Sammakoiden ennustus (La Prophétie des grenouilles)

Nimi: Sammakoiden ennustus (La Prophétie des grenouilles)

Vuosi: 2003

Valmistusmaa: Ranska

Tuotantoyhtiö: Folimage, France 2 Cinéma, Rhône-Alpes Cinéma

Ohjaaja: Jacques-Rémy Girerd

Sammakoiden ennustus on ranskalainen piirrosanimaatio vuodelta 2003. Tarinan premissi seuraa löyhästi Raamatun vedenpaisumuskertomusta, mutta modernissa asetelmassa. Kyseessä on 80-luvulla perustetun Folimage animaatiostudion ensimmäinen kokopitkä elokuva, ja voitti ilmestyessään parhaan elokuvan palkinnon jollain animaatiofestareilla.

Keskellä ilmeisen tavallista kesää, ryhmä sammakoita ennustaa hirmumyrskyn joka tulee aiheuttamaan 40 päivää ja yötä kestävän tulvan. Poika nimeltä Tom joutuu yhdessä adoptiovanhempiensa, naapurinsa, sekä pelastuneiden koti- metsän - ja eläintarhan eläinten kanssa vedeen varaan talossaan, siinä uskossa että he ovat ainoat eloonjääneet mailla halmeilla.

Nyt ollaan kuulkaa taas jännän äärellä, tämä on nimittäin animaatio joka on niin ikään hiljaisesti kummitellut mieleni perukoilla iät ja ajat. Muistan nimittäin nähneeni tämän kyseisen elokuvan pikku tiitiäisenä ja kokenut sen ahdistavaksi. Mielessä oli tosin vain piirtotyyli, ne pari shottia jotka olivat porautuneet verkkokalvoilleni ja että kyseessä oli jokin Nooan arkki animaatio, eli en koskaan löytänyt tätä ennen kuin vasta nyt sattumalta.

Se ahdistava kohta - eli kun petoeläimet yrittävät syödä lampaan tai jonkin tämmöisen - oli vääristynyt mielessäni paljon pahemmaksi kuin mitä se todellisuudessa olikaan, mutta aika kummallisen kokemuksen tämä silti tarjosi.

Elokuvan juonenkulku itsessään on ihan solid, mielestäni tässä on nähtävissä kaikki eksistentiaaliset kriisit sekä hahmojen väliset konfliktit mitä tämmöisessä Nooan arkki narratiivissa voisi kuvitellakin. Toteutus vain voisi olla vähän puhtaampi.

Tunnelma elokuvassa on pariin otteeseen todella hyvä, esimerkiksi itse tulvan iskiessä, sekä kohtaus jossa Tomin kaveri Lili tajuaa menettäneensä vanhempansa (tämä tosin vähän lässähti, kun äiskä ja iskä ilmestyvätkin ihan lopussa silleen "ai mikä tulva lol").

Se mihin en ollut varautunut (tai no onko tämä nyt mikään suuri uskomattomuus, ranskalainen animaatio kumminkin) oli se että mukana oli välillä ihme – no en nyt ehkä sanoisi ihan pervoilua – mutta touhua joka saisi kyllä useamman tiukkapipo vanhemman kauhistumaan. Ehkä yliajattelen asioita mutta jostain alateksteistä ja kuvauksista tulee lisäksi vähän "Hmmm"- vibat.

 

Neljälle ihmishahmoille on karakterisoitu toimivat persoonallisuudet ja on mukava että elokuva pysähtyy välillä kohtauksiin jotka eivät ehkä edistä itse juonenkulkua, mutta syventävät hahmojen tunnemaailmaa ja välisiä dynamiikkoja. Tämmöinen on todella miellyttävää, kun tuntuu että esimerkiksi Hollywood elokuvien ongelma on monesti nykyään se että pitää vain viedä haluttu monitahoinen juoni vauhdilla loppuun, eli nekin hahmojen syvennykset jotka olisivat tarpeellisia narratiivin onnistumiseksi jäävät pois.

Eläimet ovat toissijaisia hahmoja ja se toimiikin, vaikka potentiaalia eheämpiin hahmoihin olisi ehkä löytynyt. 

Nälissään olevilla lihansyöjillä on vaikeuksia hillitä metsästysviettiään saaliittensa ympärillä, joten koko poppoo heivataan talosta ulos kylpyammeessa perässä hilattaviksi, jolloin tarinan antagonistilla Kilpikonnalla on oiva tilaisuus manipuloida nämä osaksi suunnitelmaansa. Tämä on mielenkiintoinen juonikuvio elokuvaan ja kilpparin motiiveihin ja juonitteluihin liittyi yllättäviäkin plot-twistejä (vaikka loppua kohden meni oudoksi) mutta jäi vähän puolitiehen.

Saaliseläin-petoeläin ynnä muun vastaavan dilemman käsittely on usein mielenkiintoista, mutta harvemmin sitä toteutetaan hirveän hyvin; moniulotteisesti ja tasavertaisesti. Tässäkin tapauksessa vaikka katsoja itse saattaa ehkä ymmärtää petoeläintenkin tilannetta, ei niille sympatiaa heru itse tarinan hahmoilta ja narratiivilta.

Animaatio on kokonaisuudessaan hyvin miellyttävän näköistä; piirrostyylissä on paljon sellaista varhaisen 2000-luvun eurooppalaisten animaatioiden ja lastenkirjojen nostalgiaa, ja kieltämättä näin hupsun näköiset hahmot luovat huvittavan kontrastin niihin raakoihin ja dramaattisiin hetkiin. Hahmoanimaatio on sulavaa ja välillä kuvataajuudella myös leikitellään eri hahmojen kanssa. Kaikessa on todella ihanat puuväri-tyyliset tekstuurit, kaikki tuollaiset kynän jälkeä muistuttavat tuherrukset kutittavat aivojani aina kovasti niin animaatiossa kuin piirrostaiteessa ylipäätään.

Soundtrack toimii ihan hyvin, vaikkei ole mitenkään muistettava. Leffassa myös lauletaankin pariin otteeseen, mutta ei mitenkään musikaalinumero mielessä.

Kyllä tämän täytyy kumminkin olla paras Nooan arkki inspiroitunut kokopitkä animaatioelokuva mistä olen kuullut. Ja vähiten kummallisin. Mikä kertoo paljon. Ne mitä googlaamalla löytyy vaikuttavat paljon pelottavimmilta kuin mitä tämä olikaan.

Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2)

Nimi: Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2)

Vuosi: 2025

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Dreamworks Animation, Sony Pictures Imageworks

Ohjaaja: Pierre Perifel, JP Sans

Dreamworksin The Bad Guysin ohjannut Pierre Perifel ilmaisi kiinnostusta jatkon tekemiseen tarinalle jo ennen kuin ensimmäinen filmi oli ulkona ja kaikkien netflix cashgrab lyhärienkin jälkeen ei ole yllätys että elokuvalle on nyt ilmestynyt jatko-osa. Tuotanto aloitettiin jo vuonna 2022 ja toiseksi ohjaajaksi liittyi JP Sans joka johti ensimmäisen Bad Guysin hahmoanimaatiota. Elokuvan ensi-ilta Yhdysvalloissa oli elokuussa ja on saanut ihan asialliset teatterituotot ja kriitikoiden palautteet.

Istuttuaan vankilatuomionsa, Susi, Käärme, Hai, Tarantella ja Piraija yrittävät saada uuden alun ja löytää paikkansa yhteiskunnassa, mutta kurjalla menestyksellä. Jengi joutuu ojasta allikkoon, kun uusi rikollistiimi kiristää heidät palaamaan pahoille teille ja avittamaan historian suurimmassa ryöstössä.

Jatko-osana tämä tekee paljolti sen mitä pitääkin: tarinan kulku edellisen elokuvan jälkeen on luonteva ja kiinnostava, panokset ja eeppisyys on nostettu korkeammalle ja uudet tuttavuudet ovat hyvä lisä hahmokaartiin.

Premissi on todella hyvä, toteutus vaan voisi olla parempi. Juonenkulku itsessään on vetävä, mutta moni asia kuitataan nopeasti ilman sen kummempaa syvällisyyttä ja esimerkiksi yksi elokuvan isoimmista käyttövoimista – Dianen henkilöllisyyden entisenä rikollisena suojeleminen – lässähtää loppua kohden huolella ja tästä kaaresta suoraan sanottuna puuttuu olennaisia osia, suurempana prioriteettina selkeästi pidetään (ihan omasta rehellisestä mielipiteestäni) epäolennaisempia asioita. Pahin ongelma on mielestäni että leffa loppuu ihan liian nopeasti ja vähän kummallisesti.

Elokuva käsittelee kyllä redemption tarinaa aika mietityttävällä tavalla. Monesti tämän tyyppisissä stooreissa pahikset saavat kaiken anteeksi parannuksen tehtyään ja elävät sitten onnellisina elämänsä loppuun asti; Hurja jengi sen sijaan ei saa karistettua menneisyyden rikoksiaan pois, vaan ovat jatkuvasti suurennuslasin alla ja saamassa kaikkien vihat niskoilleen joka käänteessä, yhteiskunnassa joka on tuominnut heidät ensi hetkistä asti. Joudutaan kohtaamaan myös se dilemma, miten alun alkujaan motiivi kaidalle tielle siirtymisessä oli löytää onnellisempi elämä, mutta nyt huomataan että asiat tuntuvat olleen paljon paremmin silloin pahistelun päivinä.

Hahmojen puolesta on myöskin sekä isoa plussaa että harmillista miinusta.

Siinä missä ekassa leffassa tuli fiilis että kaikki saivat sopivan verran huomiota rooleihinsa nähden, nyt tuntuu moni jäävän pelkistetyksi. Esimerkiksi Käärmeeseen suhtaudutaan vain yhtenä Suden (joka ei muuten ole kummoisen korkealla omassa lempihahmojeni tier listassa) sidekickeistä, vaikka potentiaalia olisi paljon enempään. Mainittakoon että tällä on kyllä iso leffojen välinen hahmokehitys ja oma hauska sivujuoni tässä osassa.

Alkuperäinen tarkoitus oli että tämän leffan pääpahiksella Kittyllä olisi yhteinen menneisyys Dianen kanssa, jossa näiden läheiset välit tuhoutuivat kun toinen halusi tehdä parannuksen ja toinen katkeroitui ja muuttui entistä pahemmaksi. Tämä olisi ollut isossa roolissa elokuvassa, mutta skräpättiin kokonaan pois syistä joita voi vain arvailla. Buu. En tajua. Sen lisäksi että tämä kehittäisi hurjasti näitä kahta hahmoa (etenkin Diane joka mielestäni ansaitsisi paremman kohtelun leffan käsikirjoitukselta), tuon asetelman poistaminen jätti selkeästi juoneen aukkoja ja heikensi narratiivia.

Kitty on kumminkin päheä hahmo, sekä massiivinen kehitys ensimmäisen osan antagonistista ja tämän kaksi rikostoveria ovat myöskin loistavia persoonia. Ekasta elokuvasta tutulla poliisipäälliköllä on myös mahtava kehitys Hurjan jengin kaveriksi, kun joutuu tekemään yhteistyötä näiden kanssa ja alkaa lopulta todella sympatisoimaan heitä.

Animaattorit ovat yhä liekeissä. Näkee selkeästi että elokuvan omaa ilmettä ja 2D - ja 3D-animaatiolla eksperimentointia on haluttu puskea entistä pidemmälle; tuntuu että piirrosanimaatio elementtejä on mukana yhä enemmän ja animaatiota on viety vielä elastisempaan ja animea parodisoivaan suuntaan (pariin otteeseen elokuva jopa vaihtaa kokonaan sarjakuvamaiseen piirrostyyliin vahvistamaan jotain liioiteltua reaktiota). Elokuvaus on todella puhtaasti rakennettu ja toimintakohtaukset ovat vertaansa vailla.

Tämä on muuten ensimmäinen ison studion animaatio jonka lopputekstien kuulen sisältävän lausunnon joka kieltää oikeustoimilla uhaten elokuvan käyttämisen tekoälyn treenaamiseen.

Mukaan valitut pop-biisit eivät ole yhtä muistettavia kuin edellisessä osassa, mutta siitä tähän jatko-osaan palannut Daniel Pemberton on jälleen säveltänyt aivan älyttömän jytkyn soundtrackin.

Ei missään nimessä huono elokuva tai jatko-osa, tietyllä tavalla hauskempi kokemus kuin ensimmäinen ja erittäin virkistävää nähdä teattereissa ison studion leffalle jatkoa joka ei tosiaankaan vedä kaikkea hyvää viemäristä alas. Missattu potentiaali jää vaan hampaankoloon. Vähän kyllä arveluttaa että mitä se Hurja jengi sitten hurjastelee jos meinaavat ruveta kolmannen elokuvan kanssa huseeraamaan.

Pikku Delfiini - Unelmien laineilla (El delfín: La historia de un soñador)

Nimi: Pikku Delfiini - Unelmien laineilla (El delfín: La historia de un soñador)
Vuosi: 2009
Valmistusmaa: Saksa, Italia, Peru
Tuotantoyhtiö: Dolphin Films, Passworld, DDG

Ohjaaja: Eduardo Schuldt 

Tämä elokuva on peräisin niiltä studiolta jotka tuntuvat melkein hakutyökaluilta kätketyiltä, mutta perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1995 joka englanniksi tunnetaan nimellä The Dolphin - story of a dreamer. Romaanin on kirjoittanut perulainen Sergio Bambaren, tämän ollen hänen ensimmäinen ja myös selkeästi tunnetuin teoksensa. Bambaren oli myös elokuvasovituksessa mukana tuottajana ja käsikirjoittajana.

Nuori delfiini Daniel jättää elämänsä tylsässä ja kurinalaisessa parvessaan seuratakseen unelmaansa ja löytääkseen elämänsä todellisen tarkoituksen, mikä on jonkin suuren profetian mukaan tuleva vapauttamaan kaikki muutkin meren asukit tekemään samoin.

2000-luvulla tuntuu olleen jonkinlainen – todennäköisimmin Pixarin Nemoa etsimässä innoittama – pilipali merenelävä elokuvien ilmiö ja meiltäkin löytyy useampi tämän tyylinen dvd jotka kertyivät kun pikkuveljellä oli se kova haikalojen ynnä muiden vaihe. Tässä on nyt yksi niistä.

Juonenkulku on semmoista mömmöä että kyllä nyt vähemmästäkin meinaa silmät painua umpeen; elokuva on ennen kaikkea aivan järjettömän tylsä. Mukana on yksikin kohtaus jossa hahmot käyvät vuoropuhelua niin että leikataan vain näiden kahden naamojen välillä ees taas kun nämä jöpöttävät pakoillaan, joka kestää oikeasti jotain VIISI MINUUTTIA.

On varmaan aika turhanpäiväistä yrittää ruveta analysoimaan tarinan ja hahmojen kaarien toteutusta ynnä muuta. Ehkä huutavin tarinankerronta kämmi on se miten lopussa kertoja avuliaasti selittää että Daniel palasi parveensa ja sai koko yhteisönsä päät käännytettyä, sen pituinen se. Tiedän että Daniel antaa leffassa jo aika monta motivaatiopuhetta, mutta voisi kuvitella että tuo olisi ihan tärkeä näyttää tässä sankarin matkassa, kun hänen lähtönsäkin oli tehty niin että parven johtaja synkästi toteaa että Daniel on nyt karkotettu koko delfiinikansan keskuudesta tai jotain.

Mukana on yllättävästi aika paljon selkeää hengellistä alatekstiä, muttei tämä nyt miltään Christian cartoonilta varsinaisesti tunnu. Mainitsen ihan vain siksi että on ihan jännä huomata näitä aika ilmeisiä juttuja lastenelokuvista nyt kun on kehittynyt jo jonkinlainen medianlukutaito.

Hahmot nyt ovat aika lailla yhtä ohkaisia kuin tarinakin, niistä nyt keksii vielä vähemmän mitään sanottavaa. Voisivat kai toimia ihan hyvin jos kyseessä olisi paremmin tehty elokuva. Daniel on alussa vähän kapinallinen ja leikkimielisesti ilkikurinen, mikä on sentään jotain, muttei tämä persoonallisuus säily kymmentä minuuttia pidemmälle.

Saanen mainita että alussa mukana on aivan järkyttävän näköinen delfiinivauva jonka seuraaminen saa aivot kärventymään ja tämä sai niin paljon huomiota että kyllä pelotti lähteekö tuo mukaan koko elokuvan pituiselle matkalle. Onneksi päähahmo löysi toisen comedic reliefin kaverikseen. Mukaan onnistuu kuitenkin jollain ihmeellä änkeämään jatkuvasti uusia muka söpöjä ja hassuja pikkulapsi otuksia, jotka itselleni ovat ainakin pelottavin mahdollisin asia mitä valtameren syövereissä voisi piillä. 

Kirja löytyy internet archivesta ja on vain suunnilleen 100 sivua pitkä eli kävin hyvin pintapuolisesti skimmaamassa, siinä tuntuu olevan vähän eri meininki kuin elokuvassa. Se kun kirjailija pääsee mukaan teoksensa filmatisointiin ja hänet istutetaan alas jotta voidaan selittää että kirja on muuten ihan jees mutta lasten ELOKUVAT tarvitsevat puheripulista ja mielellään oikeistakin wc-vaivoista kärsiviä koomisia kevennyksiä.

Jos pitää joku noteerattava juttu narratiivista keksiä (minkäänlaisia odotuksia ei ollut) oli se että tarinan antagonisti – eli unelmia ja päähenkilöitä syövä barrakuda – olikin korruptoitunut hirviön muotoon traagisen taustatarinan takia ja onnistui parantumaan vielä ennalleen, eikä ollut vaan joku random mörrimöykky.

Hyi helvetti, kyllä minäkin pelästyisin

En saa puristettua elokuvan animaatiopuolelle mitenkään suurempia kehuja, mutta on sitä paljon pahempaakin kyllä nähty. Pienen budjetin tuotantohan tämä on, mutta esimerkiksi hahmomodellit ovat ihan perus miellyttävän näköisiä (PAITSI KAIKKI NE MOLLOSILMÄ ÖKLÖPÖKLÖT). Itse elokuvaus on kyllä aika ontuvaa, tuntuu että leffa on toisinaan vaikkapa kuvakäsikirjoitettu hyvin kankeasti ja mielikuvituksettomasti. Toimintakohtaukset ovat puuduttavaa seurattavaa; nämä venyvät ja venyvät tasapaksuna puurona niin kuin suunnilleen kaikki muukin tässä elokuvassa ja ilman mitään kunnon suuntaa. Hahmot vain heiluvat ympäriinsä kilpaa kameran kanssa.

Musiikissa toistetaan samoja rallatuksia läpi elokuvan; aina varma valinta. Mukana on yksi ei-diegeettinen laulu, jonka lyricsit ovat vähän hupaisat, koska tulee fiilis että ne on kirjoittanut joku joka ei puhu englantia äidinkielenään.

Nonni hyvät ihmiset: historiallinen ensimmäinen yhden tähden arvostelu. Kiitos kontribuutiostasi Pikku Delfiini - Unelmien laineilla. Ja kuten näette, tämäkin on yhden ja puolen tähden elokuva, eli 

Pahempaakin voi olla luvassa.

Blogi kaksi vuotta :D

Blogia on tullut julkaistua nyt kaksi vuotta, kyllä se aika menee nopiaan. Tälläkään kertaa en keksinyt mitään kummempaa spessua, enkä edes mitään vähän järkevämpää jäpätystä tähän mukaan.

Ekan vuosipäivän pläjäyksen voi nähdä täältä.

Jos vertaa viime vuoden kokoonpanoon, niin sillon tähtijakauma oli paljon tasaisempi, nyt pääpaino oli hyvin vahvasti kolmen - ja kolmen ja puolen arvosteluilla. Toisaalta ei kai se periaatteessa mikään ihme ole, eiköhän suurin osa mediasta mene siihen ihan ookoon ja solid hyvän lokeroihin. Alle kolmen tähden juttuja oli hyvin vähän, eli kai se pitää ottaa asiaksi katsoa enemmän huonoja leffoja. Ehkä vielä joskus päästään niihin yhden tähden rupusurkeuksiinkin, vaikka niistä kirjoittaminen tuntuu haastavalta :D

Jos matikka ei pettänyt niin arvosteluja on tullut julkaistua nyt yhteensä 43 kappaletta ja näyttökertoja on kertynyt yli 4000 (mikä on yli tuplamäärä siitä mitä se oli viime vuonna tänä päivänä! :0)

Ei muuta kun hirmu isot kiitokset jälleen kaikille jotka ovat postauksia päätyneet tsekkaamaan, kiitos kommenteista ja kaikesta kiinnostuksen osoittamisesta, toivottavasti pystyn jatkamaan näiden tekemistä vielä pitkään tulevaisuudessa.  Hyvää alkavaa syksyä kaikille! :) (kyllä se aika tosiaan menee nopiaan)

Topi ja Tessu (The Fox and the Hound)

Nimi: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound)

Vuosi: 1981

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Walt Disney Productions

Ohjaaja: Ted Berman, Richard Rich, Art Stevens

Disneyn 24. klassikko Topi ja Tessu perustuu yhdysvaltalaisen Daniel P. Mannixin romaaniin, joka on julkaistu Suomessa nimellä Kettu ja koira (1967). Perinteiseen tyyliini en ole kirjaa lukenut, mutta tiedän kyllä miten se menee suurin piirtein, ja perinteiseen Disney tyyliin elokuva on vain löyhästi siitä inspiroitunut. (Aina huvittaa miten joka kerta nähdessään jonkin niin raskaan ja traagisen palan kirjallisuutta kuin mahdollista, Disneyn heput ajattelivat että tuo on täydellinen meidän brändiin. Tai ehkä siellä aina lähinnä ajateltiin: "palkittu ja menestynyt kirja vai? ka-ching ka-ching".)

Ketunpoika jää orvoksi, jolloin maaseudulla asuva mummo ottaa tämän lemmikikseen ja nimeää Topiksi. Samaan aikaan naapurissa asuva metsästäjä tuo kotiinsa uuden ajokoiran pennun nimeltä Tessu. Eläinlapset kohtaavat sattumalta ja rupeavat nopeasti leikkikavereiksi, ymmärtämättä miten vaaralliseksi tämä ystävyys voi koitua.

En usko olevani erityisen hakoteillä kun sanon että elokuva on Disney-klassikkona erityisen tunnettu siitä miten surullinen se on. Tarinaan on otettu kyllä kiitettävän epäruusuinen lähestymistapa; loppu on katkeransuloinen ja moni asia on toteutettu aika vakavalla ja karulla otteella. Toisaalta tämä on ilmestynytkin mielestäni vähän sillä aikakaudella kun länsimaiset kokoperheen animaatiot kokeilivat lähteä ottamaan synkempää ja kompleksimpaa ilmettä. Hauska juttu jonka olen huomannut usean elokuvan kohdalla, on että tätäkin minulla tuli pienenä monesti katseltua iloisesti kuin mitä tahansa eläinpiirrettyä, kun taas puolestaan nyt niin-ikään aikuisen silmin kyllä tässä itku meinaa tulla useammankin kerran.

Juonenkulku on vähän takkuista, silloin tällöin se pysähtyy täysin jonkin koomisen episodin ynnä muun nimessä. Tämän elokuvan obligatorisen comedic relief lintukaksikon söhläykset jonkin iänikuisen toukan kimpussa ovat niin pitkäkestoisia että niitä voisi kutsua ihan sivujuoneksi, ja esimerkiksi aikuisen Topin ja tämän kumppanin bondaukseen olisi voinut keksiä jotain ihan kiinnostavaa ja juonen kannalta hyödyllistä, mutta päädyttiinkin äärimmäisen epäkiinnostavaan sisältöön.

Tunnelma on elokuvassa kyllä toisinaan toteutettu ihan pirun hyvin, esimerkkeinä avauskohtaus, kohta jossa Topi kulkee polulla jolle on asetettu jalkarautoja, sekä koko leffan kiistatta ikonisin hetki jossa Tessun isäntä on ampumassa Topin ja Tessu astuu aseen ja entisen ystävänsä väliin.

Päähahmojen kehitykset lapsi - ja aikuiversioittensa välillä ovat ihan mielenkiintoiset (ja on hyvä että näiden persoonat muuttuvat selkeästi ajan kuluessa); Topi on pentuna leikkisä ja aika vaaroista piittaamaton, kun taas täysikasvuisena hänestä tulee vaisumpi ja kömpelömpi. Tessu taas on pentuna kuuliaisempi ja aristelevampi, kunnes tästä kouliutuu jyrkempi mutta samalla rempseä metsästyskoira. On myös ehdottomasti hyvä päätös että ei ole ruvettu dramaattisuuden ja konfliktin suhteen nyhvästelemään, vaan hahmoista tosiaan tulee hetkellisesti 100% vihollisia.

Alunperin oli tarkoitus että vanhempi metsästäjän koirista, Pösö (jonka kanssa Tessulla on muuten todella hyvin tehty hellyttäävä kuin myös erittäin ristiriitainen suhde) saa surmansa jahdatessaan Topia, mikä motivoi Tessun isäntineen kostamaan tälle, mutta tämä päädyttiin muuttamaan, loppupelissä kai siksi kun elokuva oli muutenkin jo niin masentava. Olen niiden käsikirjoittajien puolella jotka puolsivat Pösön kuolemaa, (siis. narratiivin kannalta. en minä nyt muuten halua että joku koirapolo kuolee) kaikista kurjimmat asiat nimittäin tapahtuvat elokuvassa vain Topille; tämä menettää emonsa, joutuu eroamaan hänet kasvattaneesta ihmisestä ja on sekin jonka Tessu torjuu ja alkaa kantamaan kaunaa tätä kohtaan. Tämä tasoittaisi molempien kokemia surkeuksia vähän, kun Tessu muutenkin jää loppupuoliskolla antagonistin rooliin kun Topi on protagonisti.

Muu hahmokaarti on rooleissaan siis ihan jees, tykkään kyllä että Tessun isäntä on aika realistinen hahmo eikä myöskään mikään mustavalkoinen pahis. Yhdessä vaiheessa elokuvaa mukana on pari hyvin randomia ja turhanpäiväistä otusta joita ilman luulisin että oltaisiin kyllä pärjätty.

Laadussa on tapahtunut harppaus 70-luvun klassikoihin verrattuna, kiitos korkeamman budjetin; sanoisin että elokuva on ihan perusnätti. Eläinten liike ja elekieli on ajoittan tosi kivasti animoitu ja välillä on niitä todella hienoja vanhempien animaatioiden efektejä. Taustat ovat sieviä, etenkin metsämaisemat suorastaan upeita.

Tuotanto oli ajoittain aikamoista härdelliä, sillä muun muassa juuri noiden tarinaa koskevien valintojen kanssa syntyi kränää Disneyn vanhan ja nuoremman sukupolven tekijöiden välille. Elokuvan valmistuminen viivästyi myös jonkin verran, sillä kesken sen tuotannon mukana työskennellyt Don Bluth otti loparit Disneyltä (tämän animoimat kohdat muuten tunnistaa leffasta hyvin helposti :D). Tämän animaatiotiimi seurasi mukana, ja loppujen lopuksi yhteensä noin kuusitoista henkeä jättivät Disneyn ja tilalle palkattiin kokemattomampia animaattoreita.

Musiikki on muuten ihan hyvää, mutta lauluosuudet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta (jotka ovat ihan ookoo) todella puisia, oikeastaan turhia.

Topi ja Tessu on tosiaan ennen kaikkea monella tavalla koskettava elokuva, jonka parhaimmat hetket erottuvat kyllä hienosti toteutettuina. Suosittelen jos on Disney leffojen joukosta sattunut kokonaan jäämään väliin.

Garfield: His 9 Lives

Nimi: Garfield: His 9 Lives
Vuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Film Roman Productions, United Media Productions, Paws

Ohjaaja: Phil Roman, Doug Frankel, Bob Scott, Ruth Kissane, Bill Littlejohn, Bob Nesler, George Singer, John Sparey

Garfield: His 9 Lives on vaille 50-minuuttinen TV-spesiaali samoilta yhtiöiltä jotka tuottivat Garfield and Friends sarjan (1989-1994). Näistä TV-spesiaaleista ensimmäinen ilmestyi tosin jo vuonna 1982, ja niitä löytyy yhteensä 12 kappaletta. Animaatio perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1984 ja molemmat ovat antologioita, eli kokoelma joka koostuu eri tekijöiden lyhyemmistä teoksista, mikä selittää tuon hirmuisen ohjaajien litanian listattuna tuossa yläpuolella.

Kaikkien kissojen tavoin, Jim Davisin ikonisella sarjakuvahahmolla Karvisella on yhdeksän henkeä. Nyt kahdeksannetta elämäänsä viettävä Karvinen käy läpi kaikki menneet huimat elämänsä aina esihistoriallisista ajoista asti, tarjoten vilkaisun jopa kaukaiseen tulevaisuuteen minne hänen yhdeksäs henkensä sijoittuu, ja saa samalla vähän pohdittua elämää ylipäätään.

Kyseessä on hauska pikku elokuva, joka sisältää aidosti hyvää huumoria, kuin myös yllättäen välillä miltei kauhuleffamaisia juttuja, sekä oikeasti koskettavaa ja tunteellista sisältöä. Toteutuksesta tekee mainion juuri se että siinä leikitellään ja parodisoidaan eri genrejä ja popkulttuuria, sen sijaan että jokainen segmentti olisi sama tuttu Karvinen mutta vain eri skenaariossa. Esimerkiksi pari ensimmäistä elämää ovat hyvin perinteistä Karvis-tyyliä — ensimmäinen elämä on jopa rakennettu vitseistä kuin sarjakuvastrippi, eli se on varmaan aika sana sanasta kirja versiosta sovitettu — kun taas kuudennen elämän voisi näyttää itsenäisenä lyhytelokuvana ja sen tuskin arvaisi liittyvän Karviseen millään muotoa.

Tämä tosin aiheuttaa sen, että juonen rytmi ja tarinan eheys ovat aika rosoiset. Jotkin segmentit menevät hyvin sukkelasti, kun taas joidenkin kohdalla ajatteli "aha nyt se loppuu. Eikun nyt se loppuu. Eiku oota nyt se varmaan loppu. Eiku". Juonessa on kyllä selvä loppuhuipennus ja niin edes päin, mutta olisi tietty kiva jos kokonaisuudessa olisi vähän sujuvampi rytmitys ja elokuvamainen kaari. Kyllä tähän jokin sankarin matka narratiivi minusta sopii, jos sitä vain vähän selkeyttäisi.

Yhdeksään elämään tehtiin useampia muutoksia kun kirja sovitettiin animaatiomuotoon, esimerkiksi elämä viikinkinä vaihdettiin muinaiseen Egyptiin ja Film Noir-parodia segmentistä tehtiin oma TV-spesiaalinsa Babes and Bullets (1989). Mitä nyt vilkaisin Wikipediasta alkuperäisen kirjan juonitiivistelmää, niin pidän päällisin puolin näistä elokuvan versioista enemmän. Tuo Noir-parodia olisi tietty ollut kiva nähdä; vaikka siitä oma animaatiosovituksensa onkin, niin luulen että visuaalisen tyylin puolesta siitä olisi saatettu tehdä paljon hienompi, jos se olisi osa tätä elokuvaa.

Kuten Karvinen itsekin valottaa elokuvan aikana, aiemmat elämät ovat kaikki muovanneet hänestä sen kissan joka hän on nykyisessä, kaikkien tuntemassa elämässään. Tämä on kiva idea tarinan punaiseksi langaksi. Pääsemme näkemään muun muassa miten Karvisen pelko eläinlääkäriä kohtaan on tullut aiemmasta elämästään koe-eläimenä, sekä syvällisempääkin settiä, kuten esimerkiksi kaikkia lemmikin menettäneitä varmasti herkistävä osuus kissan ja tämän omistajan yhteisestä kasvutarinasta aina kissan pois menoon asti, jonka voi tulkita niin, että Karvisenkin kaltaisella hahmolla on aito rakkaus ja kiintymys ihmisomistajaansa.

Tulen aina mainitsemaan että tämä kasarin Karvinen on muuten superior animaatiosovitus hahmosta, kaikin puolin parempi kuin sen pari vuotta sitten ilmestyneen elokuvan Chris Pratt "Errrm, well, that was weird" - versio. Toisiksi paras on se 2000-luvun animaatioiden versio jota näyttelee Jarmo Koski.

Karvinen ja Osku kohtaavat elokuvassa Jumalan ja se näyttää tältä

Kenties isoin meriitti elokuvalle on sen visuaalinen toteutus; mukana on useampaa erilaista tyyliä, joka menee täydellisesti yhteen premissin kanssa. Tietysti paras mahdollinen skenaario olisi jos jokainen elämistä olisi omalla piirrostyylillä tehty, mutta ymmärrän että se olisi voinut tarkoittaa paljon isompaa työmäärää. 

Eniten puhuttu osuus on varmasti seitsemäs elämä, eli tämä jossa koe-eläin Karvinen pakenee labrasta. Segmentissä on imitoitu vähän 60-80 luvun Disneyn tyyliä ja sen animaatio on erittäin laadukasta; kaikki hahmodesignista liikkeeseen ja animaation kahteentoista perusperiaatteeseen (12 principles of animation) asti on niin tuttua jälkeä että pitää miettiä onko siinä ollut mukana joku joka on Disneyllä joskus animoinut tai vaihtoehtoisesti ollut jonkin Disney maestron opissa. 

Muita hienoja osuuksia olivat esimerkiksi neljäs elämä, joka imitoi visuaalisesti todella hauskaa UPA (United Productions of America) tyyliä, sekä erittäin nätti puuvärimäinen kuudes elämä.

Karvis-faneille kelpo elokuva mainiosti toteutetusta konseptista. Tykkään kyllä näistä vanhemmista Karvinen animaatioista (samoin kuin myös tykkään vanhemmista Karvinen sarjakuvista eniten) vaikken niitä ihan hirmuisesti ole katsellutkaan.

"I may not be wildly successful in this life, but at least I'm alive to live it. And that means something." well damn

Maa aikojen alussa (The Land Before Time)

Nimi: Maa aikojen alussa (The Land Before Time)
Vuosi: 1988
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Irlanti
Tuotantoyhtiö: Amblin Entertainment, Sullivan Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Maa aikojen alussa on Don Bluthin kasarin lopulla ohjaama animaatio, joka syntyi alkujaan halusta tehdä Bambia muistuttava elokuva, mutta dinosauruksilla. Alkuperäinen ajatus oli jopa ettei tarinassa olisi dialogia ollenkaan, mutta ideasta luovuttiin. Leffasta päädyttiin leikkaamaan myös yli kymmenen minuutin verran sisältöä ilmeisesti vain viikkoja ennen sen julkaisua, lasten kauhistuttamisen ja vanhempien suututtamisen välttämiseksi. Ilmeisesti tämä leikkaamaton versio on tätä nykyä jonkinlaista lost mediaa, mutta monet suomalaisetkin ovat kuvailleet muistikuvia näkemästään alkuperäisestä versiosta. Elokuvan ympärille rakennettiin vaatimattoman 13 suoraan videolle menneen jatko-osan sarja, joista yhdenkään kanssa Bluthilla tai ensimmäisen elokuvan tuottaneilla Steven Spielbergillä ja George Lucasilla ei ollut osaa.

Dinosaurusten aikakaudella maanjäristykset ja tulivuoren purkaukset riepottelevat tannerta ja kaikki kasvillisuus on kuolemassa, ajaen kasvinsyöjälaumat suunnistamaan kohti dinosaurusten tyyssijaa Suurta laaksoa. Nuori Apatosaurus Pikkutassu menettää äitinsä suuren lihansyöjän hyökkäyksessä ja joutuu selviytyäkseen suunnistamaan laaksoa kohti omin neuvoin, lyöttäytymällä mahdottomalta tuntuvalla taipaleella yhteen muiden perheistään eroon joutuneiden dinosauruksen poikasten kanssa.

Juonen kulku on rauhallista, mutta tahditus tuntuu luontevalta. Dramaattiset ja jännittävät, sekä herkistävät tai surulliset hetket nousevat esiin tehokkaasti. Don "children can handle anything, as long as there's a happy ending" Bluthin tyyliin elokuva on siis paitsi pelottava, myöskin arkailematta sydäntä raastava.

Vaikka protagonistin kuolleita vanhempia on fiktiivisissä kertomuksissa ja sankarin matkoissa pilvin pimein, niin tuntuu että vanhemman kuolemaa ja menetystä harvemmin lapsille suunnatuissa elokuvissa käydään läpi kunnolla. Siis tällaisella oikeasti tunnepohjaisella ja konkreettisella tavalla. Pikkutassun on hyvin vaikea ymmärtää ja käsitellä äitinsä poismenoa (sen lisäksi että hän on tämän vierellä kuoleman hetkenä, mikä on jo itsessään raffimpaa kuin monessa vastaavassa lasten elokuvassa) eikä tunnelmaa kevennetä seuraavaksi koomisuudella tai aikahypyllä yms. vaan Pikkutassu saa lohdutuksen sanoja ja opetusta elämästä ja kuolemasta vanhemmalta ja viisaammalta persoonalta.

Tarina toimii siis hyvin, ainoa kunnollinen kysymysmerkkini juonen toteutuksessa on se miten yhdessä vaiheessa Pikkutassun ja muiden tiet erkanevat pahan riidan päätteeksi. Mutta sitten hän palaa hyvin nopeasti takaisin heidän avukseen, ilman että hahmot ehtivät olla erossa toisistaan paljoa yhtään.

Ilmeisesti alun perin oltiin suunniteltu että Pikkutassu löytäisikin Suuren laakson lähdettyään omilleen, mutta tekisi valinnan palata etsimään ystäviään. Tämä päädyttiin sitten muuttamaan lopullisessa versiossa syystä tai toisesta. Ymmärrän että laakson paljastuminen pitää jättää sinne loppuun että se iskee kunnolla, mutta tuo vaihtoehtoinen narratiivi on minusta tosiaan tehokkaampi. Päähahmolle tulisi todellinen low point kun hänelle konkretisoituisi hänen olevan jälleen ihan yksin ja hänen palaamisensa ystäviensä luo laaksoon menemisen sijasta havainnollistaisi tarinan teemat täydellisesti.

Eri dinosaurusten välille on laitettu paheksuntaa ja nämä opetetaan poikasista lähtien olemaan vain oman lajinsa kanssa, koska he ovat erilaisia ja se on aina ollut niin, mikä tuo hyvää lisämakua tarinaan ja sen teemaan. Pakko myös mainita että se miten dinosauruksia ei kutsuta oikeilla lajinimillään vaan pitkäkaula, kolmisarvi, terävähammas tyyliin, on kivaa luovuutta ja toimii hyvin; eivät dinot realistisesti osaisi fäncejä kreikan- tai latinankielisiä nimiään. Voisi myös sanoa että tämä on elokuvan lapsikatsojille hyvä vaihtoehto, mutta kyllä jokainen kunnon dinosaurusfani osaa jo päiväkoti-iässä nimetä pachycephalosauruksen ja compsognathuksen. 

Hahmoista elokuvassa on myös mielestäni onnistuttu kirjoittamaan aidosti lapsien tuntuisia, mikä ei ainakaan minun kokemukseni muukaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki näiden tunteet tulevat läpi hyvin aitoina ja varmasti nuorille katsojille (ja miksei vanhemmillekkin) samaistuttavina ja saavat myötätunnon pysymään vahvasti näiden kanssa läpi koko elokuvan. Jopa Pikkutassua välillä hyvinkin antagonisesti kohtelevan Ceran — jonka ymmärtää olevan vain lapsi joka seuraa ympärillä olevien aikuisten esimerkkiä ja kasvaa elokuvan aikana — puolesta tuntuu pahalta. Kolme muuta kaverusta, jotka tuovat kukin tavoillaan vähän kevennystä muuten aika painavaan tunnelmaan, ovat kukin omalla tavallaan sympaattisia.

Päähahmojen designit eivät ole ihan minun tyyliäni (Petri eli katraan lentolisko on kyllä söpö) vaikka olisivat kuinka ikonisia designeja, niin ovat nuo kyllä yksiä hölmön näköisiä dinoja :D. Osa näyttää etenkin vanhempiensa vieressä olevan ihan eri universumista kuin lajinsa aikuiset versiot. Itse täysikasvuiset dinosaurukset muistuttavat vähän niitä kömpelöitä varhaisempia tulkintoja hirmuliskoista, joissa on oma charminsa.
Dramaattisimmat kohtaukset on rakennettu ensiluokkaisesti, etenkin Terävähampaan ja Pikkutassun äidin välinen taistelu on animoitu ihan helkkarin hienosti; tuollainen massiivisten otusten painon tunne ja kolmiulotteisuus piirrosanimaatiossa on ihan ällistyttävää. Värimaailma ei ole ihan yhtä upea kuin aiemmin katselemassani The Secret of NIMH:issä, mutta värien käyttö on silti tyypilliseen Don Bluth tyyliin loistavaa.

Tapa jolla hahmot eivät sulaudu mukaan ympäristöön shoteissa joissa tapahtuu taustan liikettä, sekä muutaman animaatiopätkän kierrättäminen pistävät ehkä silmään, mutta kaiken kaikkiaan elokuva on todella taidokkaasti animoitu.

Soundtrack on iskostunut hyvin mieleen, kun on niitä jatko-osia pienenä katsellut; niissä nimittäin kierrätetään musiikkeja tästä ensimmäisestä elokuvasta. Mutta kyllä ne hittaavat eri tavalla tässä alkuperäisessä; niin eri tunnelmia luovat taustamusiikit kuin lopputeksteissä kuultava If We Hold On Together - kappalekin.

Näin tämän originaalin Maa aikojen alussa nyt ekaa kertaa kunnolla sitten ala-aste iän (mummolan vhs meni aikoinaan hukkaan. Ikuisesti muistoissani.), ja kyllä tämä yhä tunteisiin vetoava ja kokonaiskuvassa hienosti tehty elokuva on. En edes menisi sanomaan että nyt vanhempana osaa arvostaa enemmän, kyllä minä jo kakruna tiedostin tämän olevan pikkasen eri maata kuin niiden jatko-osien.