Ruohometsän kansa (Watership Down)

Nimi: Ruohometsän kansa (Watership Down)
Vuosi: 1978
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Tuotantoyhtiö: Nepenthe Productions

Ohjaaja: Martin Rosen, John Hubley

Richard Adamsin klassikkoromaani Ruohometsän kansa sai alkunsa Adamsin improvisoidessa tarinoita villikaneista kahdelle tyttärelleen pitkien automatkojen aikana. Hän päätyi lopulta kirjoittamaan kertomuksia ylös, mutta teos torjuttiin usean otteeseen kustantajien toimesta. Lopulta romaani julkaistiin vuonna 1972 ja kokonaiset 25 vuotta myöhemmin Adams kirjaili sille vielä jatko-osan Tales from Watership Down (1996) (suom. Ruohometsän tarinoita). Kaikista tunnetuin filmatisointi kirjasta valmistui animaatioelokuvan muodossa vuonna 1978.

Juonitiivistelmän voi lukea aiemmasta Ruohometsän kansa aiheisesta arvostelustani.

Juu juu, otetaan eka asia mikä kaikilla on mielessä alta poies: kyllä, tämä on se väkivaltainen pupuleffa josta kaikki saivat pienenä traumoja. Itsekin ehkä 7-vuotiaana lainasin tämän DVD:n ja menin kesken kaiken muistaakseni kodinhoitohuoneeseen piiloon.

Syy miksei tällä elokuvalla ollut pitkään aikaan korkeampaa ikärajaa, oli ilmeisesti että PG-ratingia (Parental guidance) ei sen ilmestyessä ollut vielä olemassa. Elokuvat oli rajattu joko aikuisille tai kaikenikäisille ja tässä päädyttiin jälkimmäiseen.  Adams itse on todennut alkuperäisen kirjan ikäryhmästä "I've always said that Watership Down is not a book for children. I say: It's a book, and anyone who wants to read it can read it."

Ne katsojia järkyttäneet raakuudet mistä elokuva tunnetaan johtuvat sen hyvin realistisesta tyylistä ja otteesta, eli verta lentää mitään kaunistelematta, vaan päinvastoin kahta graafisemmin, koska kyseessä on elokuva. Tarinan synkkyys on myös paljon moniulotteisempaa, mukana on myös ihan kauhuelementtejä; mielestäni pahin on erittäin häiritsevillä visuaaleilla varustettu ja muutenkin ahdistava ja klaustrofobinen kohtaus jossa kuvataan miten ihmiset täyttivät kaninkolot ja eläimet tukehtuivat niissä kuoliaiksi.

Se mikä harvemmin nousee esiin keskustelussa on tämän elokuvan syvempi tarina; Kyseessä on ensinnäkin omaa luokkaansa olevaa xenofiktiota mitä tulee eläinten kuvaamiseen, kuin myös kertomus jossa on paljon teemoja ja maailmanrakennusta joissa on ihmisille tuttuja allegorioita.

Adams palveli toisessa maailmansodassa ja hänen on sanottu käyttäneen kokemuksiaan pohjana tarinassa (muun muassa Pähkinän ja Isopään hahmot perustuvat henkilöihin jotka hän tunsi Operaatio Market Gardenista). Selviytyminen ja pyyteettömyys ovatkin tarinassa helposti havaittavia keskeisimpiä teemoja. Myös kuolemaa, joka on vahvasti läsnä, käsitellään välillä hyvin koskettavasti.

Juoni itse on hyvin monesta eläintarinasta tuttu, ellei jopa se joka popularisoi koko tämän niin sanotun "genren". Mutta siinä missä voisi olettaa, varsinkin koska kyseessä on elokuva, että tarina päättyisi siihen miten kotinsa menettänyt joukkio löytää uuden asuinpaikan, hahmot kohtaavat kenties pahimmat haasteensa vasta päästyään sinne mitä pitivät ihanteellisena määränpäänään.

Vaikka tarinan kulku tuntuu menevän varsinkin alkupuolella vähän semmoiseksi "ja sitten, ja sitten" liukuhihnaksi, niin esimerkiksi Bright Eyes-kohtaus, jossa juonen edistäminen pysähtyy ja keskitytään tunteisiin, tasapainottaa elokuvan rytmin hyvin ja on ehdottoman tärkeä kohtaus.

Joudun vähän vertailemaan tätä elokuvaa ja Netflixin minisarjaa keskenään, vaikka koen ettei minulla mielestäni ole 100% pätevyyksiä siihen, sillä molemmat ovat adaptaatioita itse romaanista, eikä se ole minulle tarpeeksi tuttu että osaisin asettaa vastakkain miten nämä kaksi sovittavat minkäkin asian. Voin sentään tarkastella miten nämä onnistuvat itsenäisinä teoksina, enkä niinkään sovituksina samasta alkuperäismateriaalista.

Sen verran voin sanoa että siinä missä minisarja oli tahattomasti huvittava ja juustoinen kaikilla dramaattisuuksillaan, tämä elokuva puolestaan osoittaa sen että eeppisiä ja vaikuttavia hetkiä ei luoda laittamalla jatkuvasti jotain teatraalista monologia ja musaa tulille.

Joku voisi ehkä argumentoida että minisarjassa hahmot ovat moniulotteisempia, koska näillä on paljon epävarmuuksia ja ovat välillä hyvinkin viallisia persoonia, mutta se ei mielestäni ole mikään takuu joka automaattisesti tekee hahmosta miellyttävämmän. Elokuvassa rauhallinen, älykäs ja luontainen johtaja Pähkinä sekä sympaattisempi Kehaar ovat minulle puoleensavetävämmät versiot hahmoista. Myös Pähkinän ja Viikan välinen suhde on liikuttavampi ja tärkeämmässä asemassa.

Visuaalisesti elokuva on kokonaisuudessaan todella kaunis. Erityisesti todella viehättävinä esiin nousevat akravellitaustat ja elementit joissa näkyy puukynän tekstuuria. Mukana on myös taiteellisia visuaaleja, yleensä silloin kun pitää kuvata jotain häiritsevää. Eläinten realistisesta ulkonäöstä huolimatta, kaikki ilmeet on pystytty kuvaamaan näiden kasvoilla luontevasti. Kanien piirtämisen animaattorit ovat ehdottomasti masteroineet, mikä on ehkä osasyynä siihen miksi muilla eläimillä kuten kissalla ja koiralla esiintyy välillä vähän hullunkurista naamaa ja tönkköä anatomiaa, mutta nuo ovat pikkujuttuja. Tyyli ja tekniikat ovat mielestäni erittäin klassista brittianimaatio henkeä, tulee väkisinkin mieleen esimerkiksi Beatrix Potter tarinoista tehdyt animaatiot.

Musiikit täydentävät elokuvan fiilistä juuri oikein, ollen välillä hyvin kauniita ja eeppisiä. Aiemmin mainittu Bright Eyes on ihana kappale.

Mielestäni Ruohometsän kansalla on suuren yleisön silmissä vähän harmillinen, vaikka kontekstin huomioon ottaen ymmärrettävä, maine; Kaikki se kauhistelu ja parjaus mitä tämän brutaali sisältö aiheuttaa jättää varjoonsa sen että kyseessä on hieno ja ainutlaatuinen elokuva.