musiikki ei jätä oikein minkäänlaista vaikutelmaa.

Erittäin söpö lyhytfilmi josta tulee mieleen kaikki jouluklassikot joita aattona katseli telkkarista pitkin päivää. Näin tämän ensimmäisen kerran viime vuonna ja taidan ottaa nyt ihan tavaksi katsella tämän aina joulun aikaan.

Ninni ja Nestori (Ernest et Célestine)

Nimi: Ninni ja Nestori (Ernest et Célestine)

Vuosi: 2012

Valmistusmaa: Ranska, Belgia, Luxemburg

Tuotantoyhtiö: La Parti Productions, Les Armateurs, Melusine Productions

Ohjaaja: Stéphane Aubier, Vincent Patar, Benjamin Renner

Ernest & Celestine on belgialaisen Gabrielle Vincentin lastenkirjoihin perustuva animaatioelokuva. Se oli ehdolla vuoden 2012 animaatio-oscarille, joka myönnettiin Disneyn Frozenille, mutta sai paljon muita palkintoja, kuten ranskalaisen parhaan elokuvan Magritte palkinnon (Magritte du meilleur film), ollen ensimmäinen animaatioelokuva joka sen on voittanut. Elokuvalle ilmestyi jatko-osa vuonna 2022 ja tv-sarjakin vuonna 2017.

Maailmassa jossa karhujen asuttaman kaupungin alapuolella sijaitsee hiirten yhteiskunta, orpolapsi Celestine ja työtön muusikko Ernest törmäävät sattumalta ja lyöttäytyvät yhteen joutuessaan omien yhteisöjensä vainoamiksi.

Juoni on skaalaltaan pieni ja suoraviivainen, mutta sisältää rutkasti sydäntä. Elokuvan rytmi pysyy rauhallisena ja sen seuraaminen helppona ja leppoisana. Juoni kuitenkin kulkee jatkuvasti eikä esimerkiksi tunnu toistavan itseään tai harhaudu mihinkään loppujen lopuksi turhaan. 

Teemasta nousee herkästi esiin sosiaalista kommenttia ja esimerkiksi poliisivoimat ovat ajoittain vitsin kohteena. Pidin myös siitä miten koko elokuva ei keskittynyt ja turvautunut pelkästään hiirten ja karhujen vastakkainasetteluun, vaan mukana oli myös juonta siitä miten kumpikin päähenkilö on sisimmältään taiteilija jota lähipiiri tai yhteiskunta painostaa jollekin muulle polulle.

Tarina on paljolti kahden päähenkilön ja heidän välisensä suhteen varassa, jotka kannattelevatkin sitä hyvin vankasti. Celestine ja Ernest ovat sekä omillaan että etenkin yhdessä sympaattisia ja toimivia hahmoja. Celestine on auktoriteettisten hiirien edessä hyvin vaisu ja vähätelty, mutta ei pelkää heti ensi hetkestä olla reipas ja luja Ernestin kanssa, jolla puolestaan on kurjasta elämästään johtuen aluksi intressi vain itsestään huolehtimiseen, mutta on selvästi alun alkaenkin hyväsydäminen ja yrittää parhaansa mukaan kannustaa ja suojella Celestinea.

Heidän välinen suhteensa alkaa hauskasti ja kehittyy todella herttaiseksi sekä loppua kohden myös oikeasti liikuttavaksi. Kaksikon puolin ja toisin menevä huolenpito sekä kiintymys tuntuu aidolta ja tuollaiset omilla tavoillaan Viiru ja Pesonen tyyliset ystävyydet ovat tietysti aina hyvin rakastettavia

Mitään hahmokaaria tai loppuratkaisuja sivuhenkilöille ei pidä odottaa, mutta ne toimivat jouhevasti niissä rooleissa jotka niiden on tarkoitus täyttää eli syventävät elokuvan tarinaa ja maailmaa.

Animaatio on aivan ihastuttavaa ja ehdottomasti filmin vahvin puoli. Elokuvaan on täydellisesti onnistuttu vangitsemaan lastenkirjan kuvituksen tyyli ja koko leffa tuntuu olevan kuin suoraan kirjan aukeamia selaisi. Vesivärimäinen väritys ja viivajälki sopivat piirrostyyliin loistavasti ja vesiväri aspektilla on myös leikitelty kunnolla ja otettu kaikki mahdollinen irti, esimerkiksi Disneyn Fantasia tyyppisen animaatio ja musiikki sequenssin aikana. 

Hahmot on animoitu ihanasti ilmeitä ja liikkeitä myöten, joka tukee fyysistä komediaa tehokkaasti. Animaatio on järjettömän sulavaa ja täydellisesti ajoitettua. Erityisen mehukasta katsottavaa on etenkin aina kun hiirten rypäs on kuvattu liikkuvan yhtenä massana.

Musiikki tuntuu kaiken muunkin tavoin tukevan kotoisaa lastenkirjamaista fiilistä.

Koko elokuva on todella sydäntälämmittävä sekä etenkin visuaalisesti hyvin viehättävä. Sen jatko-osankin voisi vilkaista jossain vaiheessa ihan mielellään.

Villi robotti (The Wild Robot)

Nimi: Villi robotti (The Wild Robot)

Vuosi: 2024

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Dreamworks Animation

Ohjaaja: Chris Sanders

Tämä syksynä ensi-iltansa saanut The Wild Robot perustuu yhdysvaltalaisen Peter Brownin kirjoittamaan ja kuvittamaan saman nimiseen romaaniin vuodelta 2016.  Kirjalla on kaksi jatko-osaa: The Wild Robot Escapes (2018) ja The Wild Robot Protects (2023). Animaatioelokuvan ohjasi Chris Sanders, jonka aiempaa kädenjälkeä Dreamworksilla on esimerkiksi ensimmäinen Näin koulutat lohikäärmeesi leffoista. The Wild Robot sai hurjat kehut ja hypen heti ilmestyttyään, ja jatko-osa on jo tekeillä.

Ihmisten palveluun luotu robotti Roz löytää itsensä haaksirikkoutuneena asuttamattomalta saarelta. Yrittäessään luoda yhteyden paikallisiin eläimiin ja ohjelmointinsa vaatiessa tätä löytämään jonkin tehtävän suoritettavaksi, Roz saa vahingossa vastuulleen orvon hanhenpoikasen, joka hänen on kasvatettava valmiiksi muuttamaan etelään syksyn tullessa.

Tätä kirjoittaessa olen nähnyt elokuvan kahdesti ja ensimmäisellä kerralla kieltämättä tuntui että juoni eteni aika tiuhaan tahtiin, eikä katsoja ehdi hirveästi sen aikana hengähtämään. Kuten ounastelinkin mennessäni tämän uudelleen katsomaan, toisella katselukerralla juonen rytmi tuntui luontevammalta ja ilahduttavasti tässä oikeasti on useampi hetki jolloin toiminta pysähtyy ja kohtaus kulkee omalla rauhallisella painollaan antaen keskittyä pelkästään hahmoihin.

Elokuva kyllä ylittää odotukset juonellisesti, sillä premissi vaikuttaa hyvin suoraviivaiselta ja esimerkiksi trailereista tulee semmoinen mielikuva että tämähän on ihan selkeä keissi. Hanhien muuttomatka tapahtuu kuitenkin jo puolenvälin tienoilla ja tarina kasvaa paljon sitä suuremmaksi, loppua kohden meno eskaloituu hurjiin mittoihin. Tarina on todella kaunis ja koskettava, tunteikkaimmat kohtaukset iskevät ihan täysillä. Arvostan myös että elokuva ei jälleenkään aliarvioi lapsikatsojia; mukana on oikeasti kuolemaa ja aika monimutkaisia ja ristiriitaisia kamppailuja.

Tykkään myös miten autenttinen kuva luonnosta elokuvassa rakennetaan; eläimet käyttäytyvät ja ajattelevat hyvin eläinmäisesti mikä on aina ilo nähdä xenofiktiossa (en tarkoita sitä että nojataan pelkästään vaan johonkin tiettyyn eläimeen yhdistettyyn stereotypiaan, vaan että tuntuu oikeasti siltä että nämä ovat oikeita eläimiä joille on annettu ajatukset ja puhekyky). Myöskin huumori nojaa paljolti juuri siihen ja on suurelta osin aika mustaa, joku voisi argumentoida että leffa on paljolti samojen vitsien toistoa, mutta itseäni naurattaa tuommoinen aina.

Roz on aivan upeasti karakterisoitu; tapa miten hän inhimillistyy on luotu erittäin onnistuneesti läpi elokuvan. Rozilla on todella hieno ja sydämellinen hahmokaari, miten hän aluksi toimii kaikessa vain ohjelmointinsa mukaan, alkaa Brightbillin äidiksi vain koska se on hänelle määrätty tehtävä, saa selville oman alkuperänsä ja joutuu kyseenalaistamaan koko olemuksensa, ja lopulta ymmärtää olevansa kykenevä toimimaan oman sydämensä mukaan ja aidosti rakastamaan. Kahden muun keskeisimmän hahmon kaaret nivoutuvat tähän hyvin mukaan; Brightbillin suhtautuminen Rozia kohtaan ja hänen pääsynsä yli kaikesta vaikeuksistaan, sekä Fink-ketun, joka alkaa kaveeraa Rozin kanssa tietty aluksi vain hyötyäkseen tästä, kasvu lopulta aidosti hänen parhaaksi ystäväkseen. Muutenkin elokuvan teema rakentuu ihastuttavasti Rozin, sekä saaren villieläinten kasvun peilaamisesta.

Mukana on myös joukko sivuhahmoja, joiden roolit ovat ehkä ruutuajallisesti pieniä, mutta jättivät miltei kaikki minuun todella kivan impression. Kun tästä on vissiin kehkeytymässä trilogia, niin olisi todella hauska nähdä näitä hahmoja ja näiden välille mahdollisesti syntyviä dynamiikkoja lisää.

Ikävä asia ekana alta pois; kyseessä on ilmeisesti viimeinen elokuva joka tullaan tekemään täysin Dreamworksin oman studion sisällä, sillä tästä eteenpäin näiden tulevaa tuotantoa tullaan ulkoistamaan enemmän. En rupeasi pistämään Dreamworksille hautajaisia pystyyn, nykypäivänä ei animaatioleffojen laatutaso mielestäni kyllä kärsi vaikka animaatiosta useammat eri pisteet vastaisivat. Se ikävyys tulee siinä että moni Dreamworksin työntekijä sanotaan irti tämmöisen seurauksena. Käsi ylös kenen muun intuitio osoittaa syyttävän sormen kohti Universalia. Eipä kauhean ihailtavasti mene Disney-Pixarillakaan kun katsoo näiden uusimman megahitin Inside Out 2:n tuotantoa.

Mutta päästäkseni taas ylistämään tätä elokuvaa: Animaation ihanan maalauksellinen tyyli on samantapainen kuin Puss in Boots: The Last Wishissa, ja ai että minä en kyllästy tällaisiin visuaaleihin koskaan. Kaikki tekstuureista, valaistukseen, ja väreihin luovat yhdessä upean kokonaisuuden. Sellainenkin tapahtumapaikka kuin jylhä, villi metsä on onnistuttu rakentamaan niin ettei se ole millään muotoa ylistimuloiva ja eläinten designit ovat täydellisiä. Luonto, tapahtumapaikat ja eri vuodenajat on tehty jotenkin niin älyttömän hyvin että pystyy melkein itsekin tuntemaan ilman eri kohtauksissa. Tämmöinen elokuva jos mikä kannattaa ehdottomasti katsoa valkokankaalta.

Elokuvassa kuultava Kiss the Sky on ehkä vähän semmoinen geneerinen pop-biisi joka ei minun mieleeni juuri jää, mutta soundtrack on muuten upea. Varsinkin niiden eeppisempien kohtausten musiikit ovat hirmuisen vahvoja.

The Wild Robot on vain kaikin puolin kaunis elokuva, usko Hollywoodin animaatio studioihin pysyy just ja just kun tämmöisiä kultakimpaleita on nyt vaan ilmestynyt säännöllisin väliajoin ilman mitään varoitusta. Jää kyllä uteliaisuudella odottamaan mahdollista jatkoa, vaikka kyllä tämä siis ehdottomasti itsenäisenäkin teoksena on kaiken saamansa hurrauksen arvoinen.