Ice Age - Jäätikön sankarit (Ice Age)

Viideskymmenes arvostelu on oltava jokin suuri spessu, niin tässäpä nyt olisi

Nimi: Ice Age - Jäätikön sankarit (Ice Age)
Vuosi: 2002
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Blue Sky Studios, 20th Century Fox Animation

Ohjaaja: Chris Wedge

Ice Age on Blue Sky Studiosin debyyttielokuva. Tämä otettiin suunnitteille jo ysärin lopussa, alunperin 2D-animaationa ja rujommalla ilmeellä, mutta muokkaantui enemmän kokoperheen elokuva henkiseksi tietokoneanimaatioksi. Tämä voitti aikanaan parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja suuresta rahallisesta menestyksestä rakentui franchise, johon kuuluu monta jatko-osaa, Holiday spesiaalia ja muuta pelottavaa. 

Jääkauden eläinkunnan migraation keskellä, ihmisvauva joutuu eroon heimostaan, jolloin mammutin, sapelihammastiikerin ja laiskiaisen pitää vastahakoisesti lyöttäytyä yhteen ja lähteä palauttamaan pentua perheensä pariin.

Pleistoseenikauden eläinkunta ei ole populaarikulttuurissa läheskään yhtä suosittu aihe kuin vaikka dinosaurukset, itse näkisin erittäin mielelläni lisää mediaa tästä. On vain kiva että löytyy edes yksi tätä aihetta fundamentaalisesti käsittelevä animaatioelokuva.

Juoni leffassa on hyvä, kaikki tuntuu toimivan passelisti ilman sen suurempia nillityksiä. Vaikka elokuva vietiinkin alkuperäisistä suunnitelmista koomisempaan suuntaan, niin on tämä mielestäni synkempi ja tunnepitoisempi kuin moni muu pahamaineinen 2000-luvun alkupuolen Hollywoodin kohellus animaatiokomedia (ei sillä etteikö niitä olisi muitakin) ja on myös niitä joka osaa olla aidosti hauska. Suurimpana huvituksena (quotettavien suomidubbi pätkien lisäksi) on se miten hahmojen ajatusmaailma on oikeasti kuten eläimillä josta esimerkiksi syntyy dialogiin paljon hauskaa sisältöä.

Hahmojen kokemat ristiriidat mitä tulee ihmislapseen jonka kanssa nämä bondaavat, sekä ihmisiin jotka olivat tosiaan oikeasti ajan huippupetoja ja yksi tekijä joka ajaa nämä eläinlajit lopulta sukupuuttoon, ovat oikeasti mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu konsepti. Pidin jo lapsukaisena tätä originaalia helposti parhaimpana Ice Age - filminä ja etenkin nyt on kyllä noteerattava että tässä oli tosissaan jokin syvempikin ajatus.

Kaikilla päähahmoilla on hyvä kemia keskenään, sekä persoonallisuudet jotka toimivat viihdyttävästi yhdessä. Huomaan pitäväni niitä elokuvia joissa on pieni ja hyvin hallussa pidetty hahmokaarti toimivina. Nämä ovat kenties isolta osalta hyvin perinteisiä (ja joku voisi sanoa että nykypäivänä jo aika puhki kulutettuja) arkkityyppejä mutta mukana on sopivasti nyanssia ja paljon sisältöä tarinaan tuovia hahmokaaria, kuten Manun traaginen taustatarina ja Diegon redemption arc.

Antagonisteihinkin on saatu vähän jotain substanssia tuon aiemmin mainitsemani metsästäjäheimon ja megafaunan välisen suhteen avulla. Ihmisiin on onnistuneesti saatu jälleen tietty etäisyys, kun näillä ei esiinny tarinassa lainkaan dialogia. Elokuvassa on tietty myös sivuhahmoja – lähinnä luomassa komediaa –  joista konsisteintin on rottaorava otus Jyrsis, joka on oikeasti yllättävän toimiva running gag ja tapa vaihtaa kohtauksesta toiseen. (Hauska fakta: kyseessä on elukka joka ei perustunut mihinkään oikeaan jääkauden eläinlajiin vaan täysin hahmosuunnittelijoiden oma tekele, mutta vuosia myöhemmin löydettiin fossiileja eläimestä joka muistuttaa tätä. He tiesivät.)

"Moderni arkkitehtuuri. Ei kestä kauaa."

Ajan hammas on jälttänyt animaatiota aika armottomasti. Reiluuden nimessä pitää muistaa että elokuvalla on sen verran ikää, että näitä grafiikoita ollaan alun perin katsottu VHS-nauhalta. Kyseessä on myöskin valmistumisensa aikaan melko haastavaksi osoittautunut tietokoneanimaatio, esimerkiksi kolmen keskeisimmän hahmon ollessa karvan peitossa olevia eläimiä. Mitä hahmodesigneihin tulee, osa kääntyy piirroskonsepteista 3D:hen ihan käypäisesti, mutta mukaan mahtuu myös muutama aika tökerön näköinen ilmestys (Sidin ulkonäköön ainakin tottuu, mutta muut laiskiaiset mitä päästään näkemään ovat aika järkyttäviä).

Toisaalta mielestäni tällaiset kulmikkaat ja karkean näköiset hahmot itse asiassa sopivat jääkauden eläimistä kertovaan animaatioon. Tapahtumapaikkoja on yllättävän monipuolisesti ja miljööt ovat miellyttävän näköisiä. Erityismaininta myös luolamaalaus tyylillä tehdylle flashback-kohtaukselle.

Soundtrack on kohtuullisen ikoninen, ne synkemmät ja tunteellisemmat musiikit erottuvat parhaimpina. Myös kaikkien tunnustama bängeri Send Me On My Way (Rusted Root 1992) on liitetty hyvin mukaan.

No kyllähän tämä nyt neloseen pyöristetään. En tiedä tulenko niitä jatko-osia syynäämään läpi; saisiko siitä riittävästi surkuhupaisuutta irti kun seuraisi Ice Age-junan suistumista sillalta alas? Pääpointtini on kumminkin että aina unohtuu miten eri universumista tämä alkuperäinen leffa on verrattuna siihen mitä tuli jälkeenpäin ja että kyseessä on oikeasti erittäin toimiva ja vetoava elokuva. Ja tietysti absoluuttinen legenda 2000-luvun generaatiolle.

The Last of the Curlews

Nimi: The Last of the Curlews
Vuosi: 1972
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Hanna-Barbera Productions

Ohjaaja: Joseph Barbera, William Hanna

Tämä on animaatio jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa, mutten pystynyt löytämään mistään. Nyt se on kuitenkin ladattu Youtubeen ihan hiljattain. Kyseessä on Hanna-Barberan tuottama vajaan tunnin mittainen filmi, joka on ensimmäinen näiden ABC After School spesiaaleista; lähinnä opetuskäyttöön tarkoitetuista animaatioista jotka ovat aiheiltaan milloin mitäkin. Filmi on sovitus kanadalaisen Fred Bodsworthin kirjasta vuodelta 1955, ja voitti Outstanding Children's Program - Emmy palkinnon.

Tarinassa kuvataan oletettavasti lajinsa viimeisen eskimokuovin muuttomatkaa Kanadasta Etelä-Amerikkaan, sekä jatkuvaa yksinäisyyttä jonka tämä kohtaa, kun ei pysty ymmärtämään miksei tuhansien ohittamiensa lintujen joukosta löydy yhtään oman kaltaistaan.

Tämä on nyt animoitu luontodokkari jos mikä. Alkuperäinen kirja ei ole itselle tuttu, mutta olettaisin että sekin on ollut isolta osin opetuksellinen. Animaatio toimii lähes täysin dokumentti formaatissa: eläimet ovat täysin eläimen tasolla (tosin tietysti hieman inhimillistettyjä tarinan ja animaatiokerronnan nimessä) ja tapahtumat sekä sen opetuksellisen sisällön selostaa kertoja. Elokuvan niin ikään B-plottina nähdään isä tutustuttamassa poikaansa mukaan metsästysharrastukseen.

Filmi toimii passelisti. Mukana on oikeasti mielenkiintoista tietoa esimerkiksi lintujen muuttomatkoista ja itse eskimokuovista lajina, tosin jälkimmäistä olisi voinut olla ehkä enemmänkin. Dokumentti ja viihteellinen elokuva ovat hyvässä tasapainossa; esimerkiksi viimeisen tarinaosuuden aikana, kun kuovin lopultakin löytämä puoliso tulee haavoitetuksi ja menehtyy, on kertoja jätetty kokonaan pois, eikä tämä palaa kuin sulkemaan elokuvan surullisen lopun.

Viimeisin varma havainto eskimokuovista on vuodelta 1963; vaikkei laji olekaan virallisesti julistettu sukupuuttoon kuolleeksi, pidetään sitä hyvin todennäköisenä. Lintu katosi liikametsästyksen takia.

Elokuva on koko teemansa puolesta tietysti todella kaihoisa ja lohduton, minua ainakin aina herkistää kaikki sukupuuttoon kuolleet eläimet, etenkin kun tämä on ihmisen aiheuttama kohtalo.

Asiat esitetään elokuvassa suurimmilta osin hyvin faktapohjaisesti; sekin miten ihmiset ammuskelivat lintuja vain niin monta kun suinkin sattuivat saamaan ja jättivät sitten monet niistä ympäriinsä lojumaan, kun ihmistä ei vielä tuolloin tainnut paljon kiinnostaa eettinen metsästys ja luonnon diversiteetin varjeleminen. ("The hunters called the birds stupid. When one was shot, others would fly back to see what had happened" alan pillittää)

Mukana oleva sivujuoni isän ja pojan metsästysretkistä tuo hyvää nyanssia mukaan pohdintaan metsästyksestä ja ihmisen velvollisuudesta suojella luontoa. Isä suhtautuu metsästykseen kunnioituksella ja eettisyydellä, mutta samalla tuputtaa silti innokkuuttaan harrastustaan pojalleen, joka kokee vahvempaa empatiaa eläimiä kohtaan. Näiden kuvio jää mielestäni onnistuneen aukinaiseen loppuun, kun kaksikko löytää ammutun kuovin.

Mielestäni tällaisissa eläintarinoissa joissa ihmiset metsästävät eläimiä yms. ei metsästäjiä kannata esittää koomisen pahoina vaan realistisempina tai kasvottomampina, sillä ensin mainittu vie mielestäni jotain uskottavuutta pois. Tässä elokuva onnistuu suurimmilta osin (mitä nyt landepaukku joka ampuu kuovin puolison virnuilee itsekseen useaan otteeseen teon aikana, samalla kun tämän silmälasit kiiltävät ilkeästi). Tietysti oikeassa elämässäkin löytyy niitäkin ihmisiä jotka vaikka saavat eläinten rääkkäyksestä jotain sairasta nautintoa, mutta toivottavasti saatte kiinni siitä mitä tarkoitan. Usein fiktiossa vahvempi impakti tulee siitä miten ns. vähemmän on enemmän.

Kyseessä ei tosiaan ole mikään suuren budjetin projekti, animaatio on halvan näköistä ja sitä kierrätetään turhia kainostelematta. Ymmärrettävää tietysti, kun kyseessä on tv-tuotanto ja vielä tuon pituinenkin.

Linnut on itsessään piirretty ihan taidokkaasti; hyvin realistisesta ulkonäöstä huolimatta näihin on saatu luontevaa ilmeikkyyttä ja aitoa eloisuutta. Siivekkäiden lento on tosin monesti animoitu liukumisena kuvan halki kaikenlaisien glitchien saattelemana ja hyperrealistiset ihmiset ja muut elukat joita mukana vilahtaa ovat vähän puisia. Mukana on toki myös hienojakin animaation hetkiä, vaikuttavalla perspektiiviillä ja liikkeellä. Vesiväritaustat ovat viehättäviä ja joskus jopa todella upeita.

Mukana on yksi laulu, joka itse elokuvassa on vähän irrallinen, mutta lopputeksteissä kuultava versio on kova bängeri. Ja en tietenkään löydä kyseisen kappaleen nimeä tai kokonaista versiota jota kuunnella.

Koskettava ja aina ajankohtainen animaatio. Voisi kuvitella että tämmöisissä tarinoissa eläimestä joka on lajinsa viimeinen olisi paljon potentiaalia, mutta semmoisia ei oikein tupata tekemään, koska yleinen konsensus tuntuu olevan että jos animaatio on suunnattu lapsille, niin pitää siinä myös kaiken aina lopussa kääntyä parhain päin. Vaikka lapsille suunnattu se tämäkin kyllä oli.

One Stormy Night (Arashi no Yoru Ni)

Nimi: One Stormy Night (あらしのよるに / Arashi no Yoru Ni)
Vuosi: 2005

Valmistusmaa: Japani
Tuotantoyhtiö: Group TAC

Ohjaaja: Gisaburō Sugii

Arashi no Yoru Ni, englanniksi One Stormy Night, on japanilaisen Yūichi Kimuran vuonna 1994 kirjoittama lastenkirja. Kimuralla ei alun perin ollut suunnitelmia jatkaa tarinaa sen pidemmälle, mutta sen saaman kannatuksen myötä hän päätyi jatkamaan sitä aina seitsemän kirjan pituuteen asti, viimeisen ilmestyessä vuonna 2005. Kirjasarja on alkuperämaassaan sen verran suosittu että siitä on tehty useita sovituksia muun muassa näytelmien muodossa, mutta kaikkein tunnetuin adaptaatio on todennäköisesti siihen pohjautuva animaatioelokuva.

Myrskyisenä yönä vuohi Mei ja susi Gabu päätyvät molemmat pakenemaan säätä samaan hylättyyn latoon. Kumpikaan ei pysty muuta kuin erottamaan toistensa äänet pimeässä, joten yöllisen jutustelun aikana molemmat olettavat uuden tuttavuuden olevan saman lajin edustaja. Päivänvalossa totuus valkenee kummallekin, mutta kaksikko päättää kaikesta huolimatta jatkaa toistensa tapaamista, mikä tuo mukanaan yhä pahempia haasteita mitä enemmän heidän ystävyytensä syvenee.

Premissi on kenties perinteinen, mutta se on toteutettu erittäin hyvin. Päällimmäisestä ilmeestään poiketen elokuva on kaukana mistään harmittomista kommelluksista; koko leffa alkaa näyttämällä miten Mei menetti äitinsä joka jäi susien saaliiksi, ja kun sanon että tässä näytetään miten Mein äiti syödään niin tarkoitan että tässä kanssa näytetään miten Mein äiti syödään. Samalla elokuva on myös hyvin hupsu ja koominen, molemmat puolet toimivat hyvässä tasapainossa. Erityisen impaktin jätti miten hahmot elehtivät usein hyvin sarjakuvamaisesti ja inhimillisesti, mutta lopussa Gamu tappelee omaa laumaansa vastaan ja eläimet on animoitu käyttäytymään hyvin realistisesti ja rajusti

Juoni itsessään on hyvä, mutta sen rytmi haparoi aika ajoin. Joskus kohtauksesta toiseen leikataan hyvin omituisesti melkein kuin jotain pätkiä olisi selkeästi jäänyt pois. Toisaalta esimerkiksi kohtaus jossa päähahmot tapaavat ensimmäistä kertaa ja juttelevat ladossa ottaa hyvin aikansa.

Mei ja Gabu ovat molemmat sympaattisia hahmoja ja heidän väliset hetkensä oikeasti hellyyttäviä. Kyllä katsojan sydäntä varmaan riipaisee miten Mei sanoo hyväksyvänsä sen jos Gabu syö hänet ettei nääntyisi hengiltä ja Gabu itkee miksi hänen piti syntyä sutena. Ja sanonpahan vaan että tarinassa ja hahmojen välisessä suhteessa on hyvin paljon queerplatonista alatekstiä ja kyllä suhteesta jota lähipiiri ei hyväksy vahvat homofobia vertauskuvat tulee.

Tykkään siitä että kerrankin tällaisessa kielletty rakkaus/ystävyys/mitä ikinä - tarinassa hahmot päättävät karata yhdessä pois ja etsiä paikan jossa voivat olla onnellisia yhdessä. Näin käykin noin elokuvan puolitienoilla, mutta saalistajan ja saaliin välinen suhde ei tietenkään ole täysin helppo ja idyllinen vaikka olisivatkin päässeet omien laumojensa vastakkainasettelusta pois. Petoeläimen on syötävä elääkseen ja saaliseläin ei voi suhtautua välinpitämättömästi tappamiseen, ja kun molempien selviytyminen on vaakalaudalla, niin oikeasti joutui miettimään että tuleeko tämä päättymään päähahmojen kannalta onnellisesti.

Arvostan että asetelmaa on käsitelty syvemmin ja aidolla tunteella sen sijaan että tämä olisi pelkästään semmoinen perus "ainoa ongelma on se että perheemme ovat toisiaan vastaan syystä x"-rakkaustarina yms.

Animaatio on varsin mainiota. Ääriviivat ovat erittäin ohuita ja hahmoihin on vedetty esimerkiksi paljon yksittäisiä karvoja, joka luo persoonallisen ilmeen. Myös airbrush tyylinen väritys tuo mukaan uniikin tekstuurin ja sopii viivajäljen tyyliin hyvin. Hahmot ovat myös erittäin ilmeikkäitä niin liioitellun koomisessa kuin myös kaikkien muidenkin tunteiden saralta. Erityisesti Gabun designista tykkään; hänellä on juuri sellainen kivan resuinen ulkonäkö ja loistavia ilmeitä ja hahmoanimaatiota.
Joidenkin sivuhahmojen designit puolestaan ovat enemmän tai vähemmän hölmön näköisiä, mutta onneksi tuntuu siltä että mitä vähemmän hahmon ulkonäkö on mieleeni, niin sitä vähemmän ruutuaikaa tällä on elokuvassa. Taustat ovat kauniita ja järjettömän yksityiskohtaisia, niin kuin japanilaiselta animaatiolta tuntuu melkein aina pystyvän odottaa. Jotkin 3D:llä luodut hommelit puolestaan menevät välillä vähän miten sattuu.

Musiikki on ihan ookoota, ei nyt hirveämmin jättänyt mitään impressiota, mutta ajoi asiansa eikä siitä nyt valittaakkaan tarvitse.

Omaperäinen ja symppis elokuva. Tämä on niitä leffoja joiden olemassaolon olen tiennyt varmaan aina mutten koskaan päätynyt katsomaan, mutta oli tarina sen verran omanlainen ja tunnepitoinen että kyllä tämä kannatti vilkaista.

Historians will call them "good friends"

Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile Cat)

Nimi: Banjo-pentu karkuteillä (Banjo the Woodpile cat)
Vuosi: 1979
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö: Don Bluth Productions

Ohjaaja: Don Bluth

Banjo the Woodpile Cat on Don Bluth Productionsin ensimmäinen tuotos, noin puolituntinen lyhytelokuva. Bluth väsäsi tämän miltei olemattomalla budjetilla ja sivuprojektina työskennellessään Disneyllä. Hän kutsui nuorempia Disney animaattoreita mukaan tutustumaan jättiyhtiöltä unholaan jääneisiin animaation saloihin ja tiimi tuotti elokuvan yhdessä Bluthin autotallista käsin.

Tarina kertoo tottelemattomasta Banjo-kissanpennusta, joka tuppaa joutumaan jatkuvasti ongelmiin uteliaisuuttaan ja pientä ilkikurisuuttaan. Banjo karkaa maalta kaupunkiin suuntaavan kuorma-auton kyytiin, mutta alkaa pian katua lähtöään ja kaivata takaisin kotiin.

Todenmukainen kuvaus kaupunkielämään siirtymisestä

Animaatio oli aluksi visioitu pitkäksi elokuvaksi, mutta päädyttiin toteuttamaan lyhärinä. Kokonaisuus tosiaan tuntuu vähän leikkaa liimaa tyylillä tehdyltä; jotkin kohdat kulkevat selkeällä temmolla, ottaen luontevan tuntuisesti aikaa itselleen, kun taas välillä pompitaan hommasta toiseen ja asioita vain tapahtuu. Tarinan lowest point tulee jo vähän ennen puoltaväliä ja tapahtumien kulku loppua kohden tuntuu hyvin pelkistetyltä.

Esimerkiksi Banjon ja tätä kaupungissa jeesaavan Crazy legs - kissan välisestä suhteesta näkee että Bluthilla ja jengillä on ollut visio kokopitkästä elokuvasta, joka on pitänyt tiivistää lyhäriksi. Niin päin tarinan muokkaaminen voi olla melkoisen haastavaa. Jossain vaiheessa filmiä kaavailtiin myös jouluspesiaaliksi ja jotenkin sellainen fiilis tästä välillä tulikin.

Pidän juonta ihan potentiaalisena, etenkin sitä mihin se voisi mennä kun Banjo tapaa Crazy legsin ja tämän tunteman (ja hyvin.. jännittävän näköisen) slay laulajakissa trion mutta eivät nämä ehdi oikein tehdä mitään ennen kuin elokuva pitää viedä jo loppuun. Lopetuskin itsessään on niin nopea töksähdys, että emme saa ikinä nähdä oliko Banjon perhe yhtään murheissaan siitä että tämä katosi, vaikka semmoiseen olisi riittänyt muutama sekuntikin. Se mitä yritän sanoa on että kyllä näin lyhäri muodossakin tämän saisi ihan passelisti toimimaan, jos tarinan kaari olisi selkeämpi ja rytmi yhtenäisempi. Vähän lisää leikkailua ja liimailua vielä.

......Kissoja.....? ಠ_ಠ

Visuaalinen puoli on tietysti mielenkiintoinen aspekti, kun kyseessä on ensimmäinen Don Bluthin ohjaama animaatio jossa ei ole joku korkeampi taho ollut päättämässä asioista. Kuten jo Bluthin ensimmäisen kokopitkän animaation, The Secret of NIMH:in, arvostelussa oli puhetta, Bluth oli kyllästynyt Disneyn kitsasteluun kustannuksissa animaatioon panostamisen sijasta, ja se tulee ilmi jo tässä lyhärissä. Esimerkiksi vesi- ja lumisade-efektit olivat jotain Disneyn hylkäämiä, koska siellä haluttiin käyttää nopeampia ja halvempia tekniikoita.

Selkeä Don Bluth tyyli on jo vahvasti esillä ja hahmot ovat taidokkaasti animoituja; balanssi erittäin piirroshahmomaisen kekkaloimisen, sekä hyvin aidon näköisten eläinten liikkeiden ja anatomian välillä on suurimmalta osin hyvin toteutettu. Päärooleissa olevat kissat eivät tosin designeiltaan ole välillä oikein kissoja nähneetkään.

En osaa sanoa onko tämä varsinainen musikaali; mukana on yksi laulunumero ja sitten ambienssina käytetään useaan otteseen paria eri versiota Banjo the Woodpile Cat - kappaleesta. Mikään näistä ei jätä oikein mitään vaikutelmaa.

Vaikken tosiaan pidä tätä kummoisena elokuvana, niin kunnioitushan tämmöisestä projektista herää. Kyseessä on tärkeä askel Don Bluth tuotannoissa ja tätä seuranneet animaatiothan ovat jo älyttömiä harppauksia taidonnäytteinä ja elokuvina.

Sammakoiden ennustus (La Prophétie des grenouilles)

Nimi: Sammakoiden ennustus (La Prophétie des grenouilles)

Vuosi: 2003

Valmistusmaa: Ranska

Tuotantoyhtiö: Folimage, France 2 Cinéma, Rhône-Alpes Cinéma

Ohjaaja: Jacques-Rémy Girerd

Sammakoiden ennustus on ranskalainen piirrosanimaatio vuodelta 2003. Tarinan premissi seuraa löyhästi Raamatun vedenpaisumuskertomusta, mutta modernissa asetelmassa. Kyseessä on 80-luvulla perustetun Folimage animaatiostudion ensimmäinen kokopitkä elokuva, ja voitti ilmestyessään parhaan elokuvan palkinnon jollain animaatiofestareilla.

Keskellä ilmeisen tavallista kesää, ryhmä sammakoita ennustaa hirmumyrskyn joka tulee aiheuttamaan 40 päivää ja yötä kestävän tulvan. Poika nimeltä Tom joutuu yhdessä adoptiovanhempiensa, naapurinsa, sekä pelastuneiden koti- metsän - ja eläintarhan eläinten kanssa vedeen varaan talossaan, siinä uskossa että he ovat ainoat eloonjääneet mailla halmeilla.

Nyt ollaan kuulkaa taas jännän äärellä, tämä on nimittäin animaatio joka on niin ikään hiljaisesti kummitellut mieleni perukoilla iät ja ajat. Muistan nimittäin nähneeni tämän kyseisen elokuvan pikku tiitiäisenä ja kokenut sen ahdistavaksi. Mielessä oli tosin vain piirtotyyli, ne pari shottia jotka olivat porautuneet verkkokalvoilleni ja että kyseessä oli jokin Nooan arkki animaatio, eli en koskaan löytänyt tätä ennen kuin vasta nyt sattumalta.

Se ahdistava kohta - eli kun petoeläimet yrittävät syödä lampaan tai jonkin tämmöisen - oli vääristynyt mielessäni paljon pahemmaksi kuin mitä se todellisuudessa olikaan, mutta aika kummallisen kokemuksen tämä silti tarjosi.

Elokuvan juonenkulku itsessään on ihan solid, mielestäni tässä on nähtävissä kaikki eksistentiaaliset kriisit sekä hahmojen väliset konfliktit mitä tämmöisessä Nooan arkki narratiivissa voisi kuvitellakin. Toteutus vain voisi olla vähän puhtaampi.

Tunnelma elokuvassa on pariin otteeseen todella hyvä, esimerkiksi itse tulvan iskiessä, sekä kohtaus jossa Tomin kaveri Lili tajuaa menettäneensä vanhempansa (tämä tosin vähän lässähti, kun äiskä ja iskä ilmestyvätkin ihan lopussa silleen "ai mikä tulva lol").

Se mihin en ollut varautunut (tai no onko tämä nyt mikään suuri uskomattomuus, ranskalainen animaatio kumminkin) oli se että mukana oli välillä ihme – no en nyt ehkä sanoisi ihan pervoilua – mutta touhua joka saisi kyllä useamman tiukkapipo vanhemman kauhistumaan. Ehkä yliajattelen asioita mutta jostain alateksteistä ja kuvauksista tulee lisäksi vähän "Hmmm"- vibat.

 

Neljälle ihmishahmoille on karakterisoitu toimivat persoonallisuudet ja on mukava että elokuva pysähtyy välillä kohtauksiin jotka eivät ehkä edistä itse juonenkulkua, mutta syventävät hahmojen tunnemaailmaa ja välisiä dynamiikkoja. Tämmöinen on todella miellyttävää, kun tuntuu että esimerkiksi Hollywood elokuvien ongelma on monesti nykyään se että pitää vain viedä haluttu monitahoinen juoni vauhdilla loppuun, eli nekin hahmojen syvennykset jotka olisivat tarpeellisia narratiivin onnistumiseksi jäävät pois.

Eläimet ovat toissijaisia hahmoja ja se toimiikin, vaikka potentiaalia eheämpiin hahmoihin olisi ehkä löytynyt. 

Nälissään olevilla lihansyöjillä on vaikeuksia hillitä metsästysviettiään saaliittensa ympärillä, joten koko poppoo heivataan talosta ulos kylpyammeessa perässä hilattaviksi, jolloin tarinan antagonistilla Kilpikonnalla on oiva tilaisuus manipuloida nämä osaksi suunnitelmaansa. Tämä on mielenkiintoinen juonikuvio elokuvaan ja kilpparin motiiveihin ja juonitteluihin liittyi yllättäviäkin plot-twistejä (vaikka loppua kohden meni oudoksi) mutta jäi vähän puolitiehen.

Saaliseläin-petoeläin ynnä muun vastaavan dilemman käsittely on usein mielenkiintoista, mutta harvemmin sitä toteutetaan hirveän hyvin; moniulotteisesti ja tasavertaisesti. Tässäkin tapauksessa vaikka katsoja itse saattaa ehkä ymmärtää petoeläintenkin tilannetta, ei niille sympatiaa heru itse tarinan hahmoilta ja narratiivilta.

Animaatio on kokonaisuudessaan hyvin miellyttävän näköistä; piirrostyylissä on paljon sellaista varhaisen 2000-luvun eurooppalaisten animaatioiden ja lastenkirjojen nostalgiaa, ja kieltämättä näin hupsun näköiset hahmot luovat huvittavan kontrastin niihin raakoihin ja dramaattisiin hetkiin. Hahmoanimaatio on sulavaa ja välillä kuvataajuudella myös leikitellään eri hahmojen kanssa. Kaikessa on todella ihanat puuväri-tyyliset tekstuurit, kaikki tuollaiset kynän jälkeä muistuttavat tuherrukset kutittavat aivojani aina kovasti niin animaatiossa kuin piirrostaiteessa ylipäätään.

Soundtrack toimii ihan hyvin, vaikkei ole mitenkään muistettava. Leffassa myös lauletaankin pariin otteeseen, mutta ei mitenkään musikaalinumero mielessä.

Kyllä tämän täytyy kumminkin olla paras Nooan arkki inspiroitunut kokopitkä animaatioelokuva mistä olen kuullut. Ja vähiten kummallisin. Mikä kertoo paljon. Ne mitä googlaamalla löytyy vaikuttavat paljon pelottavimmilta kuin mitä tämä olikaan.

Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2)

Nimi: Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2)

Vuosi: 2025

Valmistusmaa: Yhdysvallat

Tuotantoyhtiö: Dreamworks Animation, Sony Pictures Imageworks

Ohjaaja: Pierre Perifel, JP Sans

Dreamworksin The Bad Guysin ohjannut Pierre Perifel ilmaisi kiinnostusta jatkon tekemiseen tarinalle jo ennen kuin ensimmäinen filmi oli ulkona ja kaikkien netflix cashgrab lyhärienkin jälkeen ei ole yllätys että elokuvalle on nyt ilmestynyt jatko-osa. Tuotanto aloitettiin jo vuonna 2022 ja toiseksi ohjaajaksi liittyi JP Sans joka johti ensimmäisen Bad Guysin hahmoanimaatiota. Elokuvan ensi-ilta Yhdysvalloissa oli elokuussa ja on saanut ihan asialliset teatterituotot ja kriitikoiden palautteet.

Istuttuaan vankilatuomionsa, Susi, Käärme, Hai, Tarantella ja Piraija yrittävät saada uuden alun ja löytää paikkansa yhteiskunnassa, mutta kurjalla menestyksellä. Jengi joutuu ojasta allikkoon, kun uusi rikollistiimi kiristää heidät palaamaan pahoille teille ja avittamaan historian suurimmassa ryöstössä.

Jatko-osana tämä tekee paljolti sen mitä pitääkin: tarinan kulku edellisen elokuvan jälkeen on luonteva ja kiinnostava, panokset ja eeppisyys on nostettu korkeammalle ja uudet tuttavuudet ovat hyvä lisä hahmokaartiin.

Premissi on todella hyvä, toteutus vaan voisi olla parempi. Juonenkulku itsessään on vetävä, mutta moni asia kuitataan nopeasti ilman sen kummempaa syvällisyyttä ja esimerkiksi yksi elokuvan isoimmista käyttövoimista – Dianen henkilöllisyyden entisenä rikollisena suojeleminen – lässähtää loppua kohden huolella ja tästä kaaresta suoraan sanottuna puuttuu olennaisia osia, suurempana prioriteettina selkeästi pidetään (ihan omasta rehellisestä mielipiteestäni) epäolennaisempia asioita. Pahin ongelma on mielestäni että leffa loppuu ihan liian nopeasti ja vähän kummallisesti.

Elokuva käsittelee kyllä redemption tarinaa aika mietityttävällä tavalla. Monesti tämän tyyppisissä stooreissa pahikset saavat kaiken anteeksi parannuksen tehtyään ja elävät sitten onnellisina elämänsä loppuun asti; Hurja jengi sen sijaan ei saa karistettua menneisyyden rikoksiaan pois, vaan ovat jatkuvasti suurennuslasin alla ja saamassa kaikkien vihat niskoilleen joka käänteessä, yhteiskunnassa joka on tuominnut heidät ensi hetkistä asti. Joudutaan kohtaamaan myös se dilemma, miten alun alkujaan motiivi kaidalle tielle siirtymisessä oli löytää onnellisempi elämä, mutta nyt huomataan että asiat tuntuvat olleen paljon paremmin silloin pahistelun päivinä.

Hahmojen puolesta on myöskin sekä isoa plussaa että harmillista miinusta.

Siinä missä ekassa leffassa tuli fiilis että kaikki saivat sopivan verran huomiota rooleihinsa nähden, nyt tuntuu moni jäävän pelkistetyksi. Esimerkiksi Käärmeeseen suhtaudutaan vain yhtenä Suden (joka ei muuten ole kummoisen korkealla omassa lempihahmojeni tier listassa) sidekickeistä, vaikka potentiaalia olisi paljon enempään. Mainittakoon että tällä on kyllä iso leffojen välinen hahmokehitys ja oma hauska sivujuoni tässä osassa.

Alkuperäinen tarkoitus oli että tämän leffan pääpahiksella Kittyllä olisi yhteinen menneisyys Dianen kanssa, jossa näiden läheiset välit tuhoutuivat kun toinen halusi tehdä parannuksen ja toinen katkeroitui ja muuttui entistä pahemmaksi. Tämä olisi ollut isossa roolissa elokuvassa, mutta skräpättiin kokonaan pois syistä joita voi vain arvailla. Buu. En tajua. Sen lisäksi että tämä kehittäisi hurjasti näitä kahta hahmoa (etenkin Diane joka mielestäni ansaitsisi paremman kohtelun leffan käsikirjoitukselta), tuon asetelman poistaminen jätti selkeästi juoneen aukkoja ja heikensi narratiivia.

Kitty on kumminkin päheä hahmo, sekä massiivinen kehitys ensimmäisen osan antagonistista ja tämän kaksi rikostoveria ovat myöskin loistavia persoonia. Ekasta elokuvasta tutulla poliisipäälliköllä on myös mahtava kehitys Hurjan jengin kaveriksi, kun joutuu tekemään yhteistyötä näiden kanssa ja alkaa lopulta todella sympatisoimaan heitä.

Animaattorit ovat yhä liekeissä. Näkee selkeästi että elokuvan omaa ilmettä ja 2D - ja 3D-animaatiolla eksperimentointia on haluttu puskea entistä pidemmälle; tuntuu että piirrosanimaatio elementtejä on mukana yhä enemmän ja animaatiota on viety vielä elastisempaan ja animea parodisoivaan suuntaan (pariin otteeseen elokuva jopa vaihtaa kokonaan sarjakuvamaiseen piirrostyyliin vahvistamaan jotain liioiteltua reaktiota). Elokuvaus on todella puhtaasti rakennettu ja toimintakohtaukset ovat vertaansa vailla.

Tämä on muuten ensimmäinen ison studion animaatio jonka lopputekstien kuulen sisältävän lausunnon joka kieltää oikeustoimilla uhaten elokuvan käyttämisen tekoälyn treenaamiseen.

Mukaan valitut pop-biisit eivät ole yhtä muistettavia kuin edellisessä osassa, mutta siitä tähän jatko-osaan palannut Daniel Pemberton on jälleen säveltänyt aivan älyttömän jytkyn soundtrackin.

Ei missään nimessä huono elokuva tai jatko-osa, tietyllä tavalla hauskempi kokemus kuin ensimmäinen ja erittäin virkistävää nähdä teattereissa ison studion leffalle jatkoa joka ei tosiaankaan vedä kaikkea hyvää viemäristä alas. Missattu potentiaali jää vaan hampaankoloon. Vähän kyllä arveluttaa että mitä se Hurja jengi sitten hurjastelee jos meinaavat ruveta kolmannen elokuvan kanssa huseeraamaan.